Aikana ennen internettiä ”isot pojat” olivat ainakin minulle yksi tärkeimmistä tietolähteistä musiikin suhteen. Yleensä nämä pari vuotta itseä vanhemmat kaverit nauttivat uskomattoman tietomääränsä vuoksi suurta kunnioitusta. Joskus kuitenkin heidän juttunsa tuntuivat hieman oudoilta. Olin hankkinut 1980-luvun alussa pari heavy rock -kokoelmaälppäriä, joilta löytyi yllättäen myös Rushin kappaleita. Kun sitten pyysin yhtä ”isoa poikaa” kertomaan vähän enemmän Rushista, niin hän kertoi sen olevan vähän niin kuin Led Zeppelin, mutta basisti toimii myös laulajana. Kun ensimmäiseksi kuulemani Rushin kappale oli ollut ”Tom Sawyer”, niin tuo kuvailu tuntui vähintäänkin epäilyttävältä. Uskoni ”isojen poikien” kaikkitietävyyteen oli mennyttä.
Kanadalainen Rush oli kuitenkin aluksi lähinnä hard rockia soittanut powertrio, jonka esikuviin myös Led Zeppelin kuului. Kitaristi Alex Lifeson (Aleksandar Živojinović) ja basisti-laulaja Geddy Lee (Gary Lee Weinrib) olivat eurooppalaisten siirtolaisten Kanadassa syntyneitä lapsia, joista tuli samankaltaisten taustojensa ansiosta ystäviä. Kului kuitenkin muutama vuosi, ennen kuin kaverukset alkoivat soittaa samassa yhtyeessä. Rumpalina oli tuolloin Alexin ystävä John Rutsey, joka diabeteksestä johtuneista pahenevista terveysongelmistaan huolimatta pysytteli yhtyeessä debyyttilevyn tekoon sekä sitä seuranneisiin promokeikkoihin saakka.
Rushin debyyttilevy tehtiin samaan tapaan kuin yhtyeen useiden esikuvienkin esikoiset, eli nopeasti ja halvalla. Äänityksiä tehtiin yöaikaan keikkojen jälkeen, mutta ensimmäinen levyntekoyritys epäonnistui. Rushin jäsenillä ei ollut juurikaan kokemusta studiotyöskentelystä, mutta ilmeisesti äänittäjäkään ei ollut täysin tehtäviensä tasalla. Äänityksiä jouduttiin tekemään uudestaan ja tuolloin mukana oli myös miksaaja Terry Brown, joka myöhemmin nousi Rushin luottotuottajaksi. Samalla albumin kappalelistakin muuttui siten, että edellisenä vuonna ilmestyneellä debyyttisinglellä olleet ”Not Fade Away” ja ”You Can’t Fight It” pudotettiin pois.
Valmis albumi kuulostaa aika tarkkaan sellaiselta kuin kaksikymppisten nuorukaisten ensimmäisen albumin voi odottaakin kuulostavan. Vaikutteet – Led Zeppelinin lisäksi mm. Cream ja The Who – kuuluvat selvästi. Kappaleet soitetaan nuoruuden innolla ja tosissaan, tähtäimessä on luonnollisesti maailmanvalloitus. Kovin moni muu ei poikien mahdollisuuksiin tainnut uskoa, sillä isompien levy-yhtiöiden mielenkiinnon puutteen vuoksi sen julkaisi kaverusten oma Moon Records.
Albumin avausraita ”Finding My Way” on mukavasti kulkeva rokki. Eihän tämä mitään maailmoja mullistavaa musiikkia ole, mutta siltä kuulee hyvin, mitä tällä levyllä on luvassa. Geddyn Robert Plant -tyyliset ”ooh yeah” -huudot kuulostavat aika korneilta, mutta toisaalta tuo ”korkeelta ja kovaa” -asenne kuuluu tällaiseen musiikkiin.
“Yeah, oh yeah
Ooh, said I
I’m coming out to get you
Ooh, sit down
I’m coming out to find you
Ooh, yeah, ooh, yeah
Finding my way”
Eipä olisi uskonut, että tulevaisuudessa Rushin kappaleiden sanoituksia kiiteltäisiin niiden laadukkuuden ansiosta. Tulevaisuudessa tosin lyyrikkona olikin toinen mies.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
”Need Some Love” nostaa tempoa. Hieman yli kaksiminuuttinen kappale on jälleen aika perusrockia 1970-luvun alkupuolelta. Tällä kertaa vaikutteet – hitunen funkia ja soulia – ovat peräisin enemmän Amerikan mantereelta kuin Atlantin tältä puolen, vaikka toisaalta esimerkiksi Free kuulosti ajoittain samankaltaiselta.
”Take A Friend” alkaa hieman irrallisella introlla. Kappale muuttuu kuitenkin pian mukavasti rullaavaksi rockbiisiksi. Alex soittaa kappaleella kelpo soolon ja Geddynkin bassotyöskentelyä on mukava kuunnella.
Tietysti levylle on pitänyt ottaa myös hitaampi ja bluesimpi kappale, joka oletettavasti on keikoilla venynyt tolkuttoman pitkäksi. ”Here Again” on valitettavasti kappaleena aika vaatimaton, eikä sen reilun seitsemän minuutin keston aikana oikeastaan tapahdu mitään mainittavaa. Alexin soolo ei kuulosta tähän kappaleeseen sopivalta, eikä komppiryhmäkään tunnu tukevan sooloa asiaankuuluvasti. ”Here Again” vaikuttaa oikeastaan kappaleelta, joka on kyhätty kasaan vain siksi, että esikuvatkin olivat sellaisia levyilleen ottaneet. Jostain syystä kaipaisin tälle Hammondeja, mutta eiväthän kosketinsoittimet kuuluneet Rushin soitinvalikoimaan vielä vähään aikaan.
Onneksi ”What You’re Doing” palauttaa Rushin takaisin ruotuun. Geddy ja Alex soittavat tällä riffiä unisonossa, on sympaattinen hyvän tuulen kappale. Rumpali John Rutseykin tuntuu vihdoinkin heräävän eloon.
”In The Mood” on rempseä rokkibiisi. John Rutseykin pääsee käyttämään rumpusettinsä ”ylimääräistä” lyömäsoitinta, eli lehmänkello soi. ”In The Mood” on selvästi levyn parhaimmistoa ja se kuultiinkin osana settiä 2000-luvullakin.
”Before And After” alkaa rauhallisena, mutta puolivälissä se alkaa kuulostaa melko samankaltaiselta kuin levyn aiemmatkin kappaleet. ”Before And After” on joka tapauksessa kehitelty pidemmälle kuin useimmat muut albumin kappaleista.
Levyn päätöskappale ”Working Man” on levyn parhaimmistoa. Sen tyyli tuo minulle mieleen irlantilaisen Tasten, tosin Rushin musiikissa bluesvaikutteet eivät kuulu niin selkeästi. Sanoituksia ei kannata lähteä analysoimaan kovin tarkasti – kaksikymppisen laulajan esittäminä bluesista tutut sanoituskliseet lähinnä hymyilyttävät.
“It seems to me
I could live my life
A lot better than I think I am
I guess that’s why they call me
The workin’ man”
Ehkä tuohon sitten pystyy samaistumaan, vaikkei kuulija olisikaan teollisuustyöläinen tai viettänyt päivääkään puuvillapelloilla.
Mielestäni erikoisin yksityiskohta Rushin debyytillä liittyy laulujen sanoituksiin. Geddy Lee ja Alex Lifeson ovat kertoneet lukemattomia kertoja, että rumpali John Rutseyn oli tarkoitus kirjoittaa lauluihin sanoitukset ennen studioon menoa. Rutsey kuitenkin viivytteli ja ilmoitti lopulta repineensä työnsä tulokset. Tuon jälkeen Geddyn olikin pakko kyhätä lauluihin nopeasti ”lyriikat”, jotka todellakin tuntuvatkin nopeasti kyhätyiltä. Se Geddyn kunniaksi on sanottava, ettei hän mennyt yli ihan siitä, missä aita olisi ollut matalin. Vaikka Led Zeppelin olikin selvästi tärkeä esikuva, ei sanoituksissa vongata naisia ihan Robert Plantin tapaan. Olisi kuitenkin mukava tietää, mitä Geddy on laulellut ennen albumin äänityksiä – olihan Rush sentään ollut koossa jo useamman vuoden, eivätkä kappaleet varmastikaan olleet vain vähän aikaisemmin nimenomaan tuota levyä varten kirjoitettuja.
Rushin debyyttilevy olisi luultavasti unohtunut nopeasti, ellei WMMS-radioasema Clevelandissa Ohiossa olisi alkanut soittaa ”Working Mania”. Aika monessa yhteydessä kappaleen valitsemisen syyksi on veikkailtu sen mittaa – reilun seitsemän minuutin aikana tiskijukalla oli aikaa käydä vessassa! Yllättäen kuitenkin kuulijat alkoivat kysellä, mistä ”Working Manin” voisi ostaa. Kappaleen saama huomio sai levy-yhtiö Mercuryn kiinnostumaan Rushista ja loppu olikin sitten historiaa, kuten on tapana sanoa.
Levyn ilmestyttyä John Rutseyn terveys alkoi kuitenkin olla siinä tilassa, ettei keikkailu enää innostanut häntä. Rutsey soitti viimeisen keikkansa heinäkuussa 1974 ja koesoiton perusteella valitusta Neil Peartista tuli virallisesti Rushin uusi rumpali muutamaa päivää myöhemmin. Uuden kokoonpanon ensimmäinen keikka oli elokuussa. Tuolloin alkoi Rushin ensimmäinen Yhdysvaltojenkiertue, jolla yhtye lämmitteli Uriah Heepiä ja Manfred Mannia.
Rushin debyytillä on tietysti paikkansa fanien sydämissä. Itse hieman ihmettelen sitä, että Classic Rock -lehden Rush-erikoisjulkaisussa se oli nostettu selkeimpien klassikoiden jälkeen sarjaan ”Superior” eli sijoille 5-10 yhdessä Fly By Nightin, Hemispheresin, Signalsin, Grace Under Pressuren ja Power Windowsin kanssa. Minusta Rushin debyyttilevy on hieman raakilemainen kummajainen, joka ei juurikaan anna viitteitä yhtyeen tulevaisuudesta progressiivisen rockin parissa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Rush – Presto (1989)
Tuottaja: Rush
Levy-yhtiö: Moon
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti