Deep Purple aloitti Purpendicularin seuraajan kirjoitussessiot – tai pikemminkin jammailut, joissa uusia kappaleita alkoi syntyä ja vanhoja ideoita jalostettiin – toukokuun puolivälissä 1997 Orlandossa. Kesäkuun alkuun mennessä hyviä ideoita oli syntynyt seuraavan kiertueen kiertuekirjasta löytyvän Roger Gloverin studioraportin mukaan vajaat kymmenen. Albumin äänitykset alkoivat syyskuussa ja päättyivät helmikuussa 1998. Ensimmäistä kertaa sitten vuonna 1987 ilmestyneen The House Of Blue Lightin Deep Purple sai tehtyä kaksi peräkkäistä studioalbumia samalla kokoonpanolla.
Loistavan ja monella tapaa yllättävän Purpendicularin jälkeen Abandonin raskaus sekä usein riffeihin nojaavat kappaleet tuntuivat levyn ilmestymisen aikaan monista yllättäviltä. Purpendicularin monipuolisuuden, kokeellisuuden ja suoranaisen riehakkuuden jälkeen albumi olikin monelle fanille pieni pettymys. Ja tietysti pitää muistaa, että vielä viisi vuotta lähtönsä jälkeen Ritchie Blackmore oli edelleen monille pitkäaikaisille faneille se ainoa oikea kitaristi. Deep Purple oli joka tapauksessa tehnyt uuden albumin, jolla se ei tyytynyt kopioimaan edellisen levyn onnistunutta reseptiä.
Albumin ensimmäinen kappale ”Any Fule Kno That” lähtee liikkeelle Ian Paicen kompilla. Ian Gillan laulaa laulun säkeistöt tyylillä, joka tuo mieleen rapin. Roger Glover kertoi saaneensa idean kappaleeseen Mojo-lehdessä olleesta Radiohead-artikkelista, josta tuo Slade-tyyliin kirjoitettu lause löytyi. Levyn ilmestymisen aikoihin jotkut väittivät tämän kappaleen olevan vain päivitetty versio Purpendicularin avausraita ”Vavoom: Ted The Mechanicista”, mutta eipä Jon Lordin ja Steve Morsen runttaamista säkeistöistä tai kertosäkeen aikana kuultavasta riffistä ole helppo samankaltaisuuksia löytää. ”Any Fule Kno That” on miellyttävän pirteä aloitus albumille.
Seuraavana kuultava ”Almost Human” syntyi toukokuisissa kirjoitussessioissa ja sen työnimenä oli pitkään ”Last Jam”. Se kulkee melko junnaavasti, mutta Lordin ja Morsen pienet fillit ja juoksutukset tuovat siihen eloa. Kappale toimii lähinnä siksi, että Gloverin ja Paicen muodostaman komppiryhmän soitto rullaa totuttuun tapaan loistavasti. Lopussa kuullaan Jon Lordin tyylikäs soolo. ”Tyypillistä hänelle – se oli ensimmäinen otto”, totesi Glover.
Moneen muuhun perinteiseen raskaan rockin yhtyeeseen verrattuna Deep Purple ei ole levyttänyt kovin montaa bluesiksi laskettavaa kappaletta. ”Don’t Make Me Happy” on tyylikäs ja onnistunut vierailu sinisten sävelten maailmassa. Myös tämä kappale sai alkunsa jo toukokuun sessioissa ja sen työnimenä oli pitkään ”Oh Darlin’ Blues”. Eihän ”Don’t Make Me Happy” tuo tyylilajiin mitään uutta, mutta Ian Gillan laulaa vakuuttavasti ja Jon Lordin ja Steve Morsen soittoa ja sooloja on ilo kuunnella.
”Seventh Heaven” on yllättävänkin progressiivinen kappale, jonka riffi kulkee eri tahtilajissa kuin säkeistöt. Lisäksi kappaleessa on melkoisesti dynamiikkaa – valoa ja varjoja. Gillanin ja Gloverin kirjoittamissa sanoituksissa ei ole suurta sanomaa, kyse on oikeastaan enemmän sanoilla leikittelystä.
Levy jatkuu “progressiivisissa” tunnelmissa. Myös ”Watching The Sky” vaihtelee kestonsa aikana tyyliltään. Työnimillä ”Wah Wah” ja ”Moth To A Flame” työstetyn kappaleen säkeistöt ovat rauhallisia, kun taas kertosäkeet ovat raivokkaita ja sanoituksiltaan tajunnanvirtamaisia. Jon Lordin Hammondeistakin tulee hurjia riitasointuja. Hieman yli viisiminuuttinen kappale tuntuu loppuvan kesken, loppuhäivytys ei ollut paras mahdollinen ratkaisu. Silti tämä on kappale, joka jää kummittelemaan mielen perukoille. Se oli myös tämän levyn kappaleista pisimpään mukana seuraavan kiertueen setissä.
Steve Morse ei pääse Abandonilla esittelemään monipuolisuuttaan samaan tapaan kuin Purpendicularilla. Onneksi levyltä löytyy rauhallinen ”Fingers To The Bone”, jolla hän soittaa useita kitaroita eri tyyleillä. Kappaleen sanoitusidea on yllättäen peräisin Morselta. ”Miltäs kuulostaisi laulu, jossa maanviljelijä joutuu myymään tilansa pankille voidakseen maksaa veronsa, kun kuivuus vei sadon?” Eipä ole ihan tavallinen laulunaihe englantilaiselle rockyhtyeelle, mutta lopullinen kappale on yksi levyn huippuhetkistä. Syynä saattaa kyllä olla se, että albumin raskauden keskellä se antaa miellyttävän lepotauon. Tällä kappaleella kuullaan myös Gillanin soittamaa huuliharppua sekä Lordin tyylikäs pianosoolo.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Osa Abandonin kappaleista oli vanhempaa perua. Vanhin taisi olla vuonna 1987 “Poughkeepsie Jamina” alkunsa saanut kappale. Vuosikymmenen aikana ja uuden kokoonpanon käsittelyssä ”Jack Ruby” on varmasti kokenut muutoksia, eikä sitä oikein pysty edes kuvittelemaan Ritchie Blackmoren soittamana. Oikeastaan kappaleen tunnelma tuntuu pikemminkin sellaiselta, että juuri Blackmore on käyttänyt aikoinaan veto-oikeuttaan ja ilmoittanut, ettei kappaleelle ole tilaa albumilla. Tälle albumille tämä rennosti keinuva, kitaran ja Hammondien kannattelema kappale tuntuu kuitenkin sopivan ihan mukavasti. Jon Lordin Hammond-soolo on mukavan perinteinen.
Abandonin Deep Purple tuntui ottavan askeleen kohti yksinkertaisempaa, raskaampien riffien kuljettamaa musiikkia. Pitkään työnimellä ”Dirty Water” kulkenut ”She Was” kulkee hieman nykivän riffin varassa, Jon Lordin Hammondit möyrivät jälleen vanhaan malliin. Kappaleen loppupuolella kuullaan hieno soolo, jossa Morse ja Lord vuorottelevat. Kuitenkin kappaleesta jää sellainen jälkimaku, ettei sitä ole saatu kehiteltyä ihan valmiiksi asti.
Edellisten kappaleiden jälkeen ”Whatsername” kuulostaa melko suoralta ja perinteiseltä rockkappaleelta. Ei huono kappale, mutta aivan kuten kappaleen nimessä mainittu nainen, ei tämä kappalekaan jätä kovin pysyvää muistikuvaa. Kappaleen alun oudot äänet on saatu aikaan nuijimalla kitaraa studiolta löytyneillä tavaroilla.
Steve Morsen ”Freight Trainiksi” nimetystä tarttuvasta riffistä alkunsa saanut ”’69” on levyn reipas rokkipala. Kappale voisi olla melkein minkä tahansa rockyhtyeen tekemä, mutta Jon Lordin Hammondit paljastavat yhtyeen olevan Deep Purple. Gillanin ja Gloverin sanoituksissa palataan vuoteen 1969, jolloin he liittyivät yhtyeeseen. Sanoituksissa mainitaan monia paikkoja, joissa Deep Purple tuolloin hengaili tai kävi esiintymässä. Periaatteessa siis muistelubiisi hieman Perfect Strangersilta löytyvän ”Hungry Dazen” tapaan, mutta ilman kaihoisaa nostalgiaa.
”Evil Louie” on jälleen melko yksinkertainen, riffin varassa kulkeva kappale, jolla koko yhtye soittaa todella hienosti yhteen. Jon Lordin Hammondit mörähtelevät varsin vakuuttavasti ja maestro onkin koko levyn ajan mainiossa vireessä. Kappaleen sanoitusten toteavuus tuntuu vieraannuttavalta. ”Some say the state of Texas could accommodate the entire human population. Five point six billion versions of the truth under one roof. Some revelation.” Nerokasta rocklyriikkaa vai laiskojen miesten temppu, jolla kappaleeseen saatiin helposti sanoitukset? Totuus lienee jossain sillä välillä…
Levyn päätöskappale ”Bludsucker” tuntui levyn ilmestyessä oudolta valinnalta. Kyseessä on uudella kokoonpanolla äänitetty uusi versio Deep Purple In Rockilta löytyvästä ”Bloodsuckerista”, joka ei edes ihan hirveästi poikkea alkuperäisestä. Se äänitettiin aivan sessioiden lopussa ja syynä oli lähinnä se, että sitä oli ollut mukava soittaa keikoilla. Suurimpina eroina vuoden 1970 versioon ovat Steve Morsen kitarasoolot ja Ian Gillanin lauluääni, joka luonnollisesti oli muuttunut reilun 25 vuoden aikana. Yleensä tällaisella materiaalilla ilahdutetaan japanilaisia, jotka ovat tottuneet saamaan levyilleen jotain ylimääräistä.
Tämän levyn äänitysten aikaan uusi teknologiakin antoi uudenlaisia mahdollisuuksia kappaleiden muokkaamiseen. Tietokoneen avulla kappaleiden editointi ja osien järjestyksen muuttaminen kävi helposti. Myös perinteisempää kappaleiden testaamistapaa käytettiin: Deep Purple teki äänitysten lomassa keikkoja, joilla työn alla olleita kappaleita testattiin. Keikkakokemusten perusteella ainakin ”Any Fule Kno Thatin” huomattiin kaipaavan muutoksia ja kappale nimeltä ”Stallion” hylättiin kokonaan.
Abandon jäi viimeiseksi Deep Purplen studioalbumiksi, jolla Jon Lord soitti. Vuonna 1941 syntynyt kosketinsoittaja oli yhtyeen vanhin jäsen ja häntä pitkät kiertueet alkoivat kyllästyttää. Keikoilla soittaminen oli toki edelleen mieluisaa puuhaa, mutta kaupungista toiseen reissaaminen ja keikkojen alkamisen odottelu alkoi kyllästyttää kuuttakymmentä lähestyvää Lordia. Päätös yhtyeen jättämisestä ei kuitenkaan ollut helppo, eikä hän kuulemma vielä pariin vuoteen edes myöntänyt muille yhtyeen jäsenille pohtivansa elämää Deep Purplen jälkeen.
Lord oli myös innostunut Purpendicularin jälkeen säveltämisestä. Hän oli tehnyt pitkästä aikaa sooloalbumin, joka tosin ilmestyi vasta Abandonia myöhemmin. Ilmeisesti EMI ei halunnut Deep Purplen uuden albumin ja Lordin soololevyn ilmestyvän samaan aikaan. Lordin tyylikäs sooloalbumi Pictured Within sisälsi perinteisille soittimille sävellettyä musiikkia. Ehkäpä myös soololevyn saama positiivinen vastaanotto sai Lordin pohtimaan mahdollista tulevaisuutta orkesterimusiikin säveltäjänä.
Deep Purple palasi tietysti Abandonin julkaisun jälkeen kiertueelle. Edelliseen kiertueeseen verrattuna uusia kappaleita oli setissä vähemmän ja ne tuntuivat pysyvän setissä melko lyhyen aikaa. Myöhemmillä kiertueilla Abandonin kappaleita ei ole enää kuultu. Ja jo A Band On Tour -kiertueen aikanakin ehti tapahtua yllättäviä asioita, joiden vuoksi uusille kappaleille ei enää ollutkaan tilaa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021
Kappaleet
- ”Any Fule Kno That” 4:29
- ”Almost Human” 4:26
- ”Don’t Make Me Happy” 4:56
- ”Seventh Heaven” 5:25
- ”Watching the Sky” 5:26
- ”Fingers to the Bone” 4:47
- ”Jack Ruby” 3:48
- ”She Was” 4:19
- ”Whatsername” 4:26
- ”’69” 4:59
- ”Evil Louie” 4:56
- ”Bludsucker” 4:27
Tuottaja: Deep Purple & Roger Glover
Levy-yhtiö: EMI Switzerland
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti