Mirror To The Sky on Yesin 22. studioalbumi.
On ironista että Yes, yhtye jota ottanut nimekseen myönteisimmän mahdollisen sanan ja joka usein laulaa universaalista rakkaudesta ja tai sisäisen rauhan etsinnästä, on vuosien varrella ollut lähes jatkuvasti oikea sotatanner. Tukkanuottasilla ovat olleet keskenään etenkin perustajajäsenet basisti Chris Squire ja vokalisti Jon Anderson. Sittemmin sukset ovat menneet ristiin myös Squirella ja Yesiin vuonna 1971 liittyneellä kitaristilla Steve Howella tai puolestaan Howella ja Andersonilla. Oman osansa soppaan toi monilahjakas Trevor Rabin liityttyään mukaan vuonna 1983. Hän päätyi taistelemaan vallasta Andersonin kanssa ja toisaalta välit myös Hoween olivat jäätävät. Monien käänteiden myötä vuonna 2023 Yes on nyt Howen johtama yhtye.
Kuinka Yes sitten päätyi kitaristi Howen luotsaamaksi. Oleellista tässä on että muut yhtyeen voimahahmot ovat pikku hiljaa siirtyneet, tai siirretty, syrjään. Rabin jätti Yesin jo 90-luvun puolivälissä ja on sittemmin keskittynyt lähinnä elokuvamusiikin säveltämiseen. Anderson puolestaan savustettiin yhtyeestä 2008 hänen sairastuttuaan astmaan lähes kuolettavasti. Tämän jälkeen yhtyettä veti lähinnä Squire, mutta hänen kuoltuaan vuonna 2015 syntyi valtatyhjiö jonka ainoa luonnollinen täyttäjä oli Steve Howe. Leppoisista veteraanijäsenistä rumpali Alan Whitesta ja kosketinsoittaja Geoff Downesista tai juniorijäsenistä basisti Bill Sherwoodista ja vokalisti Jon Davisonista ei ollut haastajiksi kitaramaestrolle. Ilmeisesti elo Yesissä onkin nyt Howen johtamana harmonisempaa kuin koskaan aiemmin. Mutta tuottaako harmoninen työyhteisö välttämättä suurta taidetta?
Ensimmäinen Howen luotsaamana syntynyt Yes-levy oli vuonna 2021 ilmestynyt The Quest. Mirror To The Sky ilmestyi toukokuussa 2023 vain puolitoista edeltäjänsä jälkeen. Ainakaan Yes ei ole ollut yhtä tuottelias kuin Howen johtamana pitkään pitkään aikaan. Yes jatkaa myös The Questin kokoonpanolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta; pitkäaikainen rumpali Alan White kuoli kesällä 2022 ja hänen paikkansa peri jo pitkään yhtyeen keikoilla heikkokuntoista veteraania tuurannut Jay Schellen.
White oli aikoinaan väkevä rumpali joka oli kotonaan Yesille tyypillisten epäsäännöllisten tahtilajien kanssa saaden ne jopa groovaamaan. White muodostikin Squiren kanssa parhaimmilllaan yhden progressiivisen rockin väkevimmistä rytmiryhmistä. Valitettavasti Whiten soitto ei ollut viime vuosina enää entisellään sillä hän sairasteli pitkään ennen kuolemaansa. Kylmästi ajatellen hänestä oli tullut yhtyeelle jopa hidaste. The Questin krediiteissä rummut on merkitty yksistään Whiten nimiin ja Schellenin on kredioitu perkussioista. Vahvasti kuitenkin epäilen että Schellen soitti merkittävän osan rummuista joo The Questilla niin samanlaiselta rumpalointi Mirror To The Skylla kuulostaa. Schellenin tyyli on jotain Whiten ja Yesin ensimmäisen rumpalin Bill Brufordin väliltä. Schellen soittaa suht suoraviivaisesti kuten White usein, mutta keveämmällä otteella ja orkestraalisemmin mikä puolestaan tuo mieleen Brufordin. Toisaalta Schellenin soitossa ei ole lainkaan Brufordin yllätyksellisyyttä. Siinä missä Bruford pyrki aksentoimaan iskuja oudosti ja ikään kuin hieman terrorisoimaan musiikkia Schellen tuntuu soittavan vain sen mitä tarvitaan. Ikään kuin hän arkailisi hieman. Hän ei myöskään tunnu kunnolla draivaavan musiikkia soitollaan kuten parhaat rumpalit mielestäni tekee vaan soittaa ikään kuin muun yhtyeen mukana. Schellen on pätevä rumpali, mutta erityisen kiinnostavaksi muusikoksi häntä ei voi valitettavasti kehua.
Mirror To The Sky koostuu kuudesta varsinaisesta biisistä ja kolmesta bonusbiisiksi luokitellusta kappaleesta. Mukana on tällä kertaa myös varsin pitkiä kappaleita. Kaksi sävellystä ylittää niukasti yhdeksän minuutin rajapyykin ja nimikappale kestää peräti 14 minuuttia. Edellisen levyn lailla suurinta osaa kappaleista koristellaan pienellä sinfoniaorkesterilla. Orkestraatiot ovat jälleen Paul Joycen käsialaa. Yleinen tyyli noudattelee myös pitkälti The Questin linjaa eli Mirror To The Sky tarjoilee suht kepeästi soivaa kevytprogea. Yleisesti ottaen tunnelma on kuitenkin tällä kertaa hieman tarmokkaampi ja progempi.
Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)
Lyhyellä jousien soittamalla introlla käynnistävä viisi ja puoliminuuttinen ”Cut From The Stars on levyn vauhdikkain raita. Jousien tikkauksen jälkeen se muodostuu varsin pirteästi pomppivaksi ja suorastaan pirskahtevaksi hyvän mielen musiikiksi. Tyylillisesti Jon Davisonin ja Billy Sherwoodin säveltämä “Cut From The Star” on selvä vastine edellisen levyn aloittaneelle ”The Ice Bridgelle”. Molemmat asemoituvat onnistuneesti jonnekin progen, popin ja AOR:n välimaastoon.
”Cut From The Starin” yleisen sutjakkuuden ohella sen ilahduttavin puoli on Sherwoodin notkea bassokitarointi. Sherwoodin bassokitara kiertelee Davisonin laulumelodian ympärillä jatkuvasti ikään kuin vastamelodiaa soittaen. Chris Squiren melodiset bassokuviot ovat olleet aina yksi Yesin tavaramerkkejä joten “Cut From The Star” täyttää ainakin yhden Yes-rukseista sitä myötä. Hetkittäin Sherwoodin pöriseväksi efektoitu basso tuo mieleen myös Squiren Mu-Tron pedaali-kokeilut. Sherwood onkin instrumentalistina verevimmässä kunnossa nykyisistä Yesin jäsenistä. Harmi että hänelle ei saatu Schelleniä väkevämpää rytmikumppania konehuoneeseen.
Nyt kolmannella Yesin levyllään laulava Davison hoitaa ”Cut From The Starsin” vokaalit ihan kunnialla korkealla ja hieman ohuella äänellään, mutta hänen yhdentekevät tähtitaivasta fiilistelevät sanoituksensa ovat pettymys. Ne pyrkivät selvästi Jon Andersoninsuvereenisti hallitsemaan kosmiseen tyylin, mutta teksteistä muuttuu täysin Anderson tarjoilemat yllätykset ja outo runollisuus.
Steve Howen kitarat ovat pääosassa suurella osalla Mirror To The Skyta, mutta ”Cut From The Starsilla” ne jäävät Sherwoodin varjoon. Kosketinsoittaja Downes jää koko levyllä yleisesti ottaen aivan statistin rooliin, mutta tässä biisissä hän pääsee soittamaan sentään hyvin lyhyen Mini-Moogilta kuulostavan soolon. Mielellään häntä olisi kuunnellut enemmänkin.
”Cut From The Stars” on onnistunut startti levylle ja olisi tyylillisesti sopinut hyvin myös The Ladderille tai toisaalta jopa Dramalle jos toteutus olisi ollut hieman energisempi.
“Cut From The Starin” perään kuullaan kaksi yhdeksän minuuttista minieeposta. Ensimmäinen niistä on Davisonin, Howen ja Sherwoodin nimiin merkitty ”All Connected”. Runsaasti Howen steel-kitaraa sisältävää kappaletta potkii jälleen eteenpäin Sherwoodin komea bassottelu. Mukana on runsaasti stemmalaulua joka on perinteisesti ollut yksi Yesin tavaramerkeistä. Vokaaliharmoniat jäävät nykyisellä kokoonpanolla kuitenkin auttamatta aiempaa vaisummiksi jo pelkästään Davisonin melko ohuen äänen johdosta. Davison laulaa korkealta Andersonin lailla, mutta samanlaista syvyyttä hänen äänessään ei ole. Siitä puuttuu kaikki roso ja särmä. Davison saa huvittavaa kyllä yleensä keijumaiseksi haukututun Andersonin kuulostamaan rinnallaan oikealta raspikurkkuiselta rokkikukolta!
Toinen minieepos “Luminosity” on saman trion käsialaa kuin “All Connected”. Se sisältää hiljaisia kohtia joissa Davisonin ääni nostetaan lähes yksinään pääosaan. Näissä kohdissa hänen äänensä on oikeastaan parhaimmillaan koska ne ovat niin kaukana rock-musiikista ettei äänen täydellinen särmättömyys ole ongelma. Kokonaisuutena “Luminosity” jää hieman yhdentekeväksi biisiksi joka ikään kuin vain leijailee läpi kestonsa ilman sen kummempia kokokohtia.
Neljäs biisi “Living Out Their Dream” on levyn kappaleista ainoa josta Downes nappaa sävellyskrediitin (jaetusti Howen kanssa). “Living Out Their Dream” lienee tarkoitettu levyn ”rokkibiisiksi, mutta sellaiseksi se on aika heppoinen tapaus. Howen kitarointi levyllä on muuten miellyttävän monipuolista, mutta miehen soundin rosoinen puoli on yhä täysin kateissa. Howe oli sentään The Yes Albumilla yhtyeeseen liittyessään yksi progressivisen rockin räyhäkkäimmistä kitaristeista! Sitä otetta tämä ralli olisi kaivannut.
“Living Out Their Dreamia” kramppaa myös tylsä rumpalointi. Mirror To The Sky on tuotettu yleisesti ottaen melko hyvin. Sen soundi on kepeän ilmava ja erotteleva ja mukavan tasapainoinen. Syystä tai toisesta Schellenin rummut on kuitenkin äänitetty melko heikosti kautta levyn ja erityisen köpöisesti ne soivat“Living Out Their Dreamissa”.
Howe ja Davison laulavat yhdessä Howen kirjoittamat typerät sanoitukset ja täytyy sanoa että ratkaisu ei toimi: kyseessä saattaa hyvinkin olla kehnoimmat vokaalisuoritukset Yesin historiassa.
“Living Out Their Dream” on levyn heikoin raita, mutta kaikista haukuista huolimatta siinä on silti jotain vaikeasti tavoitettavan viehättävää. Ainakin Howen tidididiidiii-kitaraskaalat ovat viihdyttävää kuultavaa. “Living Out Their Dream” toimii ihan mukavasti leppoisana välipalana vakavamman musiikin välissä, mutta se olisi täyttänyt tehtävänsä paremmin hieman tiivistettynä. Lähes viisi minuuttia on aivan liikaa.
”Mirror To The Sky” on 14 minuuttisena levyn pisin raita. Se on myös pisin Yes-sävellys sitten vuoden 1997 “Mind Driven” (levyltä Keys To Ascension 2). Davisonin ja Howen nimiin merkitty sävellys sisältää levyn tulisinta kitarointia. Howe onkin kappaleen ehdoton tähti sillä hänen kitaransa, niin akustinen kuin sähköinen, dominoivat kappaletta lähes jatkuvasti. Kitararaitojen määrä on välillä melkoinen. Ja kun vokaalit lopulta alkavat kolme minuuttia kestäneen intron jälkeen ensimmäiset sanat laulaa itse kitaramaestro. Vokaalivastuu siirretään armollisesti kuitenkin pian Davisonin kannettavaksi.
Howe ja Davison duetoivat biisissä enemmänkin, mutta toisin kuin “Living Out Their Dreamissa” tällä kertaa ratkaisu toimii huomattavasti paremmin. Davisonin heleän kirkas laulu muodostaa onnistuneen kontrastin Howen käheämmälle äänelle.
”Mirror To The Skyn” kepeä puolisinfonisuus tuo minulle mieleen 70-luvun puolivälin jälkeiset Renaissancen tuotokset. Loppupuolella orkesteri soi hetken aikaa yksinään ilman yhtyettä, mutta vaikutelma ei ole erityisen kiinnostava. Onneksi sen perään kuultava finaali on onnistuneempi.
Kuten levyn alkupuolella kuullusta parista pitkästä biisistä myös “Mirror To The Skysta” jää uupumaan kunnollinen draaman kaari. Tuntuu että se on enemmän kokoelma, sinänsä pääosin kiinnostavia, erillisiä osioita kuin todellinen emotionaalinen matka suvantokohtineen ja nostatuksineen kuten parhaimmat Yesin eepokset ovat olleet.
Yes on päättänyt levynsä usein kepeään ja yksinkertaiseen kappaleeseen joka toimii ikään kuin lempeänä koodana koko albumille. Tällaisia biisejä ovat olleet mm. Big Generatorin ”Holy Lamb”, The Ladderin ”Nine Voices”, Magnificationin ”Time Is Time” ja nyt Mirror To The Skyn loppuun saattava ”Circles Of Time”. Davisonin ääni sopii paremmin tälläisiin kappaleisiin jossa hän voi laulaa hieman matalammalta ja pehmeämmin. Davisonin yksinään säveltämässä ja sanoittamassa biisissä hänen vokaaleita säestää pääosin vain jouset ja akustinen kitara. ”Circles Of Time” on yksinkertainen ja kaunis päätös levylle.
Mirror To The Skyn useimmat painokset sisältävät kolme Howen yksinään säveltämää bonusbiisiä. Yhteensä noin 16 minuuttia kestävät raidat ovat suurin piirtein hyvässä ja pahassa samaa tasoa kuin muu materiaalia. “Living Out Their Dream” tosin olisi kannattanut korvata millä tahansa kolmella bonusraidaksi luokitellulla raidalla, mutta etenkin Downesin urut komeasti esiin nostava Unknown Placella”, olisi ollut hyvä korvike. Yleisesti ottaen kompaktien albumien ystävänä olen kuitenkin tyytyväinen ettei kaikkea materiaalia ujutettu osaksi varsinaista levyä. Vähemmälle soitolle jääviin bonusraitoihin on mukava palata sitten joskus kun kunnon Yes-nälkä herää eikä enää uutta materiaalia ole tarjolla.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Relayer (1974)
Mirror To The Sky on saanut musiikkilehdistössä ja fanien (jos unohdetaan paatunein ”No Jon Anderson, no Yes” -koulukunta) keskuudessa varsin suotuisan vastaanoton. Innokkaimmat ovat suitsuttaneet levyä jopa Yesin parhaaksi sitten 70-luvun ja paluuksi yhtyeen kulta-aikoihin. Tällaiset puheet ovat vahvaa liioittelua, mutta yli puoli vuosisataa vanhaa nimeä kantavalle yhtyeelle Mirror To The Sky on kieltämättä aivan kunniallinen suoritus. Omissa kirjoissani levy menee suurin piirtein tasoihin edeltäjänsä The Questin kanssa sen jakaessa pitkälti tuon albumin heikkoudet ja vahvuudet.
Yleensä Yesin kaltaisten veteraaniyhtyeiden julkaistessa uutta musiikkia alkaa hyvin nopeasti arvuuttelut siitä onko kyseessä bändin joutsenlaulu. Yesin kohdalla tästä ei vaikuttaisi olevan pelkoa sillä ilmeisesti porukka on jo työstämässä seuraavaa albumia. Suhtaudun ilolla Howen ja kumppaneiden uuteen tuotteliaisuuteen, mutta toivottavasti seuraava levy tuo mukaan hieman radikaalimpaa irtiottoa edeltäjiinsä verraten.
Parhaat biisit: ”Cut From The Star”, ”Mirror To The Sky”, ”Circles Of Time”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Cut from the Stars” Davison, Sherwood 5:25
- ”All Connected” Davison, Howe, Sherwood 9:02
- ”Luminosity” Davison, Howe, Sherwood 9:04
- ”Living Out Their Dream” Howe, Downes 4:45
- ”Mirror to the Sky” Davison, Howe 13:53
- ”Circles of Time” Davison 4:59
- ”Unknown Place” Howe 8:15
- ”One Second Is Enough” Howe 4:04
- ”Magic Potion” Howe 4:08
Yes:
Jon Davison: päävokaalit (1-3, 5-6), duettovokaalit (4, 7-9), akustinen kitara (5-6) Steve Howe: sähkökitarat, akustiset kitarat ja pedal steel -kitarat, autoharp (track 3), duettovokaalit (4, 7-9), päävokaalit (5) Geoff Downes: piano (3, 5, 8-9), urut (1-2, 4, 6-7), syntetisaattorit (1, 3, 5, 9), koskettimet (2, 4, 7), minimoog (3), celeste (3) Billy Sherwood: bassokitarat, taustavokaalit (1-3, 5-7) Jay Schellen: rummut, perkussiot
Muut muusikot:
FAMES Studio Orchestra: orkesteri (1–3, 5-6) Paul K. Joyce: orkesterisovitukset Oleg Kondratenko: kapellimestari
Tuottaja: Steve Howe
Levy-yhtiö: InsideOut Music / Sony Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti