Jouluaatto 1989. Yhdessä paketissa olikin jotain, jota osasin odottaa: Rushin marraskuussa ilmestynyt uusin levy. Aikana ennen internetiä oli jokseenkin turha toivoa saavansa etukäteen tietoa tuoreista julkaisuista, ellei sitten joku tuttu sattunut hankkimaan levyä. Kerran kuukaudessa ilmestyneissä musiikkilehdissä saattoi olla levyarvostelu, jonka pääsi lukemaan vasta jo kiinnostavan levyn hankittuaan. Varsinkin ulkomaisten lehtien perusteellisemmat analyysit rantautuivat tänne kaukaiseen pohjolaan viiveellä. Tämä pieni ajankuvaus ehkä selvittää, miksi Rushin kolmastoista studioalbumi Presto pääsi yllättämään minut aikoinaan totaalisesti.
Vuonna 1989 olin jo tutustunut Rushin musiikkiin melko perusteellisesti. Olisi siis ehkä pitänyt arvata, että sen neljän studioalbumin jälkeen tulevan livelevyn – tällä kertaa vuonna 1988 ilmestyneen A Show Of Handsin – jälkeen olisi jälleen luvassa tyylinmuutos. Syntetisaattoreilla kuorrutettujen Signalsin, Grace Under Pressuren, Power Windowsin ja Hold Your Firen jälkeen Preston pelkistetty äänimaisema tuntui todella oudolta. Rush kuulosti jälleen triolta, jonka musiikkia koristeltiin vain satunnaisesti kosketinsoittimilla. Kitara oli noussut jälleen tärkeäksi instrumentiksi.
Presto oli monessa mielessä uusi alku Rushille. Levy-yhtiö vaihtui Mercurysta Atlanticiksi ja yhtye päätti samalla hidastaa levytystahtia. Kiertueen päätyttyä Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart sopivat pitävänsä puolen vuoden loman. Ja kun lomalta palattiin, olivat 1980-luvun olkatoppaukset ja hiusgeelit Rushin osalta taakse jäänyttä elämää. Uudella levyllä muutos kuului kuitenkin selvimmin pelkistetympänä äänimaailmana. Ryhtyessään tekemään uusia lauluja Lee ja Lifeson päättivät, että kappaleiden tunteen ja energian pitäisi tulla kitarasta. Kappaleiden rakenteessa oli edelleen paljon samaa kuin edellisillä albumeilla, mutta dramaattisuus luotiin mm. akustisten ja sähkökitaroiden vuorottelulla.
Myös taustavoimissa tapahtunut muutos vaikutti uuteen albumiin. Power Windowsin ja Hold Your Firen tuottanut Peter Collins ei halunnut tuottaa seuraavaa Rush-albumia. Tuottajaksi valittiin Rupert Hine, jota oli koetettu saada mukaan jo Grace Under Pressuren aikoihin. Tuolloin aikatauluja ei ollut saatu sovitettua, mutta nyt Hine oli kiinnostunut työskentelemään Rushin kanssa. Collinsin tapaan myös Hine osallistui uuden levyn suunnitteluun jo esituotantovaiheessa, joka sujuikin etukäteen sovitun reilun viikon sijaan parissa päivässä. Hine väitti jälkeenpäin, että aivan ensimmäiseksi hän pyysi Geddyä laulamaan oktaavin verran alempaa, mihin Geddy alkujärkytyksen jälkeen suostuikin. Hine ohjasi muutenkin Rushia kohti laulukeskeisempää lähestymistapaa kappaleisiin. Prestolla on kappaleita, joita voisi kuvitella kuulevansa Landolalla soitettuina jossain illanvietossa.
Albumin avausraita ”Show Don’t Tell” esittelee uudenlaisen Rushin. Ilman kaiken peittäviä kosketinsoittimia kitaran, basson ja rumpujen työnjako on tasapainoinen ja soittimet tukevat hienosti toisiaan. Ilmeisesti Rush-muusikot olivat tulleet siihen tulokseen, ettei heidän enää tarvitse esitellä virtuositeettiaan kuulijoilleen. Neil Peart luottaa perinteisen rumpusetin ääneen ja voimaan, virvelin napakat iskut ovat tehokkaampia kuin edellisillä levyillä kuultu sähkörumpujen soundien monimuotoisuus. Geddy Leen bassonsoittotyyli on pitkälti samankaltainen kuin parilla edellisellä levyllä – satunnaisesti funkympaa bassottelua ja sointuja – mutta pelkistetymmässä ääniympäristössä sen kuulee selvemmin. Alex Lifeson ehtii soittaa kitaroita monella tyylillä ja hänen soittonsa kuulostaa miellyttävän vapautuneelta. Geddy kertoikin myöhemmin, ettei ollut tajunnut kuinka suurta tuskaa kitaroiden peittyminen jonnekin kosketinsoittimien alle oli tuottanut Lifesonille.
”Show Don’t Tell” on tyylikkään melodinen ja monipuolinen kappale. Kappaleen riffi kuulostaa hieman kankealta, mutta Geddyn laulun alkaessa tyyli kuitenkin muuttuu vetävämmäksi. Sen valinta avausraidaksi oli hyvä ratkaisu, sillä siinä Rushin uuteen tyyliin pääsee tutustumaan melko kivuttomasti. ”Show Don’t Tell” julkaistiin myös singlenä ja se nousi Yhdysvalloissa Album Rock Tracks -listan ykköseksi.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Seuraavana kuultava ”Chain Lightning” vaati muutaman kuuntelukerran, ennen kuin sen pelkistetty hienous valkeni minulle. Lifesonin soitossa on terävää aggressiivisuutta, joka kuitenkin on tasapainossa muun soiton kanssa. Leen laulumelodiaa myötäilevä bassonsoitto kuljettaa reipastempoista kappaletta säkeistöjen ajan, muulloin Lifesonin kitara vyöryy etualalle. Peartin sanoituksissa energia siirtyy, nauru tarttuu ja itse teksti toimii monella tasolla.
“Respond, vibrate
Feedback, resonate
Sun dogs fire on the horizon
Meteor rainstars across the night
This moment may be brief, but it can be so bright”
Vaikka yhtyeen jäsenet eivät olleetkaan kaikilta osin tyytyväisiä Prestoon, niin ”The Pass” oli kaikkien mielestä jopa yksi yhtyeen parhaista kappaleista. Teinin itsemurhasta ja elämän pettymyksistä kertova kappale ei ole synkkä, vaan pelkistetyssä muodossaan lopulta myös tavallaan toiveikas. Peart kertoi sanoitusten tekemisen olleen aiheen vuoksi työlästä. Lopputulos on kuitenkin jälleen kerran onnistunut.
“And now you’re trembling on a rocky ledge
Staring down into a heartless sea
Done with life on a razor’s edge
Nothing’s what you thought it would be”
”The Passin” tunnelmassa on jotain samaa kuin Hold Your Firen ”Second Naturessa”, mutta kosketinsoittimien hillitty käyttö tuo kappaleeseen toisenlaista voimaa. Kappaleella kuultava Lifesonin kitarasoolo on tyylikäs.
Rush oli ennenkin kiinnittänyt huomiota kappaleiden laulumelodioihin, mutta tällä levyllä tuntuu olevan huomattavasti aiempaa enemmän tarttuvia, mukana laulamiseen innostavia kertosäkeitä. ”War Paintilla” on yksi näistä korvamadoista. Laulun ”sotamaalaus” on se look, jonka niin tytöt kuin pojatkin ottavat lähtiessään iltaa viettämään. Lopun moneen kertaan toistettava kertosäe kuulostaa sellaiselta yhteislaululta, johon Bob Ezrin olisi luultavasti hankkinut lapsikuoron laulamaan Geddyn kanssa.
“Boys and girls together
Paint the mirror black
The mirror always lies”
Netin mukaan ”Scarsin” bassokulku soitetaan sekvensserillä. Tavallaan monotoninen, mutta samaan aikaan hypnoottinen bassokulku tukee kappaletta onnistuneesti Peartin soittaessa afrikkalaisesta musiikista vaikutteita saaneita rumpukuvioitaan akustisilla ja sähkörummuilla. Sanoitusten arvet ovat peräisin ihmissuhteissa saaduista haavoista.
“Each emotional injury
Leaves behind its mark
Sometimes they come tumbling out
Like shadows in the dark
I get this feeling”
Luultavasti odottelin ”Scarsissa” sen sekvensserin vuoksi kappaleen instrumentaaliosuuksien aikana Pink Floydin ”On The Runin” kaltaisia tehosteääniä.
Albumin nimikappale ”Presto” tuntuu palaavan musiikillisesti ajassa reilun vuosikymmenen verran taaksepäin, jonnekin A Farewell To Kingsin ja ”Closer To The Heartin” maailmoihin. Peartin tekstit olivat olleet Permanent Wavesista lähtien melko konkreettisia ja meitä ympäröivässä maailmassa tapahtuvia, mutta ”Prestolla” hän tuntuu palanneen aikaisempien tekstiensä fantasiamaailmoihin. ”If I could wave my magic wand / I’d make everything all right” heijastelee toivetta menneisyyden muuttamisesta. Ajatus on varmasti ollut omakohtainen, olivathan yhtyeen jäsenet pitäneet edellisen kiertueen jälkeen poikkeuksellisen pitkän loman ja päässeet olemaan enemmän perheidensä kanssa.
Harvoin on 7/4-tahtilaji tuottanut minulle samanlaista dopamiiniryöppyä kuin ”Superconductorin” purskahtaessa ilmoille. Hienovaraisempien kappaleiden jälkeen ”Superconductor” on mukava muistutus niin Rushin rock-taustasta kuin progemenneisyydestäkin. Olivatkohan Lee ja Lifeson päättäneet jo etukäteen, että nyt tehdään jossain muussa kuin perustahtilajeissa kulkeva kappale, joka rokkaa silti rouheasti? Lifesonin kitaransoitto tuo mieleen Led Zeppelinin Jimmy Pagen myöhempien aikojen soittotyylin. Kappaleen rokkaava henki tuo minulle mieleen Pagen ja Paul Rodgersin lyhytikäisen The Firm -yhtyeen ”Fortune Hunterin”.
Alun koskettimien soundien vuoksi ”Anagram (For Mungo)” kuulostaa hetken aikaa melkoisesti kahden edellisen studioalbumin kappaleilta. Melko yksinkertaisen kappaleen juju on sanoituksissa, joihin Peart on laulun nimenkin mukaisesti sirotellut sanaleikkejä.
Myös ”Red Tidelle” on otettu mukaan häiritsevän 80-lukulaisia syntetisaattoreita, joita onneksi käytetään vain vähän. Sanoitustensa osalta kappale on varoitus, jollaisia Rushilta on tullut vuosien varrella useampiakin.
“Nature has some new plague
To run in our streets
History some new wrinkle
We are doomed to repeat”
Musiikin ja melodian osalta “Red Tide” voisi olla vielä hieman tummasävyisempi, mutta kyllä laulun sanoma näinkin tulee selväksi.
”Hand Over Fist” tuntuu hieman turhalta kappaleelta. Kyseessä taitaa olla ensimmäinen Rushin kappale, jota pidän lähinnä kertosäkeen vuoksi suoraan sanoen renkutuksena. Kappaleen lopussa samaa hokemaa toistetaan lukemattomia kertoja, mutta huomattavasti ärsyttävämmin kuin ”War Paintilla” tai ”Scarsilla”. ”Hand Over Fistin” piti alun perin olla instrumentaali, mutta Peartilta löytyi siihenkin sopivat sanoitukset. Kappale liittyy levyn kansitaiteesta löytyvään kivi-sakset-paperi -kolmikkoon siten, että kädellä (hand) näytettävä paperi voittaa nyrkillä (fist) näytettävän kiven. Kun ”Hand Over Fist” tuntuu kuitenkin melko yhdentekevältä, tulee sen aikana helposti kiusaus hypätä nopeasti seuraavaan kappaleeseen. Tuskinpa tämä olisi ollut juurikaan parempi instrumentaalina.
Levyn päätöskappale ”Available Light” on yksi levyn helmistä. Yksinkertainen pianosäestys saa kauniin laulumelodian kuulostamaan lähes hauraalta ja Alex Lifesonin kitarat soivat viehättävästi – olikohan hän ottanut Esa Pulliaiselta soittotunteja? Laulun sanoitukset mahdollistavat jälleen monta tulkintaa, mutta joka tapauksessa hieman kaihoisilta kuulostavat lyriikat jättävät koko albumista positiivisen jälkimaun.
“Run with wind and weather
To the music of the sea
All four winds together
Can’t bring the world to me
Chase the wind around the world
I want to look at life
In the available light”
Monille neljän edellisen Rush-albumin kosketinvetoisuuteen tuskastuneelle fanille Presto oli varmasti iloinen yllätys. Lifesonin lyyriset kitarasoolot tekevät levystä helposti lähestyttävän ja koko albumin tunnelma vaikuttaa miellyttävän optimistiselta ja positiiviselta. Levyn kappaleissa olisi kuitenkin hieman parantamisen varaa. Olikohan Leellä ja Lifesonilla pääsyt kitarabiisien tekotaito vähän ruostumaan syntikkavuosien aikana? Levymyynti pysyi kuitenkin edelleen hyvänä, Kanadan albumilistalla Presto nousi seitsemänneksi ja Billboardin albumilistalla sijalle 16.
Prestosta alkaen kosketinsoitinten osa pieneni Rushin musiikissa. Myös kappaleiden rakenteet yksinkertaistuivat, eikä niiden soittaminen vaatinut soittajilta entisenlaista hurjaa virtuositeettia. Ehkäpä juuri siksi albumit Prestosta alkaen eivät nauti fanien keskuudessa samanlaista arvostusta kuin yhtyeen vanhemmat albumit. Neil Peart tuntui kuitenkin kehittyvän edelleen tekstintekijänä, eikä yksinkertaisuus missään nimessä ole (Rushinkaan) musiikissa yksiselitteisesti huono ominaisuus. Rush jatkoi musiikillista matkaansa jälleen kerran uuteen suuntaan.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Rush, rock, progressiivinen rock, 1989
Lue myös: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Rush, Rupert Hine
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti