Panamalaissyntyinen Billy Cobham lienee 1970-luvun rockista kiinnostuneille yksi tutuimmista rock-jazzrumpaleista. Miles Davisin yhtyeessä ja Mahavishnu Orchestrassa soittaneen Cobham vuonna 1973 julkaistu sooloalbumi Spectrum oli yllätyshitti, joka nousi Billboardin jazzalbumilistan ykköseksi. Soolouran jatkuminen oli siis hienon alun jälkeen selvä asia.
Cobham olisi tietysti voinut tehdä toisen albuminsa samalla reseptillä kuin Spectrumin, mutta hänpä päätti toimia toisin. Tällä kertaa soittajiksi valikoituivat Cobhamin kanssa jo aiemmin Dreams-kokoonpanossa puhaltimia soittaneet veljekset Michael ja Randy Brecker sekä kitaristi John Abercrombie. Crosswindsillä kuultavan kokoonpanon täydensivät pasunisti Garnett Brown, mm. Frank Zappan yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja George Duke, perkussionisti Lee Pastora sekä basisti John Williams. Cobhamin ohella tuottajana toimi äänittäjä Ken Scott.
Albumin musiikki on Spectrumin tapaan Cobhamin säveltämää. Cobhamia häiritsi ajatus siitä, että kaikesta sävellystyöstä huolimatta häntä pidettiin edelleen ensisijaisesti rumpalina – ja rumpalithan vain hakkaavat rumpuja. Tämä ehkä selittää sitä, miksi Crosswindillä ei juurikaan kuulla samanlaista ylienergistä rummutusta kuin Spectrumilla, vaan tilalla on selvästi melodisempaa ja rauhallisempaa musiikkia. ”With Crosswinds I was moving away from assumptions of what was expected of me at the time”, kertoi Cobham myöhemmin.
Koko älppärin ykköspuolen mittainen ”Spanish Moss – ‘A Sound Portrait’“ koostuu neljästä osasta. Cobham oli saanut idean kappaleeseen Kalifornian Big Surissa, joka rumpalin mukaan oli kaunista seutua, jolla saattoi äkkiä tapahtua mutavyöryjä tai puhjeta myrsky. Sävellyksenä ”Spanish Moss – ‘A Sound Portrait’“ olisi voinut toimia hyvin Mahavishnu Orchestrankin esittämänä, mikäli Mahavishnu John McLaughlin olisi päästänyt myös muiden yhtyeen jäsenten sävellyksiä albumeille. Kovin yhtenäiseltä tuo Cobhamin kehittelemä äänimuotokuva ei tunnu, mutta toisaalta ajatus valokuvamaisista sävellyksistä on kuultavissa siellä taustalla. Tuo valokuva-ajatus muuten jatkui albumin kanteen asti – kannessa nimittäin nähdään Cobhamin ottama maisemakuva.
”Spanish Moss – ‘A Sound Portraitin’“ ensimmäinen osa, “a. Spanish Moss” alkaa hieman kornisti tuulen äänellä, mutta kappale muuttuu pian rumpuvetoiseksi jazzrockiksi. Garnett Brownin ja Breckerin veljesten puhaltimet, Cobhamin rummut ja Lee Pastoran perkussiot kuljettavat tyylikästä kappaletta vakaasti. Vaikka vauhtia riittää, on vaikutelma silti selvästi rauhallisempi kuin debyyttialbumilla, soitossa on jopa hienostuneita sävyjä. Silti Cobhamin taidot rumpalina käyvät heti selviksi.
Toinen osa “b. Savannah The Serene” on nimensä mukaisesti seesteinen. George Duken koskettimet ja Garnett Brownin pasuuna luovat kappaleelle viehättävän tunnelman, joka tuo mieleen jotkin hetket Miles Davisin 1960-luvun albumeilla. ”Savannah The Serene” on sävellyksenä ehkä turhan ennalta-arvattava, mutta silti oikein mukava rauhoittumishetki ennen seuraavaa osaa.
Kolmannen osan nimenä on “c. Storm”. Koska kyseessä on rumpalin soololevy, on aika selvää, että jossain välissä saadaan kuulla myrskyisä rumpusoolo. Mittaa Cobhamin soolo-osuudella on selvästi alle kolme minuuttia. Siinä onkin oikeastaan ihan riittävästi, sillä ”Storm” ei missään vaiheessa nouse sellaiseksi hurjaksi näytökseksi, jollaista Cobhamilta voisi odottaa. Toisaalta hirmuinen rumpuilotulitus ei ehkä olisikaan sopinut tämän levyn musiikilliseen linjaan.
”Spanish Moss – ‘A Sound Portraitin’“ viimeinen osa “d. Flash Flood” on teoksen energisin. Randy Breckerin trumpetti ja John Abercrombien kitara kisaavat villisti Cobhamin ja perkussionisti Lee Pastoran takoessa taustalla 17/16-tahtilajissa kulkevaa rytmiä. Cobhamin metronomintarkka työskentely kuulostaa hieman konemaiselta, mutta onneksi Lee Pastoran latinoperkussiot elävöittävät rytmipuolta hienosti. Ja vaikka Acercrombien soitto toimiikin tällä kappaleella, tulee ainakin minulle kuitenkin ikävä Spectrumilla kuultua Tommy Bolinin soittoa.
Lue myös:
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1992
- Levyarvio: Tori Amos – Little Earthquakes (1992)
- Review: Yes – Close To The Edge (1972)
- Sarja: David Bowie – Stage (1978/2005)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells II (1992)
- Review: Camel – Stationary Traveller (1984)
Tunnelma muuttuu älppärin kakkospuolella letkeämmäksi. “Pleasant Pheasant” on lähinnä funkkia, johon on saatu mukava groove. Jokainen soittajista pääsee jollei nyt ihan sooloilemaan, niin ainakin loistamaan. Cobham oli soittanut myös James Brownin yhtyeessä, joten hän kyllä tiesi miten musiikki saadaan kuulostamaan samanaikaisesti tiukalta ja rennolta. Periaatteessa ”Pleasant Pheasant” olisi voinut toimia hyvin jonkin tämän ajan soulkappaleen funkahtavana taustana.
Rauhallinen, kahdeksanminuuttinen “Heather” hyväilee jälleen kuulijan sielua hieman a-puolen ”Savannah The Serenen” tyyliin. Hitaalla kappaleella pääosassa ovat George Duken hieman vibrafonilta tai celesteltä kuulostavat koskettimet sekä Michael Breckerin saksofoni. Cobham kertoo säveltäneensä ”Heatherin” Hiroshimassa sen jälkeen kun hän oli vieraillut rauhanmuistomerkki Genbaku Domella Mahavishnu Orchestran kiertueen yhteydessä. Kaunista kappaletta ei onneksi nimetty Hiroshimaksi, nimi ”Heather” kuulemma vain ilmaantui jostain Cobhamin mieleen.
Albumin päättävä “Crosswind” etenee kyllä mukavan rennosti, mutta siitä ei mielestäni löydy albumin päätöskappaleen kaipaamaa dramatiikkaa tai energiaa. Toki soittajat onnistuvat jälleen hyvin – varsinkin John Acercrombien kitara on välillä mukavan ilkikurinen – mutta silti ”Crosswindsistä” tuntuu puuttuvan jotain. Ainakin minulle tulee kappaleen lopussa hieman pettynyt olo – tässäkö tämä levy sitten oli? Toki siihen kesken loppumisen tunteeseen vaikuttaa myös albumin selvästi alle 40 minuutin mitta.
Crosswinds menestyi listoilla lähes Spectrumin veroisesti. Se nousi Billboardin jazzlistalla toiseksi. Sillä – eikä itse asiassa Cobhamin myöhemmilläkään albumeilla – ei kuitenkaan ole ollut samanlaista pysyvää vaikutusta kuin Spectrumilla, jonka energinen, yllätyksellinen, paikoitellen humoristinen ja ajoittain jopa raaka musiikki saa yhä uudet sukupolvet innostumaan Billy Cobhamin musiikista. Säveltäjänä Cobham oli kuitenkin ottanut Crosswindsillä selkeän loikan eteenpäin. Varsinkin ”Heather” todistaa Cobhamin taidot nimenomaan säveltäjänä. Breckerin veljesten puhallintyöskentely tuntuu toimivan siltana perinteisemmän jazzin ja 1970-luvun eri tyylejä yhdistelevän, funkymman musiikin välillä.
Crosswinds saattaa tuntua Spectrumin jälkeen kuunneltuna lievältä pettymykseltä, mutta kyseessä on kuitenkin vahva ja tasapainoinen albumi. Cobhamin pöytälaatikko taisi näihin aikoihin pursuilla sävellyksistä, sillä seuraava, edelleen varsin tasokas albumi Total Eclipse ilmestyi vielä saman vuoden puolella.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: jazz-rock, 1974, USA
Lue myös: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
Tuottaja: William E. Cobham, Jr., Ken Scott
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti