Mike Oldfield on ottanut kaiken irti debyyttialbumistaan Tubular Bellsistä. Hän on tehnyt legendaarisesta instrumentaalihitistään mm. pari jatko-osaa, remaken sekä kierrättänyt musiikin pääteemaa siellä täällä myös muilla levyillään. Tähän nähden Oldfield on ollut yllättävän vastentahtoinen sovittamaan Tubular Bellsia sinfoniaorkesterille. Etenkin kun huomioidaan että Oldfield on suuri klassisen musiikin ystävä ja että hänen suurin musiikillinen sankarinsa on Jean Sibelius. Tästä huolimatta ensimmäinen orkesterille sovitettu versio julkaistiin levynä jo vuonna 1975 nimellä The Orchestral Tubular Bells. Hanke oli hyvin levy-yhtiö-vetoinen, mutta orkesteroijana toimi Oldfieldin ystävä ja yhteistyökumppani David Bedford. Oldfield itse vieraili levyllä pienessä roolissa akustisen kitaran kera. Oldfield itse on puhunut orkestraalisesta Tubular Bellsistä melko kriittiseen sävyyn, mutta minusta Bedford teki sen kanssa varsin hyvää työtä. Sittemmin Oldfield on soittanut Tubular Bellsiä orkesterin kera 2000-luvulla Night On The Proms -kiertueella, mutta uusia levytyksiä ei ole tehty.
Ennen kuin nyt. Tubular Bells täyttää vuonna 2023 pyöreät 50 vuotta minkä ansiosta säveltäjä Simon Dobson on sovittanut klassikon uusiksi kiertuetta ja uutta levytystä varten. Dobsonin sovitus ei ole puhtaasti orkestraalinen kuten Bedfordin versio aikanaan sillä mukana on mm. bassokitara, jonkinlaiset rock-urut ja etenkin sähkökitara saa runsaasti tilaa. Oldfield ei itse osallistunut projektiin millään lailla tosin käsittääkseni häneltä kuitenkin kohteliaasti kysyttiin lupa hankkeeseen. 69-vuotias Oldfield vaikuttaa vetäytyneen eläkkeelle sillä aiemmin sosiaalisessa mediassakin suht aktiivisesta multi-instrumentalistista ei ole kuulunut muutamaan vuoteen juuri mitään.
Tubular Bells – 50th Anniversary Celebration myydään tietysti Tubular Bellsillä, mutta sen lisäksi tuplalevyllä kuullaan myös kokopitkä versio Ommadawnin ensimmäisestä osasta ja 11 minuuttinen lyhennelmä ”Hergest Ridge Part Onesta”. Levy päättyy seitsemän minuuttiseen venyttelyyn Oldfieldin suurimmasta pophitistä ”Moonlight Shadowista”. Orkesterina levyllä soittaa Royal Philharmonic Orchestra ja kuorona London Contemporary Voices Choir. Royal Philharmonic Orchestran perinteet cross-over -musiikin parissa ovat pitkät sillä orkesteri teki yhteistyötä Keith Emersonin johtaman protoproge -yhtye The Nicen kanssa jo 60-luvun lopulla.
Dobsonin sovitus soi kirkkaammin ja erottelevammin kuin Bedfordin ensimmäinen orkestraatio jo pelkästään äänitysteknisen kehityksen myötä mutta Dobsonin sovitus tuntuu muutenkin ikään kuin valoisammalta ja optimistisemmalta. Imeliin rock-goes-classics -tunnelmiin ei kuitenkaan eksytä missään vaiheessa vaan Dobsonin sovitus korostaa onnistuneesti Oldfieldin alkuperäisen sävellyksen dramaattisia kohtia.
Aiemmin mm. Roger Watersin kiertueyhtyeessä soittanut sähkökitaristi Jay Stapley tekee hyvää työtä toistaen Oldfieldin kireän tavaramerkkisoundin uskottavasti. Stapleyn sähkökitarointi toimii siis hyvin, mutta toisaalta olisi ollut luovempi ratkaisu antaa enemmän näitä osioita orkesterin soitetettavaksi ja korvata sähkökitara välillä vaikka kipakasti soittavalla sooloviulistilla. Mutta sitten taas toisaalta; miten paljon maailmassa on orkesterimusiikkia jossa solistina on sähkökitaristi? Ei kovin paljon joten siitä kulmasta tarkastellen Dobsonin ratkaisua voi pitää myös ihan kiinnostavana.
Epäonnistunein ratkaisu koko Tubular Bellsin sovituksessa on näyttelijä Brian Blessedin pestaaminen seremoniamestariksi. Hänen kieliposkessa vedetty mökellys instrumenttien esittelyssä on kammottavaa kuultavaa ja tuntuu lähes pilkalliselta. ”Piltdown man” -osion hän vetää niin överisti (tavallaan ihan asiaan kuuluvasti!) että homma kääntyy jo melkein voiton puolelle. Bedford valitsi omassa versiossaan helpomman tien ja jätti MC-osion ja ”Part II:sen” mörköoopperan kokonaan pois.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield : Hergest Ridge (1974)
Tubular Bellsin sovitus on siis hieman vaihteleva laadultaan. Ja samaa voi sanoa myös Dobsonin Ommadawnista.
”Ommadawn Part I:sen” alkupuolisko soi vaikuttavan painokkaasti ja suorastaan arvokkaasti. Jouset soivat tummasti ja vaskipuhaltimet tuuttaavat niille vähäeleistä vastamelodiaa. Valitettavasti vahva tunnelma kuitenkin latistuu kuuden minuutin kohdilla kun sovitukseen tuodaan mukaan yllättäen rumpusetti. Mikä ihmeen järki on tuoda rockrummut ns. orkestraaliseen versioon kun niitä ei ollut mukana edes alkuperäisessä? Varsin kummallinen ratkaisu. Itselleni rummut ja sinfoniaorkesteri yhdistelmä on lähes aina myrkkyä ja niin se on tälläkin kertaa. Onneksi rumpuosio on sentään suhteellisen lyhyt ja hillitty. Oldfieldin sävellyksen upea melodisuus tempaa pian rumpujen halventavan vaikutuksen jälkeen jälleen mukaansa. Alkuperäisen Ommadawnin ensimmäisen puoliskon finaali on itselleni yksi rakkaimmista musiikillisista hetkistä. Dobsonin sovitus ei yllä vastaavaan emotionaaliseen lataukseen kuin Oldfieldin vimmaisen sähkökitaran hurmokseen piiskaava originaali, mutta ihan suht mukavasti se maaliin kuitenkin osuu. Käytössä olleesta naiskuorosta olisi tosin toivonut saatavan hieman enemmän tehoja irti.
David Bedford sovitti Hergest Ridgen orkesterille jo 70-luvulla samaan aikaan kun teki Tubular Bellsin orkestraation ja sitä esitettiin konserttisaleissa ympäri Englantia, mutta levylle asti se ei syystä tai toisesta ole päätynyt koskaan. Siksi onkin mukava saada kuultavaksi edes tämä 11 minuuttinen orkestraalinen sirpale. Valitettavasti Dobson on tehnyt sen kohdalla kuitenkin hieman puolivillaista työtä sillä orkesteri jää vielä vähäisempään rooliin kuin ”Tubular Bellsin” ja ”Ommadawin” sovituksissa. Hienon alun jälkeen ”Rock”-instrumentit saavat turhan paljon tilaa ja etenkin bassokitaralla on todella suuri rooli. Olisi ollut kiinnostavampaa kuulla rohkeammin orkesteria hyödyntävä versio. Onnistunein hetki sovituksessa on kun eteerisesti joikaava kuoro rinnastetaan väkevästi surisevan sähkökitaran kanssa. Hieno efekti. Dobsonin kunniaksi täytyy sanoa että vaikka ”Hergest Ridge Part I”:stä kuullaan vain noin puolet tuntuu lyhennelmä silti varsin onnistuneelta. Puuttuvia osioita ei jää kaipaamaan liikaa.
Levyn päättävä ”Moonlight Shadowin” versio on suht tyypillinen pop-kohtaa-jouset tyyppinen vetäisy eikä toimi erityisen hyvin vaikkei sentään lajityyppinsä kamalinta osastoa edusta. Siinä missä Oldfieldin pitkät ja kunnianhimoiset instrumentaaliteokset ovat luontevaa materiaalia sinfoniaorkesterille sovitettavaksi niin samaa ei voi todellakaan sanoa ”Moonlight Shadowin” kaltaisesta simppelistä folkpopista jossa orkesterin tehtäväksi jää lähinnä hinkata päämelodiaa jousilla. ”Moonlight Shadow” sortuu myös tyypilliseen pop goes classics ansaan Dobsonin lukitessa musiikin sutimaan pökkelösti tamppaavien rockrumpujen tahdissa. Asiaa ei auta että alunperin neliminuuttinen ralli venytetään peräti seitsemän minuuttiseksi. Kappaleen laulaa Britain’s Got Talentissa ilmeisesti jonkinlaista menestystä aikoinaan saavuttanut Ella Shaw. Shaw hoitaa homman kotiin muodollisesti ihan pätevästi vahvalla äänellään, mutta mitään erityisen kiinnostavaa tai persoonallista hänen tulkinnassaan ei ole. Tubular Bells – 50th Anniversary Celebrationin kappaleita kuultiin myös kiertueella vuoden 2022 loppupuoliskolla joten kaipa ”Moonlight Shadow” koettiin ikään kuin pakolliseksi encoreksi keikoilla. Ilman konsertteja sitä tuskin olisi kannattanut levyttää lainkaan.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)A review of Italian avant-prog band Sonata Islands Kommandoh’s album Quasar Burning Bright, in which the band, flirting with zeuhl, takes more influences from electronic music.
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)Arvostelussa David Sylvianin ja Robert Frippin yhteinen levy The First Day.
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)This is NOT The End, the eighth studio album by Belgian band Present, which will probably be the last for the dark and heavy avant-prog band.
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)Reviewing Jethro Tull’s fifth studio album, the epic yet humorous Thick As A Brick which might well be the band’s best album.
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)Arvostelussa belgialaisen Presentin kahdeksas studioalbumi This Is NOT The End joka jäänee synkkää ja raskasta avantprogea soittavan yhtyeen viimeiseksi.
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)Review of Secrets & Lies which is the first solo album in 14 years by King Crimson guitarist/vocalist Jakko M Jakszyk. Secrets & Lies combines art rock and prog with the help of a skilled cast of musicians (including Peter Hammill, Tony Levin, Gavin Harrison and Robert Fripp).
Tubular Bells – 50th Anniversary Celebrationista on saatavilla myös kolmen illan aikana Royal Festival Hallissa taltioitu konserttielokuva DVD-formaatissa, mutta sitä en ole päässyt vielä näkemään.
Tubular Bells – 50th Anniversary Celebration on miellyttävää kuultavaa ja suositeltava hankinta Oldfieldin innokkaimmille faneille, mutta orkestraalisina versioina Dobsonin tulkinnat jäävät vajaiksi hänen pitäytyessä liikaa alkuperäisessä instrumentaatiossa. Rohkeampi orkesterin käyttö olisi voinut tehdä näistä versioista todella kiinnostavia, mutta nyt versiot tallaavat liian tuttuja latuja. Kokonaisuus jää kuitenkin voiton puolelle, mutta siitä kunnia kuuluu enemmän Mike Oldfieldin loistaville sävellyksille kuin Dobsonin sovitustaidoille.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- Tubular Bells Part 1 (26:19)
- Tubular Bells Part 2 (22:06)
- Sailor’s Hornpipe (2:07)
- Ommadawn Part 1 (19:06)
- Excerpt from Hergest Ridge Part 1 (11:35)
- Moonlight Shadow (7:02)
Levy-yhtiö: Cleopatra
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti