Deep Purple tunnettiin alusta alkaen yhtyeenä, joka näytti kykynsä keikoilla. Miksi yhtye ei äänittänyt ja julkaissut keikkojaan ennen vuotta 1972? Nykyään, kun Deep Purplelta on julkaistu kymmeniä virallisia, tosin tasoltaan vaihtelevia livelevyjä, tuntuu moinen viivyttely oudolta. 1970-luvun alussa musiikkimaailma oli kuitenkin toisenlainen. Jopa ”kaikkien livelevyjen äidin” eli Made In Japanin julkaisu oli oikeastaan onnekas sattuma. Kaiken lisäksi sekä levy-yhtiö että yhtyeen jäsenet pitivät livelevyä pelkkänä ylimääräisenä julkaisuna, jonka vuoksi tulevan studioalbumin julkaisua ei ollut syytä lykätä.
Kun Deep Purple oli saanut Machine Headin äänitettyä, jatkui kiireinen keikkatahti. Elokuulle sovittujen Japaninkeikkojen lähestyessä yhtye oli jo äänittämässä seuraavaa studioalbumiaan Roomassa. Noiden sessioiden ainoa levylle asti päässyt kappale oli ”Woman From Tokyo”, jonka sanoituksissa Ian Gillan tuntuu jo odottelevan matkaa nousevan auringon maahan. Levy-yhtiöstä tiedusteltiin, olisiko tulevia esiintymisiä mahdollista äänittää pelkästään Japanissa julkaistavaa livelevyä varten. Äänityksiin suostuttiin tietyillä ehdoilla. Äänityksistä vastaisi yhtyeen hyväksymä henkilö yhtyeen hyväksymällä äänityslaitteistolla ja yhtyeellä olisi oikeus kieltää albumin julkaiseminen. Niinpä Japaniin matkusti yhtyeen mukana myös luottoäänittäjä Martin Birch, joka sitten äänitti kokonaisuudessaan Deep Purplen esiintymiset Osakassa 15. ja 16. elokuuta sekä Tokiossa 17. elokuuta.
Äänityksiin käytetty 8-raitanauhuri – joka luonnollisesti oli Made in Japan – vaikutti sekä Birchin että yhtyeen jäsenten mielestä epäilyttävän pienikokoiselta. Äänitysten onnistumista epäiltiin, ja ainakin Jon Lordin mukaan esiintymisten aikana kukaan ei ajatellutkaan sitä, että keikat äänitettiin ja mahdollisesti julkaistaisiin. Yhtye keskittyi ainoastaan soittamaan.
Deep Purple soitti kaikilla kolmella keikalla saman setin, ainoastaan encoret vaihtelivat. Kun Martin Birch ryhtyi kuuntelemaan nauhoja Ian Paicen ja Roger Gloverin kanssa – muita yhtyeen jäseniä asia ei kiinnostanut – alkoi nopeasti vaikuttaa siltä, että niistä tehtävän albumin voisi julkaista myös Japanin ulkopuolella. Glover kertoo, ettei hän ollut aikaisemmin ymmärtänyt Deep Purplen keikoilla välittyvän energian määrää. Ian Paice taas oli ja on edelleen sitä mieltä, että esitetyistä kappaleista äänitettiin Japanissa parhaat versiot.
Pääosa levyn materiaalista tuli Osakan toisesta esiintymisestä, sillä ensimmäisellä keikalla yhtyeen jäsenet olivat vielä väsyneitä kun taas Tokion Budokanilla tehtyjen nauhoitusten äänenlaatu ei ollut hallin akustiikan vuoksi aivan niin hyvä kuin oli toivottu. Studiokorjailuja ei tehty ja valmiilta tupla-albumilta saa varsin totuudenmukaisen kuvan Japanissa soitetusta keikasta. Merkittävin muutos on ”Smoke On The Waterin” ja ”Child In Timen” järjestyksen vaihtaminen. Sekin tehtiin vain siksi, että levypuoliskoista saatiin mahdollisimman samanmittaiset.
Levy alkaa vahvasti tuoreen Machine Headin avausraidalla ”Highway Star”. Siinä ei kuulla suuria eroja studioversioon verrattuna ja turhahan tiivistä ja vain oleellisen sisältävää kappaletta olisi ollut muutella. Japanilainen yleisö ottaa kappaleen vastaan kohteliaasti ja antaa suosionosoituksensa vasta kun kappale on selvästi päättynyt.
Albumin a-puolen toisena kappaleena oleva ”Child In Time” oli kuulunut yhtyeen ohjelmistoon vuoden 1969 syksystä lähtien. Setin vanhin kappale oli vuosien varrella löytänyt selkeän muotonsa, eikä sitä venytelty samaan tapaan kuin vuoden 1970 keikoilla. Vaikka Gillan ei ollutkaan tyytyväinen suoritukseensa, täytyy miehen äänijänteiden venymistä vain ihmetellä. Ritchie Blackmorekin soittaa kappaleella hienon soolon. Roger Gloverin mukaan hänen hienoin Deep Purpleen liittyvä muistonsa on se hetki, kun tuhannet japanilaiset fanit lauloivat ”Child In Timea” heidän esiintyessään.
Todellisuudessa jo keikan toisena kappaleena soitettu ”Smoke On The Water” avaa albumin b-puolen. Vaikka kappale ei vieläkään ollut se yleisön odottama hitti, on soitossa selvästi enemmän energiaa kuin studioversiossa tai BBC:n keväällä äänittämällä, In Concert 1970 1972 -albumilla julkaistulla versiolla. ”Smoke On The Water” on ainoa ensimmäiseltä Osakan illalta valittu kappale. Syynä on luultavasti se, että muina iltoina Blackmore onnistui soittamaan tuon kuuluisan riffin jossakin välissä pieleen. Tosin myös levylle päässeellä versiolla kuullaan yhdessä kohdassa aika selvä väärä ääni.
”Smoke On The Water” alkaa Blackmoren leikitellessä riffillä, minkä jälkeen muut liittyvät mukaan. Jon Lordin Hammondeilla on koko kappaleen ajan selvästi suurempi – tai ainakin kuuluvampi – rooli kuin studioversiolla. Varsinkin kappaleen lopussa kuultava Lordin ja Blackmoren ”vuoropuhelu” on hienoa kuunneltavaa. Tämän version jälkeen Warner Bros. -levy-yhtiössä keksittiin julkaista ”Smoke On The Water” singlenä, jonka toisella puolella on editoitu liveversio ja toisella puolella editoitu studioversio.
Seuraavana vuorossa oli ”The Mule”, joka on peräisin Tokion keikalta. Fireballilta peräisin oleva kappale oli Ian Paicen rumpusoolon paikka. En ole mikään suuri rumpusoolojen ystävä, mutta kyllä Paicen soittoa sen viitisen minuuttia ihan tuskatta kuuntelee.
Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Trilogy (1972)
Vinyylituplan c-puoli käynnistyy ”Strange Kind Of Womanilla”. Singlellä alle neljä minuuttia kestänyt kappale venyi Made In Japanilla lähes kymmenminuuttiseksi lähinnä Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kitaran kilpalaulannan ansiosta. Ilmeisesti Gillanin kiljumiset ovat olleet fanien mieleen, sillä ”Strange Kind Of Woman” kaksintaisteluineen on ollut osa keikkoja vielä tuoreimmillakin kiertueilla.
Seuraavana kuultava ”Lazy” kuulostaa samalla tavalla hyväntuuliselta bluesilta kuin studioversiollakin. Jon Lord ja Ritchie Blackmore pääsevät sooloilemaan ja jo tuolloin perinteiseen tapaansa he heittelivät pieniä lainauksia muista kappaleista sooloihinsa. Lordin soittama pätkä Duke Ellingtonin ”C Jam Bluesia” menee toki helposti osana blueskappaletta, mutta mistähän Blackmore sai päähänsä soittaa pätkän Hugo Alfvénin ”Ruotsalaista rapsodiaa nro 1”, joka tunnetaan myös nimellä ”Midsommarvaka” eli ”Juhannusvalvojaiset”?
Kolmen edeltäneen albumin tapaan myös Made In Japan sisälsi seitsemän kappaletta. Tupla-albumin tapauksessa se merkitsi sitä, että yksi kappaleista oli koko levypuoliskon mittainen. Levyn päätöskappale ”Space Truckin’” on 20-minuuttinen järkäle, josta viimeinen vartti kuluu lähinnä Lordin ja Blackmoren improvisointien parissa. Sooloilujen välissä voi havaita osia Shades Of Deep Purplella olleen ”Mandrake Rootin” instrumentaaliosasta. Keikalla vapaamuotoinen improvisointi on luultavasti ollut strobovalojen välkkyessä ja Gillanin hakatessa villisti bongorumpuja melkoinen elämys, mutta pelkän soiton kuunteleminen on aika puuduttavaa. Ja hämillään on varmaan ollut myös japanilainen yleisö, joka havahtuu taputtamaan vasta kun Jon Lordin Hammondien viimeisestä korahduksesta on kulunut muutama sekunti.
Made In Japan julkaistiin Euroopassa loppuvuodesta 1972. Albumin nimi-idea tuli siitä, että 1970-luvun alussa japanilaiset tuotteet rynnivät Euroopan markkinoille – kaikki tuntui olevan Made in Japan. Roger Glover uskoi, että virallinen keikkaäänitys saisi fanit luopumaan bootlegien ostamisesta. Toinen perustelu livelevyn julkaisulle oli se, että yhtyeen oli tarkoitus muuttaa settiään radikaalisti seuraavalla kiertueella. Made In Japanin oli tarkoitus jäädä dokumentiksi Machine Headin jälkeisestä kiertueesta. Toisin kuitenkin kävi – seuraavan vuoden kiertueella kuultiin lähes sama setti.
Koska äänityksiin ei ollut kulunut paljoa aikaa eikä rahaa, pystyttiin Made In Japania myymään Britanniassa suunnilleen normaalin lp:n hinnalla. Vaikka tupla-albumi nousikin listalla ”vain” sijalle 16, oli se kuitenkin selvä osoitus siitä, että myös useamman levyn mittaisille livelevyille on markkinoita. Ja niitä livelevyjähän alkoi tulla, esimerkkeinä vaikkapa vuonna 1973 julkaistut Uriah Heepin Live, Yesin Yessongs sekä ELP:n Welcome Back, My Friends, To The Show That Never Ends, joista kaksi viimeksimainittua olivat peräti tripla-albumeja.
Yhdysvalloissa Warner Bros. -levy-yhtiö ei aluksi ollut erityisen innostunut julkaisemaan livelevyä, koska amerikkalainen yleisö ei ollut sellaisista kiinnostunut. Albumia kuitenkin tuotiin maahan ja lopulta Made In Japan julkaistiin, tosin vasta seuraavan studioalbumin jälkeen. ”Smoke On The Water” -singlen imussa myös Made In Japan pääsi kuudenneksi Billboardin listalla. Samalla yhtyeen vanhemmatkin albumit alkoivat kiinnostaa amerikkalaisia, ja vuonna 1973 Deep Purplen levyjä myytiin Yhdysvalloissa enemmän kuin minkään muun yhtyeen levyjä.
Made In Japanin myötä myös Amerikka oli valloitettu. Samaan aikaan yhtyeen kulisseissa kuitenkin kuohui, ja Ian Gillan oli jättänyt ilmoituksensa lopettamisestaan.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1972
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Kappaleet
- ”Highway Star” 6:52
- ”Child in Time” 12:25
- ”Smoke on the Water” 7:32
- ”The Mule” 9:50
- ”Strange Kind of Woman” 9:36
- ”Lazy” 10:51
- ”Space Truckin'” 9:42
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Purple
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti