“Onhan se levy hyvä, mutta olisittepa kuulleet treenejä”, hehkutti David Coverdale vuonna 1975 Come Taste The Bandin ilmestyttyä. Vuonna 2000 niitä treenejä päästiin vihdoinkin kuulemaan, kun arkistojulkaisut Days May Come And Days May Go ja 1420 Beachwood Drive näkivät päivänvalon.
Kuinka nauhat olivat pysyneet piilossa lähes neljännesvuosisadan ja päätyivät äkkiä päivänvaloon? Deep Purple Appreciation Societyn (DPAS) puuhamies Simon Robinsoniin otettiin yhteyttä Yhdysvalloista. Kiinnostaisivatko Deep Purplen neloskokoonpanon eli David Coverdalen, Glenn Hughesin, Jon Lordin, Ian Paicen ja uuden kitaristin Tommy Bolinin treeninauhat ja niiden julkaiseminen? Mukana oli lyhyitä näytteitä, joiden äänenlaatu yllätti Robinsonin täysin. Tietysti nauhoitukset kiinnostaisivat, eivätkä ainoastaan häntä itseään, vaan varmasti myös Deep Purplen faneja. Robinson järjesti itselleen matkan Kaliforniaan, jossa nauhoituksia olisi mahdollista kuunnella enemmänkin.
Kuka oli lähettänyt nauhoituksia, joiden olemassaolosta ei edes tiedetty? Kyseessä oli Robert Simon eli Captain California, jonka Hollywoodissa sijainneilla Pirate Sound -studioilla Deep Purple oli ensin etsinyt seuraajaa Ritchie Blackmorelle ja kitaristin löydyttyä alkanut suunnitella materiaalia tulevaa studioalbumia varten. Robert Simon oli äänittänyt treenejä yhtyeen pyynnöstä. Miksaus oli tehty vauhdissa, mutta sehän ei ollut äänimiehelle ongelma. Nauhoilta kuultiin sekä biisiaihioita että soittamisen riemua.
Deep Purplen treenit saivat kuitenkin ikävän lopun. Jaetun studion toisella puolella Ritchie Blackmore oli harjoittelemassa Rainbow–yhtyeensä kanssa ja ilmoitti Robert Simonille haluavansa koko tilan käyttöönsä. On ihan mahdollista, että Blackmore halusi tehdä kiusaa entisille yhtyetovereilleen. Simon ei halunnut suostua ja yritti estää asian hienotunteisesti pyytämällä mielestään kohtuutonta vuokraa koko tilasta. Kun Blackmore kuitenkin suostui, joutui ymmärrettävästi pettynyt Purpleviisikko lähtemään. Olipa kyse sitten Deep Purplen kostosta tai jostain muusta, niin Come Taste The Bandilla kiitettyjen listalta ei Robert Simonin nimeä löydy. Nämä vuonna 2000 julkaistut levyt kuitenkin kertovat, ettei Come Taste The Bandia sävelletty kannessa väitetyn mukaisesti elo-syyskuussa Münchenissä, vaan ainakin osittain jo kesäkuussa Kaliforniassa, Pirate Sound studioilla.
Days May Come And Days May Go alkaa vakuuttavasti Tommy Bolinin instrumentaalilla “Owed To ‘G’”. Tietysti Come Taste The Bandilta löytyvän version moneen kertaan äänitetyt kitarat tekevät kappaleesta uljaamman, mutta tällä versiolla Jon Lord pääsee paremmin esiin. Hiomattomanakin tämä kappale on upea osoitus Bolinin taidoista säveltäjänä.
”If You Love Me Woman” on funkahtavaa jamittelua, jonka päälle David Coverdale laulelee lempiaiheestaan. Kyllähän tästäkin olisi pienellä hiomisella saatu ihan kelvollinen kappale tulevalle levylle. Kuinkahan pitkään pojat jaksoivat jammailla? Kappale nimittään häivytetään kymmenen minuutin kohdalla.
”The Orange Juice Songin” nimi on tiettävästi brittimuusikoiden käyttämä nimitys J. Rodrigon Concerto For Aranjuesille. Useimmille tuttu melodia ennakoi Coverdalen improvisoidun laulun ansiosta jonkin verran Coverdalen soololevyjen ja alkuaikojen Whitesnaken rauhallisempaa materiaalia. Jon Lord on tällaisella materiaalilla mies paikallaan, Hammondit soivat tyylikkäästi.
“I Got Nothing For You” on jälleen Tommy Bolinin vetämä jami, jonka päälle David Coverdale improvisoi sanoituksia tutusta aiheesta. Kappaleen alkuosasta minulle tulee jostain syystä mieleen Jimi Hendrixin soitto. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että funkista ja amerikkalaisesta fuusiosta ammentava kappale olisi venyttänyt Deep Purplen rajoja pidemmälle kuin Come Taste The Bandilla lopulta uskallettiin mennä. Tällaisilla jameilla kuitenkin ajettiin Tommy Bolinia sisään yhtyeeseen, eri osapuolet pääsivät kuulostelemaan toistensa soittotyylejä ja parhaimmillaan lopputulokset olivat musiikillisesti jännittäviä seikkailuja.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Voisin kuvitella, että ”Statesboro’ Blues” on ollut ensimmäisiä yhdessä soitettuja kappaleita. Periaatteessa tutun kappaleen avulla on testattu uuden kaverin taitoja. Näissähän laulaja herää aamulla ja kertoo naisen lähteneen ja bändi soittaa bluesia G:stä (tai jostain muusta sävellajista). Ja hyvinhän se blues tuntuu Boliniltakin sujuvan. Deep Purplen ohjelmistossa ei kovin montaa bluesia ja lainakappaletta ole, joten ”Statesboro’ Blues” on todella harvinaista herkkua.
Dance To The Rock & Roll on jo Burn-kiertueen ajalta tuttu Glenn Hughesin funkahtava soolospotti. Eihän siitä koskaan varsinaista kappaletta tullut, ainoastaan keikoilla käytetty pohja Hughesin sooloilulle. Tällä kertaa kuitenkin eniten sooloja soittaa Tommy Bolin ja David Coverdale tuntuu olevan yllättävän paljon äänessä.
”Drifter (rehearsal sequence)” selittää, mistä tämän levyn nimi tulee. David Coverdale ja Glenn Hughes selvittelevät ”Drifterin” kertosäkeen stemmoja ja laulavat ”Days may come and days may go” moneen kertaan. Simon Robinsonin mukaan tällä levyllä kuullaan lauleluista vain lyhyt näyte. Tämä harjoituspätkä todistaa myös sen, että Ian Paicekin on vain rumpali rumpalien joukossa. Hänkään ei nimittäin malta olla kolistelematta, kun toiset soittajat yrittävät virittää tai tehdä jotain muuta tarkkuutta vaativaa.
Come Taste The Bandin kakkospuolen avausraita ”Drifter” oli sanoituksia lukuun ottamatta valmis jo Kaliforniassa. Tältä levyltä löytyvä ”Drifter (version 1)” toimii hienosti, tosin äänenlaadussa olisi toivomisen varaa. Glenn Hughesilla on tässä selvästi suurempi laulurooli kuin lopullisella versiolla. Myös Tommy Bolinin kaiutettu kitarasoolo muistuttaa paljon lopullista sooloa.
“The Last Of The Long Jams” on nimensä mukainen instrumentaali, jolla Tommy Bolin tuntuu jälleen ottaneen johtajan roolin. Riffi on ihan mukava, mutta muihin jameihin verrattuna tämä kuulostaa vaatimattomammalta.
Levyn lopussa on vielä minuutin mittainen nimeämätön piiloraita. Tutun kappaleen pätkähän sieltä paljastuu, alunperin Sonny & Cherin esittämä ”I Got You Babe” luultavasti myöhäisillan humalaisena versiona.
Nauhoituksia oli kaiken kaikkiaan parin tunnin verran. Kaikkia hyviksi todettuja äänityksiä ei saatu mahtumaan yhdelle cd:lle, joten kappaleiden suhteen tehtiin karsintaa ja jollain perusteella kakkosluokan esityksiksi rankatuista kappaleista koottiin puolituntinen 1420 Beachwood Drive. Levyt julkaistiin samaan aikaan, mutta 1420 Beachwood Drive oli saatavilla vain Englannista tilaamalla. ”Inevitably there was bound to be demand from fans who want to hear the leftover material, hence this further half hour of out-takes available as a mail order only release.”
Levyn avaava ”Drifter (version 2)” ei poikkea paljoakaan Days May Come And Days May Gon versiosta, soundit ovat ehkä hieman kirkkaammat. Mainio kappale, joka toki kuulostaa toisilla sanoituksilla oudolta.
”Sail Away Riff” alkaa jollakin jamilla, Burnilla olleen kappaleen riffin tapailua kuullaan vasta myöhemmin. Tämä pätkä on mukana lähinnä siksi, että tämä kahdella kitaralla soitettu säveltapailu herätti Simon Robinsonin mielenkiinnon. Toisen kitaristin henkilöllisyys ei ole aivan varma, mutta David Coverdale lienee Tommy Bolinin todennäköisin opastaja.
”You Keep On Moving (take one)” kuulostaa melko valmiilta, vaikka soitossa onkin vielä havaittavissa hapuilua, eikä sovitus ole kaikilta osin valmis. David Coverdale ja Glenn Hughes olivatkin tiettävästi säveltäneet sen jo Burnin sessioiden aikana, mutta hieno kappale julkaistiin vasta Come Taste The Bandilla.
”Pirate Blues” on jälleen pitkä instrumentaalijami, jolla tuntuu olevan käynnistymisvaikeuksia. Kun soitto lopulta pääsee vauhtiin, on tämä verraten hidastempoinen kappale ihan mielenkiintoinen kokeilu, jolla Jon Lordkin pääsee sooloilemaan. Jälleen Tommy Bolin tuntuu olevan se muusikko, jonka soittoa muut myötäilevät.
Levy päättyy kappaleeseen ”Say You Love Me”, joka päätyi lopulta David Coverdalen vuonna 1978 ilmestyneelle Northwinds-sooloalbumille. Kappaleen soulvivahteet ovat tyylikkäitä, mutta Coverdalen myöhemmän version kuulleille tämä Deep Purplen esitys voi olla raskasta kuunneltavaa. Glenn Hughes ei malta pysyä aisoissa, vaan koettaa välillä peittää Coverdalen laulun kappaleen tunnelmaan täysin sopimattomalla huudollaan. Sikäli voisi ehkä ajatella, että ”Say You Love Me” kertoo valitettavan tylysti Hughesin tuolloisesta kunnosta. Tommy Bolinin kitaranvingauttelut – joissa on jotain samaa kuin Free-yhtyeen Paul Kossoffin soitossa – sen sijaan sopivat kappaleelle mainiosti.
Vaikkei äänenlaatu olekaan näillä levyillä kaikin ajoin täydellinen, oli näiden äänitysten julkaisuminen tärkeää. Tommy Bolinin maine oli mustattu vuosiksi umpisurkealla Last Concert In Japan -livelevyllä. Jo On The Wings Of A Russian Foxbat oli osoittanut Bolinin olleen hyvinä iltoina loistava kitaristi, mutta vasta Days May Come And Days May Go onnistui selittämään, miksi Tommy Bolinin valinta Deep Purplen kitaristiksi oli soittajien mielestä hyvä ratkaisu. Jon Lord kertoi, että Tommyn kanssa soittaminen oli heti innostavaa ja jännittävää. Tuo into kuuluu näiltä levyiltä selvästi. Eikä yhtyeen kannalta ollut ollenkaan huono asia, että Bolinilla tuntui olevan takataskussaan vähintään pöytälaatikollinen ideoita kappaleisiin. Kitaristin huumeriippuvuus selvisi muille karusti vasta myöhemmin, näihin aikoihin Glenn Hughesin kokaiininkäyttö oli yhtyeen kannalta suurin huolenaihe. Näiden treenien aikaan kaikilla oli kuitenkin vahva usko siihen, että Deep Purple selviää kunnialla myös tästä miehistönvaihdoksesta ja edessä on mielenkiintoinen matka uusille musiikillisille alueille.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Days May Come And Days May Go – The 1975 California Rehearsals (2000)
1420 Beachwood Drive – The 1975 California Rehearsals Part 2 (2000)
Lue myös: Deep Purple – Concerto For Group And Orchestra (1969)
Tuottaja: Deep Purple / Martin Birch
Levy-yhtiö: Purple / Victor
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti