Heaven’s Open on Mike Oldfieldin 14. studioalbumi.
Oldfieldin edellinen levy, vuotta aiemmin ilmestynyt, Amarok oli ollut keskisormen nosto Oldfieldin levy-yhtiölle Virginille. Levy-yhtiön vaatimukset kaupallisemmasta musiikista turhauttivat Oldfieldiä niin ankarasti että Amarokista muodostui 60 minuuttinen haistattelu hänen palkanmaksajilleen. Amarok oli keskeytymätön tunnin mittainen monimutkainen musiikillinen vuoristorata josta oli tarkoituksellisesti mahdotonta irrottaa Virginin himoamia sinkkuja. Amarok oli samalla kuin lahja hänen Oldfieldin vahoille faneille jotka kaipasivat pitkiä instrumentaaliteoksia jotka eittämättä olivatkin maestron vahvin puoli.
Jos fanit odottivat Amarokin jälkeen Oldfieldilta pitkäaikaista paluuta puhtaasti instrumentaalisen musiikin pariin oli Heaven’s Open heille kylmä suihku päin kasvoja. Heaven’s Open on kyllä monella tavalla paluuta vanhaan, mutta ei aivan sillä tavalla kuin moni fani olisi ehkä toivonut. Heaven’s Open palaa nimittäin mm. Crisesilta ja Islandsilta tuttuun formaattiin jossa toinen levyn puolisko koostuu lyhyistä pop/rock-biiseistä ja toisen puoliskon täyttää pitkä instrumentaali. Eli formaattiin jota Oldfield on kuvaillut suurin piirtein sanan kääntein ”puolisko heille (levy-yhtiö) ja puolisko minulle”. Eipä siinä mitään, elämä on täynnä kompromisseja. Valitettavasti Heaven’s Open toteuttaa formaattia hieman epätasaisen materiaalin voimin.
Heaven’s Open on sis periaatteessa Amarokin jälkeen askel tai peräti kaksi taaksepäin ja albumia olisikin helppo moittia laiskaksi välityöksi, mutta ainakin yhdellä sektorilla se tarjoaa jotain aivan uutta ja osoittaa ettei Oldfield pyöräyttänyt levyä kasaan aivan ohimennen vasemmalla kädellä. Heaven’s Open on nimittäin levyä jolla Oldfield ottaa ensimmäistä kertaa vastuun päävokaaleista.
Oldfield suhtautui laulamisen vakavasti ja otti useamman kuukauden ajan laulutunteja hankkeeseen valmistautuakseen. Oldfield laulaa Heaven’s Openilla hieman käheästi ja melko kapealla rekisterillä, mutta hänen äänensä on karismaattinen ja äänessä on lopulta yllättävän paljon voimaa. Ja erityisesti tunnetta.
Aiempaa vahvempi emotionaalinen painokkuus ja omakohtaisuus erottaakin Heaven’s Openia Oldfieldin aiemmasta popmusiikista. Tekstiensä osalta levy on luultavasti Oldfieldin henkilökohtaisin levy sillä hän tuntuu vuodattavan lyriikoihin sydänvertaan poikkeuksellisella tavalla. Levyn sanoitukset ovat täynnä angstia jota Oldfield tuntee omaa tilannettaan kohtaan. Ja henkilökohtaisuutta korostaa tietenkin hienosti se, että hän laulaa tällä kertaa sanoituksensa itse. Oldfieldin vokaalisuoritukset jäävät helposti plussan puolella ja minun puolestani hän olisi saanut laulaa levyillään enemmänkin. Käytännössä Oldfield ei kuitenkaan enää koskaan palannut päävokalistiksi Heaven’s Openin jälkeen. Vuoden 2014 Man On The Rocks olisi ollut hyvä paikka palata vokaalimikin ääreen, mutta luultavasti tuossa vaiheessa oli jo liian myöhäistä.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Five Miles Out (1982))
Musiikillisesti Heaven’s Openin lauletut kappaleet ovat hieman rokkaavampia kuin vaikkapa Islandsin ja Earth Movingin poppibiisit, mutta suurin ero niissä on nimenomaan tunnetasolla. Heaven’s Openilla Oldfield palaa pitkästää aika hieman bändimäisempään sointiin. Earth Movingilla taustat rakentui pitkälti rumpukoneiden ja sekvenssereiden avulla ja Amarokilla Oldfield oli vanhassa kunnon multi-instrumentalisti moodissa soittaen lähes kaiken itse. Heaven’s Openilla ydinbändinä toimii Oldfieldin vanha kaveri Simon Phillips (rummut), Dave Levy (basso) ja Fishin yhtyeessä soittanut Mickey Simmonds (urut ja piano). Pienemmissä rooleissa levyllä hääräilee koskettimien ja sämplejen kanssa Andrew Longhurst ja 90-luvun alussa kovassa nosteessa ollut saksofonisti-ässä Courtney Pine. Mukana on myös pieni armeija naislaulajia tukemassa Oldfieldin vokaaleita.
Amarokilla käsin soitetun musiikin nimiin vannonut Oldfield kaivoi kuitenkin Heaven’s Openilla jälleen tietokoneet esiin ja välillä bändi tuntuu hukkuvan erilaisten ohjelmoitujen rytmiraitojen ja säksätyksien sekaan. Ja esimerkiksi levyn ensimmäinen raita ”Make Make” kuulostaa siltä, että se on luultavasti lähes täysin Oldfieldin yksinään studiossa rakentama. Ainoastaan epäilyttävästi peukkubassottelulta kuulostava bassoraita lienee Dave Levyn käsialaa.
A-puolen vokaaliraidoista kaksi erottuu edukseen.
Ensimmäinen niistä on tummasävyinen ja tunnelmallinen ”No Dream” joka alkaa vähäeleisenä bluesina kasvaen pikku hiljaa kohti räväkkää finaalia. Pinen saksofoni pärisee ihanan likaisella soundilla ja Oldfieldin kitara vastaa haasteeseen vahvasti efektoidulla ääkyvällä soundilla Phillipsin takoessa tehokkaita rumpufillejä taustalla. Oldfieldin painokas vokaalisuoritus on myös onnistunut.
Toinen kohokohta on A-puolen päättävä nimibiisi. ”Heaven’s Open” on periaatteessa aika korni AOR-ralli. Mutta erinomaisen viihdyttävä sellainen! Se sisältää levyn mieleenpainuvimmat melodiat ja aivan perhanan hienon galaksit räjäyttävän finaalin. Kuten olen useissa aiemmissa kirjoituksissani todennut Oldfield on taitava laatimaan biisiensä loppuu upeita nostatuksia. Erityisesti näitä massiivisia räjähtäviä kliimakseja esiintyy luonnollisesti hänen pitkissä instrumentaalieepoksissaan jotka antavat tilaa kehittelylle, mutta ”Heaven’s Openin” kohdalla hän onnistuu rakentamaan varsin upean finaalin myös pop/rock -rakenteen ja mittakaavan biisiin. Oldfieldin raivokkaasti kirkuva sähkökitara yhdistyy massiivisesti taustalla pauhavaan tyttökuoroon ja onnistuneeseen yleiseen voluumitason nostoon.
Heaven’s Open ei missään vaiheessa kuulosta niin viimeistellyn hifistiseltä kuin Amarok, mutta Tom Newman teki silti hyvää työtä tämänkin levyn kohdalla. Levy tehtiin luultavasti hieman kiireellä sillä se ilmestyi vain runsas puolivuotta Amarokin jälkeen. Newman saa muuten yksinään tuottajakrediitin Heaven’s Openista ja tämä on itseasiassa ensimmäinen kerta kun Oldfield ei napannut kyseistä titteliä edes jaetusti omiin nimiinsä.
Oldfield on muuten kertonut saaneensa ”Heaven’s Openiin” vinkkejä itseltään David Gilmourilta. Tom Newman oli Pink Floyd -kitaristin hyvä ystävä ja Oldfield päätyi jammailemaan Gilmourin kanssa muutamaan kertaan pubissa. Yhden tällaisen jamittelun jälkeen Oldfield valitti että hänellä oli ongelmia erään kappaleen kanssa. Gilmour tarjoutui kuuntelemaan biisin ja antoi ilmeisesti niin hyviä vinkkejä, että Oldfield muisteli haastattelussa Gilmourin saaneen jopa tuottajakrediitin biisistä. Tämä ei tosin levyn vihkosen tai minkään muunkaan kirjallisen lähteen mukaan tunnu pitävän paikkaansa. Vaan olisipa ollut hienoa sattua oluelle pubiin jonka nurkassa Oldfield ja Gilmour soittivat toisiaan suohon! Newmanin mukaan nämä jamit nimittäin eskaloituivat välillä melkoiseksi kilpasoitoksi.
Levyn kehnoin biisi on ”Gimme Back” jossa Oldfield hyppää reggae-junaan kymmenen vuotta myöhässä verrattuna muihin valkoisiin britti-rokkareihin. Tuossakin kappaleessa sanoitusten henkilökohtaisuus nostaa hieman pisteitä. (Simmondsin kevyesti taustalla komppaava Hammond-urku on myös kiva lisä. Hammondia ei Oldfieldin levyillä olekaan juuri kuultu.) Toki sanoitukset joissa Oldfield suurin piirtein rinnastaa asemansa levy-yhtiön ikeessä pyristelevänä artistina orjuuteen voi nähdä koomisena miljonäärimuusikon marinana, mutta aito tunne on aina aito tunne vaikka se objektiivisesti katsottuna ei olisikaan niin perusteltu!
I need my hair
I want my voice
Gimme my vision
Gimme back my choice
Oh, here I hang on this hook, line, and sinker
Don’t take the skin off my fingers
Keskinkertaisempaa, mutta ihan kelvollista osastoa levyllä edustaa aloitusraita ”Make Make” ja ”Mr. Shame”
Vahvasti elektronisesti soiva, ja siinä mielessä eniten Earth Movingin biisit mieleen tuova, ”Make Make” tuntuu messuavan yleisesti kapitalismia vastaan, mutta piikittelevän suoraan aina vain lisää tuotetta markkinoille hamuavan Virginin suuntaan.
Mona Lisa you can stop searching
Don’t you know we’re not Virgin
We’re on the Make Make
We only Take Take
We’re on the Make Make
We accumulate
We’re on the Make Make
Don’t mid it’s Fake Fake
We’re on the Make Make
We make heartbreak
Koukuttavan kertosäkeen omaava ”Mr. Shame” taas puolestaan tuntuu suoralta viestiltä Virginin päämohikaanille Richard Bransonille (Amarokilla Oldfield lähetti Bransonille jo terveiset morsekoodilla: ”Fuck off RB”). Peter Gabrielin ”Sledgehammerista” varastetun kuuloisilla koomisilla syntetisaattori-lirutteluilla maustetussa biisissä Oldfield laulaa mm. kuin hampaitaan mahtavalla tavalla kiristellen; ”Are you a victim of that money bug/In your blood?”. Kertosäkeessä Oldfield saa apua onnistuneesti taustalla kailottavista naisvokalisteista
A-puolen saldo on kohtuullinen. Musiikillisesti biisit ovat keskimääräistä Oldfieldin pop-antia vahvempia ja etenkin sanoitukset nousevat kevyesti yli yhdentekevyyksien joita miehen biiseissä on usein ladeltu. Ei sanoitukset ehkä suurta runoutta ole, mutta ainakin niillä on tällä kertaa jotain sanottavaa. Ja painoarvoa niille tuo Oldfieldin emotionaaliset laulusuoritukset.
Lue myös
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Entäs sitten se Oldfieldin varsinainen leipälaji suuren mittakaavan instrumentaalimusiikki. Sitä tarjoilee levyn päättää lähes 20 minuuttia kestävä ”Music From The Balcony” joka sisältää kenties Oldfieldin avantgardistisinta materiaalia. ”Music From The Balcony” jatkaa ”Amarokin” musiikillisista rakenteista välinpitämätöntä hällä-väliä -asennetta ja onkin tavallaan tyylillisesti ikään kuin Amarok Jr. Molemmat teokset iskecät pöytään nopealla tahdilla musiikillisia ideoita niistä seuraavaan varsin huolettomasti siirtyen.
”Amarokin” ja ”Music From The Balconyn” välillä on kuitenkin myös merkittäviä eroja. Niin tyylillisiä kuin laadullisia. Selkeä tyylillinen ero on että siinä missä ”Amarok” pyrki pitkälti välttämään syntetisaattoreita ja modernia teknologiaa on ”Music From The Balcony” täynnä meluisia sampleja ja kummallisia syntetisaattoriääniä.
”Amarok” oli myös pitkälti Oldfieldin yhden-miehen -show, mutta ”Music From The Balconylla” synteettisten hulluttelujen välissä kuullaan varsin intensiivistä bändisoittoa. Hetkittäin Oldfieldin, rumpali Phillipsin, basisti Levyn ja saksofonisti Pinen muodostama bändi revittelee yhdessä kuin jokin tulinen jazz-rock -kvartetti konsanaan. Valitettavasti näille hetkille ei anneta kovin paljon tilaa vaan kappale siirtyy usein vauhdilla johonkin aivan uuteen teemaan. Osa bändin soittamista jaksoista on todella hienoja ja ”Music From The Balcony” sisältääkin joitakin Oldfieldin levyjen hurjimmista ja monimutkaisimmista musiikillisista hetkistä. Erityisesti Simon Phillips pistää välillä parastaan peliin kun rytmit ovat kiemuraisimmillaan. Se on hienoa kuultavaa se.
Hienoa kuultavaa on hetkittäin myös kappaleen kummalliset samplet ja äänitehosteet. Erityisesti läpi teoksen eräänlaisena teemana toistuvat kummalliset linnun ja apinan kirkumiselta kuulostavat ääntelyt ovat todella outoa ja kiehtovaa kuunneltavaa. Tiedän että moni inhoaa näitä osioita, mutta minusta ne ovat aidosti kiinnostavaa kuunneltavaa.
Kokonaisuutena ”Music From The Balcony” ei kuitenkaan täysin vakuuta. Tai sanotaanko niin, että sen tehokkuus riippuu aika pitkälti siitä millä asenteella satun sitä kuuntelemaan. Jos kuuntelen sitä ikään kuin normaalina Mike Oldfield -eepoksena sen jatkuva poukkoilevuus häiritsee ja hämmentää, mutta toisaalta jos sen ajattelee avantgardistisena äänikollaasina niin itse asiassa ”Music From The Balcony” on varsin kiinnostava kokeilu. On kuitenkin selvää, laadullisesti ”Music From The Balcony” ei pärjää ”Amarokille” joka vastakkain asetteli päällisin puolin yhteensopimattomia elementtejä huolellisemmin ja hienostuneemmin. Arvostan kuitenkin ”Music From The Balconyn” energiaa ja mitään kumartelematonta asennetta. ”Music From The Balconyn” lopussa kuullaan vielä hyvin hiljaiseksi miksattu pieni naurahdus ja Oldfieldin viimeiset terveiset Virginille: ”Fuck off!”
Heaven’s Openiin liittyy pari kiinnostavaa ulkomusiikillista seikkaa.
Ensimmäinen on levyn kansi. Vuonna 1973 Richard Bransonin ehdotus vielä nimeämättömän Tubular Bellsin nimeksi oli Breakfast in Bed. Kanteen Branson halusi särkyneen kananmunan jonka kuoren halkeamasta valuu verta. Oldfield inhosi kumpaakin ideaa ja kuten tiedämme sai onneksi tahtonsa läpi mitä tulee levyn nimeen ja kansikuvaan. Mutta kappas vain vuonna 1991 Oldfieldin viimeisen Virginille levyttämänsä levyn kansi muistuttaa ihmeen paljon Bransonin muinaista ideaa. Kannessa on muna jonka halkeamasta valuu veren sijasta keltuaista ja munan sisältä lennähtää vapauteen kolme kyyhkystä. Jälleen yksi Oldfieldin lukuisista keskisormen nostoista Bransonille?
Toinen kiinnostava asia on, että levy on kreditoitu, ei Mike Oldfieldin, vaan Michael Oldfieldin nimiin. Myös tuottaja Tom Newman esiintyy levyllä poikkeuksellisesti nimellä Thom Newman. En ole nähnyt ikinä mitään selkeää selitystä tälle menettelylle. Mieleen tulee muutamia vaihtoehtoja. Ehkä Oldfield levyn henkilökohtaisuuden johdosta halusi asettaa sen todellisen syntymänimensä alle? Ehkä Oldfield kaavaili laulavansa jatkossa lisääkin ja nämä levyt olisi nimetty Michael Oldfield -nimen alle ja instrumentaaliset levyt olisivat olleet Mike Oldfield -levyjä. Tai ehkä päin vastoin Oldfield halusi etäännyttää itsensä levystä jota hän piti viimeisenä kompromissinaan ennen kuin vapaus Virgin -sopimuksen päättymisen johdosta koittaisi. Tai ehkä Oldfield ei yksinkertaisesti halunnut antaa Virginille enää yhtään Mike Oldfield -levyä ja Michael oli vain yksi hänen tavoistaan kiukutella? Niin tai näin Heaven’s Open jäi ainoaksi Michael Oldfield -nimen alla julkaistuksi levyksi. Kysyin asiasta suoraan Tom Newmanilta. Hänen lakoninen vastauksensa oli ”Just a bit of self indulgence…”.
Heaven’s Open ei ole erityisen hyvä Mike Oldfield -levy (no se onkin Michael Oldfield -levy…), mutta minusta se on kuitenkin yllättävän onnistunut pop/rock-levy ”Music From The Balconyn” kokeellisuudella kuorrutettuna. Omissa kirjoissani pidän levyä jopa hieman aliarvostettuna. Yleisen arvostuksen kannalta levyn ongelma saattaa olla juuri sen vahva kaksijakoisuus. Osa Oldfieldin seuraajista vierastaa hänen näkemystään keskitien popista ja toisaalta toiselle puoliskolle ”Music From The Balcony” on aivan liian avantgardistista kuunneltavaa.
”Heaven’s Open” myi kehnosti eikä noussut edes Briteissä albumilistoille, mutta asia tuskin Oldfieldia suuremmin vaivasi sillä hänellä oli jo takataskussaan uusi Warner Musicin kanssa tehty rahakas sopimus ja putkikellot kumisivat jo hänen takaraivossaan uutta parempaa tulevaisuutta ennustellen…
Parhaat biisit: ”Make Make”, ”No Dream”, ”Heaven’s Open”, ”Music From The Balcony”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)
Kappaleet
- ”Make Make” – 4:18
- ”No Dream” – 6:02
- ”Mr. Shame” – 4:22
- ”Gimme Back” – 4:12
- ”Heaven’s Open” – 4:31
- ”Music from the Balcony” – 19:44
Muusikot
Michael Oldfield: vokaalit, kitarat, koskettimet Simon Phillips: rummut Dave Levy: bassokitara Mickey Simmond: Hammond-urut, piano Andrew Longhurst: koskettimet, sekvenssöinti ja samplet Courtney Pine: saksofonit, bassoklarinetti Vicki St. James: taustavokaalit Sylvia Mason-James: taustavokaalit Dolly James: taustavokaalit Debi Doss: taustavokaalit Shirlie Roden: taustavokaalit Valeria Etienne: taustavokaalit Anita Hegerland: vokaaliharmoniat Nikki ”B” Bentley: vokaaliharmoniat Tom Newman: vokaaliharmoniat
Tuottaja: Thom Newman
Levy-yhtiö: Virgin
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti