DEEP PURPLE: IN CONCERT (1980, laajempi cd-versio 1992)
Vuonna 1980 julkaistiin tyylikäs tupla-lp In Concert, jolla kuultiin musiikkia kahdelta Deep Purplen keikalta. Ensimmäisen levyn hieman vajaan tunnin mittainen keikka oli äänitetty helmikuussa 1970, eli ennen kuin yhtyeen läpimurtolevy Deep Purple In Rock oli julkaistu. Jälkimmäisellä levyllä kuultiin suurin osa maaliskuussa 1972 äänitetystä keikasta, jolla soitettiin lähes kaikki kappaleet vasta paria viikkoa myöhemmin julkaistulta Machine Headilta. Kumpikin esiintyminen oli BBC:n äänittämä. Tämä levy oli yksi ensimmäisistä BBC:ltä lisensoiduista nauhoituksista kootuista virallisista albumeista.
Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Kuka olisi osannut arvata, että BBC:n levytetyn musiikin esittämisrajoitukset osoittautuisivat myöhemmin melkoiseksi onnenpotkuksi? Sääntöä nimittäin kierrettiin kekseliäästi: yhtyeitä kutsuttiin soittamaan BBC:n studioille tai yhtyeiden keikkoja äänitettiin In Concert -sarjaan nimellistä korvausta vastaan, jonka jälkeen nauhoituksia voitiin sitten soittaa aika vapaasti radiossa. Esimerkiksi Pink Floyd testaili uutta materiaaliaan BBC:n ohjelmissa vieraillessaan ja yhtyeen BBC-nauhoitukset tarjoavatkin faneille mielenkiintoista lisätietoa kappaleiden synnystä ja kehityksestä.
BBC:n käytäntö oli hyödyllinen molemmille osapuolille. BBC pystyi soittamaan enemmän musiikkia ja artistit saivat musiikkiaan laajemman yleisön kuultavaksi. Myyntimenestys ei ollut kriteeri kutsun saamiselle. BBC:n musiikkitoimittajilla oli melkoisesti valtaa kun yhtyeitä valittiin ja joskus äänitettiin jopa sellaisia yhtyeitä, joilla ei ollut edes levytyssopimusta. Toki suuri osa äänityksistä tuhoutui kun nauhoja käytettiin myöhemmin uudelleen, mutta paljon mielenkiintoista materiaalia säästyikin. Usein yhtyeiden esitykset säilyivät kuitenkin vain innokkaiden kotiäänittäjien ansiosta. Bootleggareille BBC:n lähettämät musiikkiohjelmat tarjosivat helpon tavan saada hyvälaatuista materiaalia.
Deep Purple oli käynyt lukuisia kertoja BBC:n studioilla jo yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon ajoista lähtien. Helmikuun 1970 esiintyminen oli ensimmäinen, jolla yhtyeen soittoa taltioitiin elävän yleisön läsnäollessa. Deep Purplen tuolloin kahdeksan kuukautta koossa ollutta kakkoskokoonpanoa pidettiin vielä tuolloin undergroundyhtyeenä, joka oli herättänyt huomiota keikkailemalla sekä Concerto For Group And Orchestralla. Tuleva läpimurtolevy Deep Purple In Rock oli jo äänitetty, mutta amerikkalaisen levy-yhtiö Tetragrammatonin taloudellisten sotkujen vuoksi sitä ei päästy julkaisemaan Euroopassakaan. Deep Purplen kannalta oli onnekas sattuma, kun BBC:n legendaarinen tiskijukka John Peel kutsui yhtyeen yllättäen soittamaan tunnin mittaisen setin Joe Cockerin peruttua suunnitellun esiintymisensä.
In Concertin ensimmäistä levyä voi suositella niille, jotka haluavat tutustua Deep Purplen kakkoskokoonpanon alkuaikojen keikkakuntoon. Tällä levyllä kuultava esitys on aikarajoitusten vuoksi huomattavasti lyhyempi ja kuulijaystävällisempi kuin mitä yhtye olisi normaalisti soittanut. Sen ansiosta soittajat eivät eksy sooloilemaan aivan niin pitkiksi ajoiksi kuin useilla muilla saman ajan keikoilla. Toisaalta soittajilla taitaa olla mielessä myös se, että radiossa esitettävän keikan kannattaisi antaa yhtyeestä sopivan positiivinen vaikutelma. In Concertilla ”Wring That Neck” ja ”Mandrake Root” eivät veny yli 20 minuuttisiksi, kun taas Ruotsin radion saman vuoden marraskuussa äänittämällä keikalla kummallakin oli pituutta noin puoli tuntia. Tuo SNR:n äänittämä keikka julkaistiin vuonna 1988 nimellä Scandinavian Nights (Live In Stockholm 1970).
In Concert alkaa tuon ajan keikoille tyypilliseen tapaan ”Speed Kingillä”. Ritchie Blackmore ja Jon Lord pääsivät esittelemään soittotaitojaan ja Ian Gillan uskomattomia äänijänteitään. Roger Glover ja Ian Paice olivat jo tuolloin tiukka rytmiryhmä. Eipä kappaletta kuunnellessa voi muuta kuin ihmetellä kavereiden taitoja. Varsinkin Lordin ja Blackmoren ”vuoropuhelu” oli tällä kappaleella jo ehtinyt hioutua herrojen väliseksi jännittävästi improvisoiduksi kilpailuksi.
Toinen tulevan Deep Purple In Rockin kappale ”Child In Time” soitetaan tällä keikalla edelleen melko tarkasti studioversion mukaisesti. Kappale on toki hieno, mutta se tuntuu kaikesta huolimatta jäävän tällä keikalla muiden kappaleiden varjoon. Ehkäpä muiden kappaleiden tarjoamat melko rajattomat improvisointimahdollisuudet käytettiin tällä keikalla tehokkaammin hyväksi.
The Book Of Taliesyniltä peräisin oleva jazzahtava instrumentaali ”Wring That Neck” ei yleensä tuota pettymystä Hammond- ja kitarasoolojen ystäville. Tämä tavallista lyhyempi keikkaversio svengaa hienosti ja Blackmoren ja Lordin soolot ovat oiva näyte sekä soittajien taidoista että huumorintajusta. Ja kun Concerto For Group And Orchestrakin oli saatu pois päiväjärjestyksestä, haluaa koko yhtye karistaa sen antaman tekotaiteellisen leiman.
Shades Of Deep Purplen parhaimmistoa edustanut ”Mandrake Root” muuttui kakkoskokoonpanon käsittelyssä vielä aiempaakin hurjemmaksi heti kappaleen alussa kuultavan Ian Gillanin lyhyen mutta vimmaisen laulusuorituksen ansiosta. Blackmore ja Lord saavat jälleen runsaasti soolotilaa. Jälleen on huomautettava, että useimpiin muihin versioihin verrattuna juuri tämä tuntuu selkeimmältä. Epäilemättä syynä on kappaleen tavallista lyhyempi kesto.
Lue myös: Levyarvio: Yes: – Drama (1980)
Tämän tuplan toisella levyllä esiintyy jo läpimurtonsa tehnyt yhtye. Edellisen vuoden joulukuussa äänitettyä Machine Headia ei ollut vielä julkaistu, mutta ”Pictures Of Homea” lukuun ottamatta kaikki albumin kappaleet soitettiin. Yhtye sai tämän esityksen yhteydessä sekä testattua kappaleiden soveltumista keikkaohjelmistoon että esiteltyä uutta albumia ostavalle yleisölle. Aivan koko keikka ei mahtunut alkuperäiselle lp:lle, eikä kappalejärjestyskään ollut oikea ennen kuin vuonna 2012 julkaistulla In Concert ’72 -levyllä.
Keikka muistuttaa setiltään kovasti muutamaa kuukautta myöhemmin äänitettyä Made In Japania, mutta In Concertilla Deep Purple kuulostaa yllättävän varovaiselta. Jo ennen Machine Headin äänityksiä setissä ollut ”Highway Star” käynnistää keikan hienosti ja myös ”Strange Kind Of Woman” esitetään samalla tyylillä kuin Made In Japanilla. Seuraavaksi kuultava ”Maybe I’m A Leo” ei sitten ylläkään aivan samalle tasolle ja se jätettiin aikoinaan pois lp-versiolta. Esitys ei ole huono, mutta yhtyeen varovaisuus tuntuu korostuvan juuri ”Maybe I’m A Leon” aikana. Kappaletta ei juurikaan yhtyeen keikoilla kuultu ja In Concertin cd-versiolla kuullaankin ainoa virallisesti julkaistu liveversio, jolla Ritchie Blackmore on mukana. ”Maybe I’m A Leo” palasi Deep Purplen ohjelmistoon joulukuussa 1993, kun Joe Satriani tuli kitaristiksi yhtyeestä lähteneen Blackmoren tilalle.
In Concertin cd-versiolla kuullaan myös historian lehtien havinaa – ensimmäinen kerta kun ”Smoke On The Water” soitettiin keikalla. Tämä kovin vaisulta kuulostava versio jätettiin pois alkuperäiseltä lp:ltä. Sen jälkeen kuultava ”Never Before” kuulostaa huomattavasti energisemmältä. Ehkäpä tuolle singlenä julkaistulle kappaleelle haluttiin antaa näkyvyyttä. Jostain syystä myös ”Never Before” katosi Deep Purplen ohjelmistosta. Olikohan syynä se, että single ei menestynyt?
Myös ”Lazy” oli ollut osa keikkaohjelmistoa jo ennen Machine Headin äänityksiä. Tästä menevästä bluesista kuullaan tällä albumilla ryhdikäs versio. Myös ”Space Truckin’” sujuu Deep Purplelta totuttuun tapaan. Se tosin johtuu siitä, että reilu vartti tästä yli 20-minuuttisesta versiosta on periaatteessa jo vuosia soitettua ”Mandrake Rootille” pohjautuvaa sooloilua.
Keikan päättää kerrassaan riemukas encore ”Lucille”. Blackmoren ja Lordin irrottelu omien soolojensa aikana on riemastuttavaa kuultavaa ja Ian Gillankin tuntuu olevan elementissään. ”Lucillen” kohdalla on kyllä huomautettava, että Gillan on tainnut sanoittaa tällä levyllä kuultavaa versiota lähes yhtä paljon kuin kappaleen tehnyt Little Richard. ”Lucillea” kuunnellessa alkaa väkisinkin harmitella sitä, ettei Deep Purple harrastanut 1970-luvulla keikoillaan vanhoista rock’n’roll-kappaleista tehtyjä sikermiä Led Zeppelinin ja Uriah Heepin tapaan.
In Concertilta kuulee selvästi kahdessa vuodessa tapahtuneen muutoksen. Vuonna 1970 suurelle yleisölle tuntematon Deep Purple harrasti keikoillaan hurjaa improvisointia. Vuonna 1972 ei sellaiseen ollut enää samanlaista intoa tai tarvetta. Raskas työ alkoi vaatia verojaan.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1980
Kappaleet (alkuperäinen versio)
- ”Speed King” 6:20
- ”Wring That Neck” 18:30
- ”Child in Time” 10:12
- ”Mandrake Root” 17:20
- ”Highway Star” 6:29
- ”Strange Kind of Woman” 8:34
- ”Lazy” 8:57
- ”Never Before” 3:48
- ”Space Truckin'” 22:14
- ”Lucille” 6:20
Tuottaja: Jeff Griffin (1970), Pete Dauncey (1972)
Levy-yhtiö: Harvest Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti