Levyarvio: Deep Purple – Live At The Olympia ’96 (1997)

Steve Morsen liityttyä Deep Purpleen alkoi yhtye kiertää maailmaa tiukkaan tahtiin. Uusia kappaleitakin testailtiin jo ennen uuden kokoonpanon ensimmäisen studioalbumin julkaisua. Kun Purpendicular lopulta päätyi levykauppoihin, muodostivat uudet kappaleet poikkeuksellisen suuren osan keikoilla esitetystä materiaalista. Ilmeisesti yhtyeen alkuperäiskonkarit Jon Lord ja Ian Paice muistivat 20 vuoden takaiset tapahtumat Tommy Bolinin kanssa, eivätkä ruvenneet vaatimaan Morsea soittamaan itselleen vieraalla tyylillä. Morselle jopa ehdotettiin, että hän voisi soittaa keikoilla myös soolotuotantoaan. Sitä Morse ei kuitenkaan halunnut – Deep Purplen musiikkiahan ihmiset tulevat keikoille kuuntelemaan.

Livetupla Live At The Paris Olympia ’96 julkaistiin melko tarkkaan vuoden verran 17.6.1996 olleen keikan jälkeen. Siltä kuuluu hienoinen viimeistelemättömyys, jota levykannen ”Official bootleg” -hypetarra koettaa selittää. Uuden kokoonpanon keikkoja oli kahden edellisen vuoden aikana ehditty julkaista melko runsaasti bootleggeina ja tällä levyllä jälleen kerran vaihtunut levy-yhtiö koetti tarjota faneille tuoretta materiaalia. 20 vuoden tauon jälkeen tuoreen materiaalin julkaisusta vastasi jälleen EMI, joka oli julkaissut Deep Purplen studiolevyt Shades Of Deep Purplesta Come Taste The Bandiin asti. Näihin aikoihin annetuissa haastatteluissa yhtyeen jäsenet pitivät EMI:n kanssa tehtyä sopimusta symbolisena kotiinpaluuna.

Jos uutta kokoonpanoa ei ollut päässyt kokemaan keikalla, niin tällä levyllä pääsi vihdoinkin kuulemaan uudestisyntynyttä yhtyettä myös livenä. Keikka starttaa vauhdikkaasti ”Fireballilla”, jonka lopussa kuullaan muutama tahti ”Into The Firea”. Myös seuraavana kuultava ”Maybe I’m A Leo” on kappale, jota ei Ritchie Blackmoren aikoihin keikoilla kuultu. Jo alusta alkaen on siis selvää, että settiä on uudistettu ronskisti. Steve Morsen soolot eivät kuulosta samalta kuin Blackmoren, mutta tyylitajuisena kitaristina Morse on hyvin selvillä kappaleiden kaipaamasta soittotyylistä. Toki yhtyeen kuopuksen sormet tuntuvat joissain kappaleissa hieman liian vikkeliltä, mutta lavalta huokuvan harmonisuuden ansiosta sen antaa helposti anteeksi.

Uuden materiaalin pariin päästään seuraavaksi, kun Purpendicularin avausraita ”Ted The Mechanic” todistaa uuden Deep Purplen muuttaneen tyyliään melkoisesti. Ian Gillan tuntuu olevan kappaletta esittäessään elementissään. Myös Ian Paicen ja Roger Gloverin soitosta tuntuu löytyvän uudenlaista groovea.

Vaikka ”Black Nightin” riffin mukana onkin kiva ”laulaa”, on kappale minusta parhaimmillaan ilman ylimääräisiä juttuja. Tällä kiertueella se soitettiin setin alkuosassa ilman turhia pitkittämisiä. Muitakaan tuttuja hittejä ei välttämättä säästellä keikan loppuun. Yleisö saadaan mukavasti mukaan ja jo tässä vaiheessa hitaammatkin yleisön jäsenet on saatu heräteltyä. 

Seuraavan kappaleen kohdalla yleisö saikin ennenkuulumatonta shokkihoitoa. Purpendicularilta peräisin olevalla ”Cascades: I’n Not Your Loverilla” mukaan tulee myös kolme puhallinsoittajaa, Vincent Chavagnac, Eric Mula ja Christian Fourquet. Yllättävän hyvin ne puhaltimet toimivat Deep Purplen lisänä, vaikka periaatteessa avustavien soittajien tehtävänä on vain soittaa kappaleilla iskuja melko ennalta-arvattavalla tavalla. Jon Lordin ja Steve Morsen yhdessä soittamat nopeat juoksutukset kulkevat hämmentävän hienosti. Morsella on kappaleen loppupuolella pitkä soolospotti, jonka ansiosta kappale venähtää kaikkiaan kymmenminuuttiseksi.

Kun yleisö tunnistaa seuraavana soitetun ”Sometimes I Feel Like Screamingin”, se saa suosionosoituksia. Se on selvä merkki siitä, että jo muutaman kuukauden kuluttua levyn ilmestymisestä kappaleesta oli tullut faneille uusi suosikki. Ja kyllähän se soi majesteettisena keikoillakin. Suurimpana erona studioversioon verrattuna on Steve Morsen soitto – studioversiolla oli mahdollisuus käyttää erilaisia kitaroita erilaisten soundien luomiseen. Kitaristi tuntuu lähtevän lentoon kappaleen lopun soolossa, tosin jälleen kerran Morse tuntui soittavan soolossaan ehkä tarpeettomankin nopeita juoksutuksia.

Seuraavaksi palataan taas vanhempiin klassikoihin. ”Woman From Tokyo” pääsi settiin vasta Perfect Strangersia seuranneella kiertueella, mutta täysin studioversion mukaisena sitä alettiin soittaa vasta Blackmoren lähdettyä yhtyeestä. Nyt mukana on myös se kaunis väliosa, johon Morse onkin kehitellyt näppäriä pikku kuvioita.

Lue myös:

”No One Came” kuuluu kappaleisiin, joita ei Blackmoren aikana keikoilla kuultu. Komppiryhmä groovaa tälläkin kappaleella vastustamattomasti ja puhaltimet tukevat funkahtavaa tunnelmaa loistavasti. Tätä kuunnellessa on jälleen helppo kuvitella Ian Gillan laulamassa hymy huulillaan.

Purpendicularin päätöskappale ”The Purpendicular Waltz” päättää myös tämän livetuplan ensimmäisen levyn. Melko tarkkaan studioversion kaltaisesti etenevän kappaleen painostava alakuloisuus välittyy uhkaavana myös tältä liveversiolta. Ja kakkoslevy jatkaa painostavalla linjalla. ”Rosa’s Cantina”, rullaa junnaavuudestaan huolimatta todella hyvin. Lordin ja Morsen pienet fillit pitävät kappaleen mielenkiintoisena.

Odottikohan yleisö ”Smoke On The Wateria”? Tuo Deep Purplen tunnetuin kappale oli siirtynyt sille aiemmin varatulta viimeisen encoren paikalta keikan loppupuolelle. Steve Morse kiusoittelee kitarallaan hetken ennen kuin aloittaa kaikille tutun riffin soittamisen. Eipä tähän klassikkoon ole sanottavasti muutoksia tehty, yleisö saa sitä mitä haluaakin. 

”Smoke On The Waterin” lopussa alkaa Jon Lordin soolo, jonka kautta päädytään hienoon ”When A Blind Man Criesiin”, jota Blackmore ei ollut tainnut soittaa kertaakaan keikoilla. Kappaleen sovitus on melko erilainen kuin alkuperäisellä, ”Never Before” -singlen b-puolelle kätketyllä studioversiolla. Kappale esitetään pieteetillä, joka kertoo Deep Purplen olevan huomattavasti monipuolisempi kuin mitä maine yhtenä heavy rockin pioneerina antaisi ymmärtää. Toisaalta voisi olettaa, että yhtye pitää tässä pienen hengähdystauon ennen loppurutistusta.

”Speed King” alkaa Jon Lordin lyhyellä introlla. 25 vuoden ikäinen kappale kuulostaa tämän kokoonpanon esittämänä tuoreelta ja energiseltä ja vanhat herrat tuntuvat muutenkin päässeen kunnolla vauhtiin. Kappaleeseen kuuluva kitaran ja Hammondien kisailu on tietysti muuttunut Blackmoren ajoista, mutta vastustajan tyylistä riippumatta Jon Lord soittaa vaivattoman kuuloisesti kitaristin keksimät sävelkulut. Soittamisen ilon voi hyvin aistia. 

Ian Gillanin äänikin kesti tämän keikan ajan hyvin. Tälläkin kiertueella Gillanilla oli toisinaan ongelmia äänensä kanssa. Hieman yli viikkoa ennen tätä keikkaa Deep Purplen esiintyminen Katowicessa Puolassa äänitettiin ja kuvattiin. Keikka julkaistiin 2000-luvulla nimellä Live Encounters ja varsinkin sen loppupuolella Gillan tuntuu raakkuvan kappaleet läpi viimeisillä äänenrippeillään.

Puolentoista tunnin jälkeen yhtye poistuu lavalta. Paikan päällä on varmasti mietiskelty, mitä kappaleita vielä on jäänyt kuulematta. Vastaus saadaan muutaman minuutin kuluttua. ”Perfect Strangers” oli kuultu kaikilla kiertueilla Perfect Strangersin ilmestymisen jälkeen, joten eihän sen kuuleminen mikään suuri yllätys ollut. Kappale soitetaan samaan tapaan kuin viimeisten kymmenen vuoden aikana, tosin Steve Morse vinguttelee kitaraansa Blackmorea enemmän.

Yllättäen encoreiden joukkoon on päässyt myös kappale uusimmalta albumilta. ”Hey Ciscon” vauhdikas meno – niin Ian Paicen hurja biitti kuin varsinkin Jon Lordin ja Steve Morsen hämmentävän nopeat juoksutuksetkin – osoittaa yhtyeen pärjäävän vaivatta nuoremmilleen. Samalla uuden kappaleen valinta yhdeksi encoreksi osoittaa yhtyeen jäsenten olleen tyytyväisiä uuteen materiaaliin.

Keikan päättää klassikko ”Highway Star”, jonka Gillan on tainnut laulaa kaikilla Deep Purplen keikoilla Machine Headin ilmestymisestä lähtien. Morsella ei ole vaikeuksia klassisen soolon soittamisessa, joskin pieniä taiteellisia vapauksia hän soitossaan ottaa. Blackmoren aikoina yleensä keikkojen avauksena kuultu kappale toimii hienosti myös viimeisenä encorena.

Live At The Olympia ’96 oli ilmestyessään loistava näyte Deep Purplen uudesta tulemisesta. Gillan, Glover, Lord ja Paice varmasti nauttivat, kun keikkojen aikana ei tarvinnut pohdiskella synkän kitaristin aivoituksia. Steve Morse soitti kappaleet alkuperäisten tyyliä kunnioittaen, mutta omaa persoonallista tyyliään käyttäen, mikä olikin täysin oikea ratkaisu. Myös setin perinpohjainen uudistaminen teki keikoista varmasti mielenkiintoisempia sekä yleisölle että soittajillekin. Loistava studiolevy Purpendicular ja tämä livelevy ennustivat Deep Purplelle valoisaa tulevaisuutta.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 4 out of 5.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021
Kappaleet
  1. ”Fireball” 5:01
  2. ”Maybe I’m a Leo” 5:53
  3. ”Ted the Mechanic” (Gillan, Steve Morse, Glover, Lord, Paice) 5:06
  4. ”Pictures of Home” 5:58
  5. ”Black Night” 7:33
  6. ”Cascades: I’m Not Your Lover” (Gillan, Morse, Glover, Lord, Paice) 11:04
  7. ”Sometimes I Feel Like Screaming” (Gillan, Morse, Glover, Lord, Paice) 7:24
  8. ”Woman from Tokyo” 6:29
  9. ”No One Came” 5:53
  10. ”The Purpendicular Waltz” (Gillan, Morse, Glover, Lord, Paice) 5:11
  11. ”Rosa’s Cantina” (Gillan, Morse, Glover, Lord, Paice) 6:18
  12. ”Smoke on the Water” 9:24
  13. ”When a Blind Man Cries” 7:17
  14. ”Speed King” 11:45
  15. ”Perfect Strangers” (Blackmore, Gillan, Glover) 6:43
  16. ”Hey Cisco” (Gillan, Morse, Glover, Lord, Paice) 7:27
  17. ”Highway Star” 8:08
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Thames

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑