“We all came down to Montreux…” Deep Purplen ja sveitsiläisen Montreux’n kaupungin yhteys lienee kaikille ”Smoke On The Waterin” kuulleille tuttu. Vaikka kaupunki oli jo aiemminkin tuttu jokavuotisesta jazzfestivaalista ja Kultainen ruusu -kilpailustaan, niin Montreux’ssa joulukuussa 1971 äänitetty tarina Frank Zappasta, palavasta Casinosta ja Genevejärven päällä leijuneesta savusta teki paikasta legendaarisen. Toisaalta voidaan myös ajatella, että Montreux teki Deep Purplelle saman tempun.
Montreux Jazz Festivaalin jazzpitoisuus lienee nykyään suunnilleen samalla tasolla kuin Pori Jazzillakin. Vuosi 2006 oli juhlavuosi, festivaali järjestettiin tuolloin neljättäkymmenettä kertaa ja Deep Purple esiintyi 15.7. kaksiviikkoisen festivaalin pääesiintyjänä täpötäydessä Stravinsky-hallissa. Tilaisuuden kunniaksi Montreux’ssa yli 40 vuotta aiemmin äänitetty klassikkoalbumi Machine Head oli illan setissä ehkä vielä hieman tavallistakin vahvemmin edustettuna.
Live At Montreux 2006 – They All Came Down to Montreux oli Deep Purplen ensimmäinen virallinen live-cd, jolla Don Airey on kosketinsoittajana. Keikka julkaistiin myös dvd:nä, joka onkin tämän julkaisun kohdalla cd:tä parempi hankinta. Jostain syystä cd:ltä puuttuu muutama kappale ja dvd-version bonuslevyltä löytyy myös aiemmin samana vuonna Hard Rock Caféssa taltioitu lyhyt keikka.
Keikka alkaa vauhdikkaasti, kun Deep Purplen ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen rumpuintro käynnistää ”Pictures Of Homen”. Koko yhtye vaikuttaa hyväntuuliselta, Roger Gloverin olemus on yhtä sympaattinen kuin aina muulloinkin ja Ian Gillanilta löytyy sekä ääntä, karismaa että pilkettä silmäkulmasta. Don Airey soittaa kappaleen tyylikkään Hammondsoolon täsmälleen Jon Lordin tyylillä – ei kai siinä muu toimisikaan – ja yli vuosikymmenen kitaristina ollut Steve Morse hymyilee tuttuun tapaan heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen kuin amerikkalaisen hammastahnamainoksen mannekiini.
Tuoreen Rapture Of The Deepin bonuskappale ”Things I Never Said” oli yllättävä valinta settiin. Melko tavalliseen rokkibiisiin on jälleen saatu keikkatilanteessa pikkuisen lisää henkeä. Ei tämä mikään klassikkokappale ole, mutta mukava pikku välipala, jolla Gillan sai avattua ääntään ja soittajat verryteltyä sormiaan.
”Strange Kind Of Woman” kuuluu kappaleisiin, jotka olisivat voineet kadota settilistasta jo vuosia aiemmin. Onneksi näihin aikoihin siihen ei enää kuulunut Gillanin ja kitaran ”kaksintaistelua”, joka jo pitkään oli ollut Gillanin äänen äärirajoilla. Montreux’ssa kuultu versio on ihan toimiva ja kappaleen lopussa Gillan onnistuu huutamaan sen perinteisen ”Oh my soul, I love you” -päätöksen hienosti.
Tuoreimman albumin nimikappale ”Rapture Of The Deep” toimi keikoillakin loistavasti ja sen hieman vinksahtanut ja itämaiselta kuulostava riffi on mieleenjäävä. Musiikillisesti tämä keikkaversio ei hirveästi poikkea studioversiosta, mutta toki innostuneen yleisön läsnäolo tuo kappaleeseen lisäenergiaa. ”Rapture Of The Deep” on loistava muistutus siitä, ettei Deep Purple ollut jämähtänyt toistamaan musiikissaan vuosikymmeniä vanhoja kaavoja, vaan uskalsi edelleen vaellella aiemmin tutkimattomillakin poluilla.
Setti jatkuu uuden albumin materiaalilla. ”Wrong Man” edusti albumin parhaimmistoa, eikä se ole pettymys liveversionakaan. Tähän hieman yksinkertaisempaan ja runttaavampaan kappaleeseen ei albumilla saatu ihan sitä tehokkuutta ja voimaa, jollaista se olisi kaivannut. Vaikkei sovitus ollutkaan muuttunut, niin jälleen kerran Deep Purplen kappale tuntuu heränneen kunnolla henkiin vasta keikoilla.
Steve Morsen soolospotti jätettiin pois Live At Montreux -cd:ltä. Improvisoinnin jälkeen alkoi riffikimara, jonka aikana kuullaan pätkä Led Zeppelinin ”Whole Lotta Loveakin”. Lopulta alkaa Morsen ”Concerto”-kiertueella säveltämä ”The Well-Dressed Guitar”, jonka orkesterimusiikkivaikutteinen vauhtikitarointi toimi hyvin myös Don Aireyn säestämänä.
“Kiss Tomorrow Goodbye” oli tällä keikalla viimeinen uuden levyn kappale. Vauhdikas kappale jättää oikeastaan varsin mukavan maun Rapture Of The Deepistä ennen kuin yhtye siirtyy yleisön odottaman klassikkomateriaalin pariin.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Ritchie Blackmore ei ilmeisesti soittanut yhdelläkään Deep Purplen keikalla “When A Blind Man Criesia”. Blackmoren lähdettyä tämä kaunis balladi pääsi vihdoinkin yhtyeen ohjelmistoon. Setin tässä kohdassa se tuntuu signaloivan sitä, että nyt on hetki aikaa hengähtää ennen kuin siirrytään klassikkomateriaalin pariin. Tänäkin iltana ”When A Blind Man Criesista” kuultiin tyylikäs versio, tosin Gillanin maneerit aivan kappaleen lopussa eivät mielestäni oikein sopineet kappaleen tunnelmaan.
Kun katselee tätä keikkaa dvd:ltä, niin huomaa yleisön ikäjakauman olevan melkoinen. Luultavasti joukossa on paljonkin väkeä, joka ei ollut edes syntynyt Deep Purplen suurimman suosion vuosina. Silti uskon useimpien arvanneen seuraavan kappaleen jo Don Aireyn intron aikana, niin tarkasti hän mukailee Made In Japanilla kuultua Jon Lordin sooloilua ennen “Lazya”. Itse kappale soitetaan mukavan rennosti ja Ian Gillanin huuliharppu sopii kappaleelle loistavasti.
Deep Purplessa on kaksi sooloilijaa, joista kummankin on tietysti saatava se omassa ylhäisessä yksinäisyydessä vietetty sooloiluhetki. Toki sen tarkoituksena on myös antaa muille hetki huilimisaikaa. Don Aireyn “Keyboard Solo” on tietysti nimensä mukainen sikermä enemmän ja vähemmän tutunkuuloista boogiewoogie-pianoa, Mozartia ja muuta koskettimille sopivaa. Airey on kertonut, että hänen tavoitteenaan on aina soittaa myös jotain juuri kyseisen paikan yleisölle suunnattua – Suomessakin Deep Purplen keikoilla kuullaan aina pätkä Sibeliusta. Valitettavasti en kuitenkaan pysty tunnistamaan mitään nimenomaan sveitsiläisille soitettua kappaletta.
Machine Headin esittely jatkuu, seuraavana kuullaan “Space Truckin’”. Sekin kuuluu kappaleisiin, jotka yhtye kyllä soittaa hyvin, mutta joiden tiputtamista setistä en jäisi itkemään. Onneksi ”Space Truckin’” ei sentään veny puolituntiseksi 1970-luvun tapaan.
“Highway Star” kuuluu varmasti keikkojen odotetuimpiin kappaleisiin. Jälleen päästään kuulemaan Paicen ja Gloverin tyylikkäästi svengaavaa komppia, Aireyn ja Morsen ”klassiset” soolot sekä Gillanin kaiken kruunaavaa laulua.
Pitääkö keikan päätöskappale “Smoke On The Waterista” kertoa jotain? Onhan siinä jotain tavallisuudesta poikkeavaa, kun Deep Purple esittää ”Smoke On The Waterin” nimenomaan Montreux’ssa. Cd päättyy tähän, mutta dvd:ltä pääsee seuraamaan vielä encoret.
Parin minuutin odottelun jälkeen lavalle astelee tuhdin kokoinen musta mies kitaran kanssa. Kyseinen herra on Bananasin ja Rapture Of The Deepin tuottaja Michael Bradford, joka soittaa Deep Purplen kanssa illan viimeiset kappaleet. Ensimmäinen encore on “Hush”, joka teki paluun settiin Steve Morsen liittyessä yhtyeeseen nimenomaan kitaristin toivomuksesta. Toisen kitaristin ansiosta kappaleella kuullaan hieman tavallista enemmän kitarasooloilua, mutta muuten tämä Deep Purplen uran käynnistänyt muinainen singlehitti soitetaan totuttuun tapaan.
Machine Headin sisäkannesta löytyy yhtyeen jäsenten kuvien lisäksi potretti hieman vanhemmasta – ehkä noin nelikymppisestä – herrasta. Kyseinen mies oli ”Smoke On The Wateriin” ikuistettu ”Funky Claude” eli Claude Nobs, jonka ponnistelujen ansiosta Deep Purple pystyi Casinon tulipalosta huolimatta äänittämään Machine Headin Montreux’ssa. Nyt tämä legendaarinen mies nousi lavalle esiintymään Deep Purplen kanssa. ”Too Much Fun” on tätä tilaisuutta varten ”sävelletty” hyväntuulinen jami, jonka aikana kuullaan Nobsin ja Gillanin huuliharppuja. Ja kun lavalla on edelleen kaksi kitaristia, niin pitäähän heidänkin kisailla, tosin toverillisessa hengessä. Keikka päättyy tutun turvallisesti ”Black Nightiin”, joka soitetaan jälleen kerran ammattimiesten varmuudella. Lopuksi nähdään vielä tyytyväiseltä vaikuttavaa yleisöä.
Kun keikkaa seuraa dvd:ltä, niin tulee väkisinkin kiinnitettyä huomiota myös visuaaliseen puoleen. Deep Purple ei selvästikään ole mikään showbändi. Varsinkin Roger Glover ja Steve Morse kyllä liikkuvat ja ”poseeraavat” lavalla, mutta mistään suunnitellusta koreografiasta ei paria lyhyttä hetkeä lukuun ottamatta voi puhua. Yhtye luottaa selvästi musiikin voimaan, värikäs lavavalaistushan nyt kuitenkin on itsestäänselvyys yhtyeellä kuin yhtyeellä. Huomionarvoisinta on kuitenkin se, että kaikki yhtyeen jäsenet näyttävät olevan esiintymässä mielellään.
Soiton osalta tämäkin keikkatallenne on erinomainen. Yhtyeen jäsenet tietävät omat rajansa ja yhtyeen historian tuomat rajoitukset. Setti osoittaa selvästi, ettei Deep Purple ole taantunut pelkäksi ”classic rockia” esittäväksi nostalgiapläjäykseksi – vaikka tällä Montreux’n keikalla soitettiinkin peräti viisi Machine Headin seitsemästä kappaleesta. Mutta pitäähän niitä klassikkokappaleita soittaa. Roger Gloverin mukaan yli puolet keikkojen yleisöstä on ensimmäisellä Purplekeikallaan, joten tunnetuimpien hittien soittamatta jättäminen jättäisi varmasti monille keikasta huonon jälkimaun. Ja sitähän nämä vanhat herrat eivät halua.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Rapture Of The Deep (2005)
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Eagle
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti