Lieneekö pelkkää sattumaa, että tämä Tommy Bolinin aikaisen Deep Purplen keikkaäänitys oli ensimmäinen arkistojulkaisu sen jälkeen kun Ritchie Blackmore oli jättänyt yhtyeen vuonna 1993? Ehkäpä levy-yhtiöissä huomattiin tuolloin, ettei Blackmore olekaan Deep Purplelle ainoa mahdollinen kitaristi.
Deep Purplen neloskokoonpanoa jouduttiin arvioimaan lähes 20 vuotta ainoastaan yhden studioalbumin ja yhden livelevyn perusteella. Come Taste The Band esitteli entistä funkymman Deep Purplen, joka oli kyllä loistava, mutta jota vanhempien fanien oli vaikea hyväksyä. Pian Tommy Bolinin kuoleman jälkeen julkaistun kammottavan livelevy Last Concert In Japanin tarkoituksena taas tuntui olevan kitaristin maineen mustaaminen. Jopa Jon Lord ja Ian Paice tuntuivat väheksyvän tätä lyhytikäiseksi jäänyttä kokoonpanoa.
Tommy Bolinin maineen kannalta oli onnekasta, että amerikkalainen King Bisquit Flower Hour äänitti yhtyeen Amerikankiertueen aikana kaksi keikkaa radioasemien lähetettäväksi. Kiertueen alkupuolella Massachusetsin Springfieldissä 26.1.1976 olleen keikan äänitys epäonnistui, mutta Kalifornian Long Beachissa 27.2.1976 äänittäjät onnistuivat. Ja niin onnistui myös Deep Purple – keikka oli kuulemma yksi kiertueen parhaista. Kun nauhoitukset radioitiin, niin fanit luonnollisesti äänittivät lähetyksiä. Joissain tapauksissa myös radioasemille lähetetyt levyt ”unohdettiin” palauttaa. Joka tapauksessa amerikkalaiset bootleggarit saivat King Biscuit Flower Hourin ansiosta julkaistavakseen hyvätasoista materiaalia ja fanit todisteen Tommy Bolinin aikaisen Deep Purplen kyvyistä. Alkuperäisiä nauhoja ruvettiin metsästämään 1990-luvulla ja Connoisseur Collection sai ne käyttöönsä loppuvuodesta 1994. Euroopassa alkuperäisen bootlegin mukaan nimetty On The Wings Of A Russian Foxbat julkaistiin seuraavana vuonna. Yhdysvalloissa julkaisusta vastasi King Biscuit Flower Hour omassa In Concert -sarjassaan.
Deep Purplella oli ennen Amerikankiertuetta ollut kuukauden verran aikaa toipua ikäviä välikohtauksia sisältäneestä Kauko-Idän osuudesta. Puolentoista kuukauden mittainen, 31 keikkaa sisältänyt Amerikankiertue alkoi tammikuun puolivälissä Yhdysvaltojen itärannikolta. Tommy Bolin tuntui olevan rennompi amerikkalaisen yleisön edessä. Tuoreen Teaser-sooloalbumin näkyvä markkinointi saattoi valaa kitaristiin itseluottamusta – tai sitten herätellä ajatuksia siitä, että soolouran alottaminen olisi voinut sittenkin olla Deep Purpleen liittymistä parempi vaihtoehto. Yhtyeen vire toki vaihteli illasta toiseen, mutta yleensä ottaen keikat sujuivat hyvin. Ja toisaalta yleisökin taisi olla innoissaan, kun amerikkalainen kitaristi oli päässyt kuuluisaan englantilaiseen yhtyeeseen.
Vaan ei Amerikankiertuekaan pelkkää päivänpaistetta ollut. Kiertuetta seurasi jonkin aikaa tyyppi, joka huijasi ihmisiä, myi huumeita ja väitti olevansa Jon Lord. Lord alkoi saada uhkauksia petoksen uhreilta ja ilman poliisin ripeyttä Deep Purplen keikka El Pasossa, Teksasissa olisi voinut jäädä kosketinsoittajan viimeiseksi – keikalle oli nimittäin tullut kaksi aseistautunutta veljestä tarkoituksenaan Lordin ampuminen. Tuntuu aika uskomattomalta, että On The Wings Of A Russian Foxbatin keikka äänitettiin vain pari päivää tuota tapausta myöhemmin.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Deep Purplen setti oli muuttunut jonkin verran joulutauon aikana, mutta tuoreelta Come Taste The Bandlta kuultiin edelleen runsaasti materiaalia. On The Wings Of A Russian Foxbat antaakin rehellisen kuvan tuon ajan keikasta. Mukana ovat niin David Coverdalen “’Ere’s a song for ya!” esittelyt kuin Glenn Hughesin kiljahtelut. Keikka käynnistyy tuttuun tapaan ”Burnilla”, joka paljastaa yhtyeen olevan aivan toisessa terässä verrattuna Last Concert In Japanin keikkaan. Tommy Bolinin kitarasoolo on selvästi erilainen kuin mihin Blackmoren aikana oli totuttu, mutta se ei oikeastaan häiritse lainkaan. Sen jälkeen siirrytään uuden albumin kappaleisiin. ”Lady Luck” kuulostaa melko tarkasti studioversion kaltaiselta. Suurimpana erona on se, että Glenn Hughes ei malta olla laulamatta, tai oikeastaan huutamatta kertosäkeistöissä. Basisti-laulaja tuntuukin käyvän koko keikan ajan ylikierroksilla, mikä melko varmasti liittyi hänen tuolloiseen kokaiininkäyttöönsä.
Glenn Hughesille oli luvattu Deep Purpleen liittymisen yhteydessä, että hänen lauluosuutensa kasvavat ajan myötä. Tällä kiertueella David Coverdale poistui lavalta pariin otteeseen ja antoi Hughesin hoitaa laulupuolen yksin. Jo Come Taste The Bandilla erilaisuudellaan ja menevyydellään ilahduttanut ”Gettin’ Tighter” venyi keikoilla Hughesin vartin mittaiseksi näytösnumeroksi. Eihän hän malta olla kiekumatta, mutta silti kappale toimii livenäkin komeasti. Ja jos sanoituksetkin alkavat ”When night time comes, and I’m 10,000 miles away”, niin ehkä laulajan pitääkin olla vähän muissa maailmoissa. Kappaleen aikana kuultava Hughesin soolokohta ”Dance To The Rock’n’Roll” alkaa kyllä liikkua sietokyvyn rajoilla, mutta sekin oli ollut osa keikkoja jo Burnia seuranneesta kiertueesta lähtien.
”Love Child” soitetaan jälleen studioversion mukaisesti, joskin Jon Lordin syntetisaattorisoolo on pidempi ja Ian Paice koristelee kappaletta villeillä rumpufilleillä. Ilmeisesti Paice oli ottanut tällä kiertueella tavakseen soittaa kappaleilla tavallista enemmän, sillä huonoina iltoina kaikki joutuivat paikkaamaan kitaristin jättämiä aukkoja yhtyeen soundissa.
”Smoke On The Water” oli näihin aikoihin tiettävästi amerikkalaisten toiseksi parhaiten tunnistama kappale heti Yhdysvaltain kansallislaulu ”The Star-Spangled Bannerin” jälkeen, joten se kuului (ja kuuluu edelleen) itseoikeutetusti settiin. Tommy Bolin tuntuu soittavan riffin Blackmorea huolimattomammin, mutta kyllä kappale silti kulkee. ”Smoke On The Waterin” kohdalla käy kuitenkin selväksi, kuinka tärkeä musiikillinen johtohahmo Blackmore olikaan ollut. On oikesti vaikea ymmärtää, kuinka Jon Lord ja Ian Paice ovat suostuneet yhdistämään ”Smoke On The Wateriin” Glenn Hughesin kiekumaa ”Georgia On My Mindia”.
Setti jatkui Machine Headin merkeissä. ”Lazy” alkaa Jon Lordin soololla ja itse kappale on oikeastaan pelkkä kehys Ian Paicen rumpusoololle. Rumpusoolon päätyttyä kuullaan Tommy Bolinin Teaserilta peräisin oleva fuusiojazz-vaikutteinen instrumentaali ”Marching Powder”. Olisikohan kappaleen nimen pitänyt herättää epäilyksiä, se nimittäin on slangi-ilmaus kokaiinille… Ainakin tämän levyn vanhimmilla painoksilla kappaleen nimeksi on erehdyksessä laitettu ”The Grind”. Jon Lordin ja Tommy Bolinin yhteissoittoa kappaleella on joka tapauksessa ilo kuunnella. Olisikohan Deep Purplen musiikki voinut lipua tällaiseen suuntaan, jos tämä kokoonpano olisi tehnyt vielä toisen studioalbumin?
Come Taste The Bandilla viehättänyt ”This Time Around” ei oikein toimi keikkaversiona, sillä Jon Lordin kosketinsäestyksen päälle laulava Glenn Hughes ei malta olla kiljumatta. Tilanne paranee huomattavasti kappaleen vaihtuessa instrumentaaliksi ”Owed To ’G’”, tosin eihän Bolin pystynyt soittamaan keikalla samaan tapaan kuin monia päällekkäisäänityksiä sisältäneellä uljaalla studioversiolla.
”Owed To ’G’:n” päättyessä alkaa Tommy Bolinin kitarasoolo. Sillä on hetkensä, mutta erilaisilla efekteillä käsitelty soitto ei pysy koko aikaa mielenkiintoisena. Onneksi sitä seuraa loistava versio ”Stormbringeristä”. Kappaleessa on voimaa ja mielestäni se kuulostaa jopa paremmalta kuin edellisen kokoonpanon keikkaversiot.
Jos tästä levystä haluaa löytää yhtyeen soitosta riippumatonta korjattavaa, niin sitä löytyy aivan lopusta. Long Beachin keikan encoreina kuultiin kappaleet ”Highway Star / Not Fade Away” ja ”Going Down”. Jostain syystä niiden väliin on pantu ”Smoke On The Water” Springfieldistä ja koko levyn päättää samassa paikassa nauhoitettu ”Highway Star”. En ole pitänyt ”Highway Starista” edellisenkään kokoonpanon esittämänä, sillä Coverdalen ja Hughesin kilpalaulanta ei vain yllä lähellekään Ian Gillanin suoritusta. Kun tämän levyn versioilta puuttuu lisäksi Blackmore-tyylinen hieno kitarasoolo, tuntuu kappaleen esittäminen melko turhalta. Kyllä Bolinin soolossakin on hienoja yksityiskohtia, mutta hänen tyylinsä ei oikein istu tälle kappaleelle. ”Not Fade Away” ja ”Going Down” ovat perinteisempää rockia, ja sehän Bolinilta sujui.
On The Wings Of A Russian Foxbat esittelee yhtyeen, joka selvästikin oli hyvänä iltana loistava. Valitettavasti kaikki illat eivät olleet hyviä. Long Beachin jälkeen Deep Purplen neloskokoonpano teki enää yhdeksän keikkaa. Viimeinen esiintyminen oli 15. maaliskuuta Liverpoolissa. Jon Lordin, Ian Paicen ja David Coverdalen mukaan työskentely Glenn Hughesin ja Tommy Bolinin kanssa oli tuolloin muuttunut mahdottomaksi. Deep Purplen hajoamisesta kerrottiin virallisesti heinäkuussa 1976.
On The Wings Of A Russian Foxbatin vihkon tekstit kirjoittaneen Simon Robinsonin mielestä olisi ollut yksinkertaisempaa, jos King Biscuit Flower Hourin äänittämät keikat olisivat olleet soiton osalta huonoja. Siinä tapauksessa olisi ollut helppo todeta, että Deep Purplen ei olisi koskaan kannattanut jatkaa ilman Ritchie Blackmorea. Nyt tämä levy saa kuulijansa hämilleen. Milloin ja miksi asiat lähtivät menemään pieleen?
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021
Kappaleet
- Burn
- Lady Luck
- Gettin’ Tighter
- Love Child
- Smoke on the Water / Georgia on My Mind
- Lazy / Homeward Strut
- This Time Around
- Tommy Bolin Guitar Solo
- Stormbringer
- Highway Star / Not Fade Away
- Smoke on the Water
- Georgia on My Mind
- Going Down
- Highway Star / Not Fade Away
Tuottaja: Mike Howell, Simon Robinson
Levy-yhtiö: Connoisseur Collection
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti