Viikon Teos 80: Krakatau – Matinale (1994)

Helsingin Annankadulla oli muinoin homobaari nimeltä Lost and Found, tai ”Lostari”. Se tunnettiin ”Suomen ainoana heteroystävällisenä homobaarina”, ja itsekin joskus nuorena miehenä, hieman ujostellen, muistan siellä käyneeni bileiden jatkoilla. Ennen Lostaria, samoissa kellaritiloissa tiloissa vaikutti lyhytikäiseksi jäänyt jazz-klubi, jolla kävin nauttimassa Krakataun keikasta juuri Matinale-levyn julkaisun jälkeen. En kuollaksenikaan muista mikä klubin nimi oli; lähinnä tämä kertoo tarinaa siitä kuinka vaikeaa yhdenkään jazz-klubin pitäminen Helsingissä on – kuka muistaa vaikka UMO:n isännöimän Studio Juliuksen?

Keikka oli räjäyttävä, niin kuin kaikki näkemäni Krakataun keikat olivat, ilman Senegalin rumpaleita ja niiden kanssa. Muistan ihailleeni lähietäisyydeltä Marshall-kaiutinta, jonka valkeasta nimitekstistä ”hall” oli katkaistu pois, ja jäljelle jäi pelkkä ”Mars”, sodan jumalan nimi. Alf Forsman, Sielun Veljien rumpali, ja Ippe Kätkän edeltäjä Krakataussa, oli juhlatuulella; muistan tämän ”laula, Rauli”-huudon. Musiikin voima pienessä kellaritilassa oli valtava. Jone Takamäki oli saksofonikolossi, jonka soitossa oli säkenöivää voimaa.

Oma suhteeni Raoul Björkenheimin ilmaisuun kehittyi ajan kanssa siihen pisteeseen, että hän on minulle paitsi kaikkien aikojen tärkeimpiä kitaristeja, myös ylipäätään tärkeimpiä musiikillisia esikuvia. Kun kuuntelee vanhoja demonauhoja, soitoissa kuulee aluksi halvan kloonin ZZ Topin Billy Gibbonsista, sitten Mike Oldfieldistä, sitten Robert Frippistä ja lopulta Raoul Björkenheimista. Tähän apinoiminen taisikin sitten loppua.

Sanon ajan kanssa, sillä muistan livahtaneeni ulos kesken Edvard Vesalan Sound & Furyn Savoy-Teatterin koululaisille järjestetyn päiväkeikan, jolle yläasteen musiikinopettaja oli luokkansa ”pakottanut”. Siellä tosin kitarassa oli Raulin paikan jo ehtinyt ottaa Jimi Sumén, mutta kaikesta huolimatta Vesalan musiikki on selvästi osa Krakataunkin DNA:ta. Krakataun ekspressionismi on raaempaa ja villimpää kuin Vesalan impressionismi, mutta molemmat rakentavat samankaltaiselle, melankolisen lyyrisen ja syvälliselle pohjalle.

Lue myös: Levyarvio: Soft Machine – Third (1970)

En ole koskaan selvittänyt itselleni mihin levyn ja avauskappale ”Matinale” viittaa. Jos sen suomentaa ranskasta, lähinnä kai olisi ”aamuinen”. Jos aamusta on kysymys, ollaan aika erilaisissa tunnelmissa kuin vaikka Edvard Griegin toiveikkaassa aamunkoitossa. Tunnelma on raastavan intohimoinen ja rankka. Kappaleen kolmijakoinen pulssi (liekö 9/8 vai 15/8 vai vaihteleva) on abstrakti mutta villisti eteenpäin sykkivä. Lyhyt ”Unseen Sea Scene” on gongien ja puuhuilun hallitsema musiikillinen tilakuvaus. ”Jai Ping” on raastava, aasialainen rituaali, jossa ulvova kitara ja eksoottinen puupuhallin käyvät vuoropuhelua. ”Rural”-kappaleessa vuoropuheluun pääsevät alppitorvea muistuttava krakafoni ja Uffe Krokforsin mietiskelevä kontrabasso. Kätkän säveltämä ”For Bernard Moore” tuo minulle mieleen Ornette Colemanin. Levyn sydämessä on lyyrisen melankolinen ”Sarajevo”, joka levytyshetkellä oli serbiarmeijan piirittämä. Monikulttuurinen vanha sivistyksen kehto raunioitettiin fyysisesti ja henkisesti. Björkenheimin itkevä kitara pitää kuulijan otteessa koko 12-minuuttisen kappaleen ajan.

Urkupisteen ympärillä lepäävä, duurivoittoinen ”Suhka” kuulostaa kaikista levyn kappaleista ehkä kaikkein eniten Edvard Vesalalta. Tässä ollaan jo melkein Griegin auringonnousun tunnelmissa. Levyn päättää humoristinen boogie ”Raging Thirst”, jonka tulkitsen viittaavan enemmän väkijuomien himoon kuin varsinaiseen nestehukkaan.

Matinalesta pidän erityisesti siksi, että minusta levy saavuttaa poikkeuksellisen tasapainon raakuuden ja melankolisuuden, abstraktiuden ja välittömyyden välille. Tämä on valtavan rikasta ja ilmaisuvoimaista musiikkia, jossa ei ole mitään banaalia, muttei myöskään hiukkastakaan älyllistä pröystäilyä. Musiikki tekee sen minkä musiikin kuuluu, eli viestii tunteita ja sitä kautta kertoo välittömästi jotain ihmisenä olemisesta. Raoulin kitarasoundi tavoittaa koko tämän kirjon: särötetty, laulava Marshall-soundi on samalla haavoittuva ja päällekäyvä, mutta ennen kaikkea soundi on valtavan kaunis. Levy on suomalaisen jazzin klassikko.