”Sapelitanssista” tutun Aram Hatšaturjanin mukaan nimetty vantaalainen Khatsaturjan on julkaissut neljännen pitkäsoittonsa. Projekti, jonka alunperin piti esittää klassisen musiikin kappaleita rocksovituksina Emerson, Lake & Palmerin tai Ekseptionin tyyliin, on vuosien varrella kehittynyt omia, rakenteeltaan kunnianhimoisia ja progevaikutteisia kappaleita esittävä yhtye. Kolmimiehisen yhtyeen muodostavat Atte Kurri (laulu, kitara, basso ja kosketinsoittimet), Ilkka Piispala (laulu, rummut, kosketinsoittimet, basso ja kitara) sekä Ilkka Saarikivi (laulu, kosketinsoittimet, basso ja sello). Koska levyillä kuultavia instrumentaatioita ei pystyisi toteuttamaan keikoilla, on Khatsaturjan jättäytynyt studioprojektiksi.
Aiemmista, Musean julkaisemista levyistä poiketen Khatsaturjanin tuoretta albumia Monologue Of Chronos ei ole ainakaan toistaiseksi julkaistu fyysisessä formaatissa. Syynä pelkkään digitaaliseen julkaisuun on yhtyeen jäsenten tunne siitä, ettei fyysiselle levylle ole nykyään kysyntää. Tällaisen vanhemman musiikinkuuntelijan mielestä fyysinen levy tai kasetti olisi toki mukavampi formaatti, mutta mikäpä minä olen taistelemaan aikaa vastaan. Toivottavasti mielenkiintoa Monologue Of Chronosia kohtaan löytyy niin paljon, että pojat päättävät julkaista albumin oikeana levynäkin.
Koko yhtyeen säveltämäksi merkitty Monologue Of Chronos ei ole teema-albumi, vaikka periaatteessa ainakin osaa kappaleista voi ajatella ajan ruumiillistuma Khronoksen havainnointeina maailmastamme. Levyllä kuultavat Atte Kurrin kirjoittamat sanoitukset ovat pessimistisiä, paikoitellen jopa synkkiä. Onneksi synkkyys ei kuitenkaan yllä musiikkiin, joka polveilee mielenkiintoisesti vaihtelevissa tunnelmissa ja tahtilajeissa.
Levyn (poltin kappaleet CD-R:lle) aloituskappale ”Lessons (On Human Obsolescence)” avaa albumin lupaavasti. Mittaa kappaleella on kuusi minuuttia, mutta siinä ajassa ilmeisesti koneellistuvaa ja yhä enemmän tekoälyyn nojaavaa maailmaa kritisoiva kappale ehtii seikkailla monipuolisesti erilaisten tyylien parissa. Yhdessä kohdassa mieleeni tulee alkuaikojen Queen, sitten Imagine Dragons ja myöhemmin edetään vielä heavynkin pariin. Kosketinsoundeja vaihdellaan kappaleen eri kohtien aikana virkistävästi, eli heti avauskappaleesta lähtien on selvää, että sovituksissa on nähty vaivaa yksityiskohtia myöten. Yhtyeen musiikillisista esikuvista en tietenkään voi olla täysin varma, mutta vaikutteita on selvästi otettu varsin erilaisista suunnista.
Seuraavan kappaleen alussa koskettimilla soitettava sävelkulku tuo mieleen kauhuelokuvien sävelkuvaston. Hieman myöhemmin mukaan tulevan kitaran soitossa ei onneksi tavoitella sankariheavylle tyypillisiä kliseitä. ”What Was True” soljuu tyylikkäästi, siinä on raskautta, melodisuutta, huolellisesti toteutettuja instrumenttikerroksia sekä luontevasti soljuvia tahtilajivaihdoksia. Hetkittäin sen tyylissä on muistumia Rushin tai Queensrÿchen musiikista jostain 1980-luvun loppupuolelta tai 1990-luvun alusta, mikä osuu aika hyvin omiin musiikkimieltymyksiini. Sanoituksista saamissani mielikuvissa seikkaillaan jossain Matrix-elokuvien virtuaalitodellisuudessa – siksi kai kappaleen nimessäkin kysytään mikä oli totta.
Tunnelmallisella pianolla alkava ”The Dystopian Spirit Of Club Energy” muuttuu tunnelmaltaan melkoisesti ohjelmoidulta kuulostavan kompin tullessa mukaan. Kappaleen luonne muuttuu nykäyksittäin ja loppupuolella konemainen komppi tuo sille lähes ahdistavaa tunnelmaa. Vaan jos kappaleen nimessä mainitaan dystopia, lienee turha odottaakaan levollisuutta. Sekvensserejä ja vastaavia käytetään hyvin tukemaan tai jopa alleviivaamaan kappaleen synkkää sanomaa. Aivan kappaleen lopussa musiikissa on jotain samaa kuin David Bowien musiikissa 1. Outsiden ja Earthlingin aikoihin.
”Song Of Days” vie tunnelmaa vielä synkempään suuntaan, vaikka kappale toisaalta kuulostaakin oudon ilmavalta. Yhtyeen esittelyssä mainitaan Ilkka Saarikiven soittama sello ja sitä on ujutettu onnistuneesti tälle kappaleelle luomaan tunnelmaa. Kahdeksanminuuttisen kappaleen puolivälissä, laulajan kuiskaillessa ”This is the time, this is the place, these are the neverending days” tunnelma on onnistuneen painostava, lähes ahdistava. Viimeisen minuutin aikana Khatsaturjan näyttää vielä kyntensä heavyn esittäjänä.
Lue myös:
- Levyarvio: Khatsaturjan – Monologue Of Chronos (2026)
- Levyarvio: Porcupine Tree – In Absentia (2002)
- Review: Univers Zero – s/t (1977)
- Year by Year : Best albums of 1977 – 11-20
- Review: Lindsay Cooper – Oh Moscow (1991)
- Review: Gryphon – Treason (1977)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tr3s Lunas (2002)
- Review: Angine de Poitrine – Vol. II (2026)
- Levyarvio: Angine de Poitrine – Vol. II (2026)
Kaiutetulla kitaraintrolla käynnistyvä ”DID Memoir” toimii kelpo melodioiden ansiosta hienosti. Likimain balladina alkavan, mutta myöhemmin muihin tyylilajeihin hyppelevän kappaleen toteutus on onnistunut ja mukana on mukavia yllätyksiä – suorastaan hilpeä jazzväliosa on pakko mainita! Toimivia melodisia koukkuja löytyy siihen malliin, että sopivasti editoituna ”DID Memoir” voisi soida radiossakin. Seitsemänminuuttisen kappaleen soittaminen vaatisi kuitenkin radiotoimittajalta vähintään tilapäistä mielenhäiriötä.
Ihailen Khatsaturianin kappaleissa kuultavia kontrasteja, mutta edellisen kappaleen jäljiltä ”The Keepers Of Philosopher’s Stonen” alku vaikuttaa hieman vaisulta. Lievän alkukankeuden jälkeen myös tämä kappale paljastuu kuitenkin varsin onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Sen aikana kuultava hieno, melko varmasti Rick Wakemanilta vaikutteita napannut kosketinsoolo on yksi albumin kohokohdista ja muutenkin ”The Keepers Of Philosopher’s Stone” sisältää varsin maukasta instrumentaali-ilottelua.
Monologue Of Chronosin monipuolinen tyylivalikoima ja sen onnistunut toteutus saivat minut odottamaan albumin lopetukseksi jotain eeppistä. ”Mundus Meus (This World Of Mine)” ei aivan yllä korkeisiin odotuksiini, mutta ei tämä levy mihinkään lässähdykseen pääty. Jälleen kappaletta vaivaa se, ettei se tunnu pääsevän riittävän nopeasti ja tehokkaasti itse asiaan. Tunnelmoiva instrumentaali-intro toimii, mutta vasta hitaan säkeistön jälkeen alkava 7/8-tahtilajissa kulkeva ”steroideilla jykevöitetty versio Rushin ”Subdivisionsin” alusta” (tuollaisen mielikuvan minä siitä sain!) nostaa ”Mundus Meusin” odottamalleni tasolle. Kappale siis kasvaa lopulta komeasti. Satunnaisesti kuultavat ”mekaanisemmat” osat toimivat jälleen hienosti ja aivan lopussa kuultava latinankielinen kuorolaulu tuo kappaleelle tyylikästä kohtalonomaisuutta. Vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, että kappaleissa pitää olla selkeä loppu, olisi pitkä loppuhäivytyskin voinut sopia albumin lopetukseksi.
Suunnilleen perinteisen älppärin mittainen eli kolmevarttinen Monologue Of Chronos on hienosti toimiva näyte Khatsaturjanin tyylistä. Jäsenten soittotaito, huolellisesti mietityt soitinnukset, ennakkoluulottomat instrumenttivalinnat sekä kappaleiden kiehtova kiemuraisuus tekevät albumista miellyttävää kuunneltavaa. Lyhimmilläänkin viiden ja puolen minuutin mittaisissa kappaleissa ehtii tapahtua paljon, mutta silti ne eivät vaikuta hajanaisilta nipuilta yhteenliitettyjä ideanpätkiä. Musiikillisesti ainoana huomautuksena totean, että useimmat kappaleet kaipaisivat mielestäni napakampia ja ehkä hieman pidempiä introja, jotka nappaavat välittömästi kuulijaa korvasta kiinni. Tämä tietysti on vain minun mielipiteeni asiasta. Monologue Of Chronosin kappaleiden rakenteesta tulevat mieleen Black Sabbathin klassikot, joissa erilaiset osat muodostavat luontevasti etenevän monipuolisen kokonaisuuden.
Kolmen laulajan käyttö tuo vokaalipuolellekin vaihtelua, sillä jokainen yhtyeen jäsenistä toimii välillä päävokalistina. Joissakin kappaleissa laulussa olisi voinut olla enemmän voimaa, mutta ehkei täysverinen hevirokkikukko oikein sopisi näiden kappaleiden laulajaksi. Mutta silti… Khatsaturjan on kuitenkin studioprojekti, joten ei kai satunnaisen vierailijan käyttö olisi ollut ihan mahdoton ajatus?
Kaiken kaikkiaan Monologue Of Chronos oli positiivinen yllätys. Saamieni tietojen mukaan albumin sävellystyöhön kului puolisen vuotta, äänityksiin noin kaksi vuotta ja sen jälkeen miksaukseen vielä puoli vuotta, mutta ainakin minusta tuo aika on käytetty hyvin. Suosittelen albumia lämpimästi niille progen ystäville, joille 1980-luvun tyyliin tehty musiikki maistuu.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Suomi, progressiivinen rock, 2026
Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Pictures At An Exhibition (1971)
Levy-yhtiö: Omakustanne
Tuottaja: Khatsaturjan
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti