Levyarvio: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

Grace For Drowning on brittiläisen Steven Wilsonin (s. 1967) toinen soololevy.

Tavallaan on hieman hassua puhua Grace For Drowningista Steven Wilsonin toisena sooloalbumina, sillä pitkän uran progressiivisen musiikin parissa tehnyt Wilson on työskennellyt aiemmin monien eri projektien kohdalla nimenomaan yksin. Jopa hänen tunnetuin yhtyeensä Porcupine Tree alkoi sooloprojektina ennen kuin se muuttui oikeaksi bändiksi. Varsinaisen soolouran oman nimensä alla Wilson aloitti kuitenkin vasta vuonna 2008 levyllä Insurgentes. Pääroolin Wilsonin uralla hänen soololevynsä saivat lopulta vuonna 2010 kun hän hajoitti Porcupine Treen. Grace For Drowning onkin Wilsonin ensimmäinen soololevy jälkeen Porcupine Treen.

Wilsonin ensimmäinen sooloalbumi ammensi vaikutteita post-punkista, shoegazesta, noisesta ja progressiivisesta rockista joka on lähes aina kulkenut mukana Wilsonin työkalupaletissa. Grace For Drowningilla vaikutteet tulevat nimenomaan progressiivisen rockin puolelta ja voidaan jopa sanoa että se on selkeimmin ”klassista progea” edustava albumi jonka Steven Wilson oli tässä vaiheessa uraansa julkaissut. Wilsonin seuraava levy The Raven That Refused to Sing (And Other Stories) suuntasi sitten vielä selkeämmin siihen suuntaan.

Grace For Drowningilla Wilson toi toisaalta musiikkiinsa ensimmäistä kertaa mukaan mös selkeitä jazz-vaikutteita. Nämä vaikutteet tosin taisivat tulla enemmänkin kierteellä 70-luvun progebändien kautta. Vaikuttaa nimittäin siltä että varsinaisten jazz-levyjen sijasta Wilson diggaili tätä levyä tehdessään erityisesti progebändejä joilla progensa seassa terve annos myös jazzia. Etenkin King Crimsonin varhaisimpien levyjen vaikutus on selkeä Grace For Drowningilla. Mikä on sinänsä hyvin ymmärrettävää sillä Wilson oli remiksannut (sangen onnistuneesti) juuri ennen levyn tekoa Crimsonin Lizardin (1970) ja Islandsin (1971). Erityisesti Islandsin utuinen tunnelma hiipii esiin monessa kohtaa pitkin Grace For Drowningia.

Steven Wilsonilla on uransa varrella ollut tapana tehdä ylipitkiä levyjä. Materiaalia on tälläkin kertaa paljon. Peräti 83 minuuttia ja 12 kappaletta joiden pituudet vaihtelevat parista minuutista yli 20 minuuttiin. Wilson on pyrkinyt vähentämään kuunteluähkyä jakamalla albumin kahdelle noin 40 minuuttiselle levylle ja ratkaisu toimiikin varsin hyvin. Toki asiaa auttaa myös se että musiikin laatu pysyy kauttaaltaan varsin korkeana. Levyille on annettu jopa omat kryptiset nimensä. Ensimmäinen on nimeltään Deform to Form A Star ja toinen Like Dust I Have Cleared From My Eye. Wilsonille tyypillisesti Grace For Drowningin musiikki on, jos ei nyt varsinaisesti synkkää, niin tasaisen melankolista ainakin.

Grace For Drowningilla ei ole varsinaista kiinteää bändiä joka soittaisi biisistä toiseen vaan Wilson valinnut eri muusikoita soittamaan levylle kappalekohtaisesti. Puhallinsoittaja Theo Travisilla on merkittävä rooli levyllä ja hän soittaakin lähes jokaisella kappaleella. Basistin virkaa hoitaa joko Nick Beggs, Tony Levin, Trey Gunn tai Steven Wilson itse. Rummuissa mainiota työtä tekee Nic France ja King Crimsonista tuttu Pat Mastelotto. Wilson soittaa itse suurimman osan levyn kitara -ja kosketinosuuksista, mutta kitaravierailijoina kuullan myös Mike Outramia, Markus Reuteria ja yhdessä kappaleessa myös vanhaa Genesis-kettua Steve Hackettia. Dream Theaterista tuttu Jordan Rudess soittaa pianoa kolmessa kappaleessa (onneksi vain pianoa sillä hänen syntetisaattorisoundinsa ovat usein sietämättömiä…).

Neljässä kappaleessa kuullaan London Session Orchestran jousia ja kolmessa kappalessa Synergy Vocalsin kuorolaulua. Sekä kuoro – että jousisovitukset ovat Canterbury-legenda Dave Stewartin (Hatfield And The North, National Health) käsialaa.

Hajanainen muusikkokaarti tuntuu levyllä hetkittäin tietynlaisena ”projektimaisuutena” ja luultavasti lopputulos olisi ollut tiukempi jos levyllä olisi soittanut kiinteä ydinryhmä yhdessä samassa studiossa. Nyt siellä täällä etänä soitetut yksilösuoritukset ovat kyllä paikoin upeita, mutta sellaista yhdessä soittamisen riemua ei tavoiteta. Tämän ongelman Wilson korjasi hienosti seuraavalla levyllään The Raven That Refused to Sing (And Other Stories) jolle hän kokosi todella tiukan oman bändin.

Wilson yhdistelee onnistuneesti myös äkkiseltään irrallisen kuuloisia musiikillisia elementtejä kuten ”No Part Of Me:ssa” jossa aidot jouset ja sekvenssoidut rytmit luovat mielenkiintoisen tunnelman ja kappale räjähtää lopussa upeaksi jazzrock-revittelyksi.

Levyn 23 minuuttisessa eepoksessa ”Raider II”. Wilson käyttää erityisen tehokkaasti hyväkseen dynamiikkaa rakentaessaan pitkiä kaaria ja vastakkain asetellen erittäin hiljaisia osioita, ja jopa hiljaisuutta, muutaman sekunnin taukojen muodossa rankempien osioiden kanssa. Äänekkäimmissä osioissa puhaltimet ja Mellotron pauhaavat hyvinkin kingcrimsonmaisesti. ”Indexin” lailla myös ”Raider II” käsittelee sarjamurhaaja-aihetta ja Wilsonin kiinnostus tematiikkaan tuntuu hieman lapselliselta ja vastenmieliseltä. Tästä huolimatta ”Raider II” on erinomainen kappale ja parasta mitä Wilson on tehnyt todella pitkien kappaleiden saralla vuoden 2007 ”Anesthetizen” ohella.

Steven Wilsonilla on maine jonkinmoisena soundi-velhona ja kyllähän myös Grace For Drowning kuulostaa pääosin erinomaiselta. Hieman nipotettavaakin kuitenkin löytyy. Soundit ovat aavistuksen steriilit ja turhan “digitaaliset”. Tuntuu että Wilson on pyrkinyt mahdollisimman suureen erottelevuuteen, minkä lopputuloksena eri instrumenttien välinen liima jää ikään kuin uupumaan. Yksittäiset instrumentit soivat kyllä pääosin upeasti, mutta kokonaisuus ei ole enemmän kuin osiensa summa. Myönnettäköön että näistä narinoista huolimatta Grace For Drowning kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin keskimääräinen 2000-luvun rock-levy.

Grace For Drowning on yksi Wilsonin laajan tuotannon hienoimmista levyistä jalähes täydellinen vanhan liiton jazz-vaikutteisen progressiivisen rockin ja modernien vaikutteiden liitto.

Parhaat biisit: “Secretarian”, “Deform To Form A Star”, “Raider II”, “Index”, “No Part Of Me”, “Remainder The Black Dog”,

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Volume 1 – Deform To Form A Star

1. Grace for Drowning (2:06)
2. Sectarian (7:41)
3. Deform to Form a Star (7:51)
4. No Part of Me (5:45)
5. Postcard (4:29)
6. Raider Prelude (2:23)
7. Remainder the Black Dog (9:27)

Kesto: 39:38

Volume 2 – Like Dust I Have Cleared From My Eye

8. Belle de Jour (2:59)
9. Index (4:49)
10. Track One (4:16)
11. Raider II (23:21)
12. Like Dust I Have Cleared from My Eye (8:01)

Kesto: 43:24

Muusikot:

Steven Wilson: vokaalit, koskettimet, kitarat, autoharp (8,10,12), bassokitara (2,5,8,11), piano (5-7,11,12) , gong (6) , glockenspiel (7), ohjelmointi (10), urkuharmooni (11,12), perkussiot (11) Markus Reuter: U8 touch guitar (4) Trey Gunn: Warr guitar & bass (4) Steve Hackett: kitarat (7) Mike Outram: kitara (11,3.4) Sand Snowman: akustinenkitara (11) Jordan Rudess: piano (1,3,11) Theo Travis: sopraanosaksofoni (2,4,7,11,3.4) , klarinetit (3,7,11) , huilu (7,11) Ben Castle: klarinetti (2) Nick Beggs: Chapman stick (2,7,11), bassokitara (7,11) ja bassosoolo (4) Tony Levin: bassokitara (3,12,3.2) Nic France: rummut Pat Mastelotto: akustiset- ja sähkörummut (4,10,3.2) London Session Orchestra: jouset (4,5,8,10) Dave Stewart: kuorosovitukset ja johto (5,6,11) jousisovitukst ja johto (4,5,8,10) Synergy Vocals: kuoro (5,6,11) Dave Kerzner: äänisuunnittelu (11)