Levyarvio: Kansas – Somewhere To Elsewhere (2000)

Somewhere To Elsewhere on Kansasin 14. studioalbumi.

Vuonna 1973 perustettu Kansas nousi nopeasti USA:n menestyneimmäksi progeyhtyeeksi. Jo yhtyeen toinen levy ja uran taiteellinen huippuhetki, Song For America (1975), myi suhteellisen hyvin, mutta megaluokkaan yhtyeen räjäytti sitä seurannut Leftoverture (1976), joka myi miljoonia hittibiisi ”Carry On My Wayward Sonin” myötä. Vuosina 1977–78 Kansas soitti USA:n isoimmilla areenoilla ja yhtyeen energinen keikkakunto taltioitiin erinomaiselle livelevylle Two For The Show (1978).

Yhtyeen kuudes albumi Monolith (1979) enteili jo liekin hiipumista. Sisällöltään tasapaksu ja AOR:n suuntaan kallistuva levy ei myynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, ja yhtyeen jäsenet alkoivat ajautua erilleen. Seuraavan levyn Audio-Visionsin aikoihin yhtyeen pääsäveltäjä/kosketinsoittaja Kerry Livgren ”uudestisyntyi” evankeliseksi kristityksi ja basisti Dave Hope seurasi pian perässä. Vokalisti/kosketinsoittaja Steve Walsh sen sijaan viihtyi paremmin kokaiinin kuin Jeesuksen seurassa, eikä sulattanut Livgrenin uusia kristillisiä sanoituksia. Walsh jätti Kansasin vuonna 1981 ja perusti oman rokkibändinsä Streetsin. Walshin tilalle pestattiin seuraavana vuonna vokalisti John Elefante.

Elefanten kanssa tehdyt Vinyl Confessions (1982) ja Drastic Measures (1983) veivät yhtyettä AOR-suuntaan samalla kun sanoituksia vietiin yhä kristillisempään suuntaan. Drastic Measuresin jälkeen Livgren ja Hope lähtivät bändistä ja perustivat kristillistä rockia soittaneen AD:n. Tämä jätti tien auki Walshin paluulle, ja kokoonpanoa vahvistettiin entisestään, kun kitaraässä Steve Morse liittyi bändiin vuonna 1986; tuloksena syntynyt Power palautti Kansasille kohtalaista radio- ja listanäkyvyyttä. In the Spirit of Things (1988) hioi samaa linjaa ilman suurta kaupallista menestystä, ja levy jäi yhtyeen viimeiseksi suuren levy-yhtiön julkaisemaksi albumiksi. 1990-luvulla painopiste siirtyi esiintymiseen, kunnes Freaks of Nature (1995) toi maltillisen paluun orgaanisempaan ilmaisuun. Jakson päätti Always Never the Same (1998), jolla Kansas tulkitsi varhaistuotantoaan orkesterisovituksin retrospektiivisessä hengessä.

Livgren ei ollut julkaissut 90-luvulla musiikkia kovinkaan aktiivisesti, mutta vuosien varrella kirjoituspöydän laatikoihin oli kertynyt materiaalia, joka tuntui sopivan juuri Kansasille. Hän otti yhteyttä rumpali Phil Ehartiin (josta oli vuosien varrella tullut yhtyeen yhteen kokoava voima ja epävirallinen johtaja), ja tämä innostui materiaalista. Se johti alkuperäisen Kansasin reunioniin. Somewhere To Elsewhere oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1980, kun alkuperäisen kokoonpanon jäsenet – Livgren, Walsh, viulisti Robby Steinhardt, kitaristi Rich Williams, Hope ja rumpali Phil Ehart – työskentelivät yhdessä uuden studiolevyn parissa. Tällä kertaa mukana oli myös basisti Billy Greer, joka oli liittynyt bändiin Power-levyn myötä.

Livgrenin rooli muodostui paluulevyllä suuremmaksi kuin koskaan aiemmin, sillä Somewhere To Elsewhere on ensimmäinen Kansasin levy, jolla kaikki materiaali on hänen säveltämäänsä ja sanoittamaansa (onneksi ilman liiallista uskonnollista kulmaa). Yleensä sävellys- ja sanoitusvastuuta oli jaettu etenkin Walshille. Walshin sävellysten puuttumista on selitetty sillä, että hänen samana vuonna ilmestynyt soololevynsä Glossolalia imi kaiken vokalistin materiaalin, mutta salaliittoteoreettikko minussa miettii väkisinkin, oliko Livgrenin ehtona paluulle se, että vain hänen sävellyksiään käytetään. Walshin rooli on muutenkin tavallista marginaalisempi: hän osallistui tällä kertaa vain laulamiseen ja Livgren soittaa kaikki koskettimet, vaikka rooli oli aiemmin jaettu Walshin kanssa. Keikkakokoonpanoon Livgren ei enää palannut vakituisesti, vaan tyytyi vierailemaan vain joillakin keikoilla levyn julkaisun jälkeen.

Lue myös:

Somewhere To Elsewhere käynnistyy uljaasti hieman yli seitsemän minuuttisella ”Icarus II:lla”. Nimi viittaa Masque -levyllä kuultuun Livgrenin sävellykseen ”Icarus – Borne on Wings of Steel”, mutta varsinaisesta jatko-osasta ei ole kyse. ”Icarus II” palaa ikonisen Ikaros-teeman pariin, mutta kääntää sen mytologisesta vertauskuvasta kohti sotilaallista realismia. Myyttinen lentäminen muuttuu pommikonelentäjien näkökulmaksi, jossa korkeus ei enää edusta vapautta vaan velvollisuutta, pelkoa ja tuhon mekanismia. Sanoitukset maalaavat jännittävän tuokiokuvan taistelulennosta, muttei jää pelkäksi Ilmojen Korkeajännitys -tyyppiseksi fiilistelyksi vaan sisältää myös psykologisemman ulottuvuuden, jossa paitsi käsitellään protagonistin pelkoja ja pohditaan samalla tunteeko vihollinen vastaavaa kauhua toisella puolella. Tarina kulkee aamuisesta hetkessä jossa koti ja turva näyttäytyvät kaukaisena kontrapunktina, hetkeen jossa tuhon vapauttaminen ja sen oikeuttaminen muodostavat konfliktin ytimen, ja lopulta putoamiseen jossa tarkoituksellisuuden tunne korvaa paniikin

And my enemies wait in the dark sky
Do they fear the same fear,
Do they dream like us
Do they long for the day when it’s
Over

Walshin vokaalijänteet eivät tainneet olla “Icarus II:n” äänityspäivänä erityisen hyvässä kunnossa sillä hänen äänensä kuulostaa hieman rujolta ollen hetkittäin lähes särkymisen partaalla. Tämä tietty hauraus kääntyy loppujen lopuksi kuitenkin plussaksi sillä se vahvistaa entisestään sotatarinan inhimillistä kulmaa. Osan Somewhere To Elsewheren kappaleista Walsh laulaa vahvemmin, mutta herran kunto ei tainnut olla levyn teon aikaan ihan a-luokkaa sillä vokaalit on jaettu kolmen laulajan kesken. Robby Steinhardt laulaa kaksi kappaletta (ja yhden Walshin kanssa) ja Billy Greer yhden. Itseasiassa jopa Livgren ottaa ensimmäistä kertaa Kansasin historiassa päävokalistin roolin levyn päättävässä piiloraidaksi merkityssä miniatyyrissä “Geodesic Dome”. Ratkaisu käyttää eri laulajia toimii yllättävän hyvin sillä heidän äänenvärinsä eivät ole keskenään liian erilaisia, mutta tuovat kuitenkin mukanaan aavistuksen vaihtelua.

”Icarus II” ei myöskään kierrätä edeltäjänsä musiikillista materiaalia, mutta liikkuu samalla tavalla progressiivissa tunnelmista ja kuvastaa laajemminkin Kansasin paluuta alkuperäisen tyylinsä suuntaan. 80- ja 90-luvun harhapoluilta palataan orgaanisemmin soivan progen pariin. Polveilevasti usean erilaisen osan kautta kulkeva ”Icarus II” käynnistyy suorastaan romantisissa ja sankarillisissa tunnelmissa flyygelin johdattamalla instrumentaaliosiolla joista siirrytään painokkaan pohdiskelevaan laulettuun jaksoon. Kaihoisasti soiva viulu johdattaa meidät rankasti soivaan taisteluosioon jossa kitarariffit surisee raivokkaasti ja rummut hakkaavat mekaanisesti teknistä taivaiden tuhokoneita kuvaten. Lopussa palataan intron teemaan joka soi entistä päättäväisemmin nyt kireän sähkökitaran ryydittämänä. Viimeisen sanan saa Steinhardtin surumielisesti soiva viulu. ”Icarus II” on kuin malliesimerkki musiikillisesta tarinankerronnasta jossa musiikki ja sanoitukset tukevat toisiaan saumattomasti. Ehdottomasti yksi Kansasin hienoimmista kappaleista.

We are cruising above the horizon
Never knowing if we will return
In a moment we’ll loose the
Destruction
And we’ll justify all that we burn

Somewhere To Elsewhere tarjoilee kolme jopa ”Icarus II:sta” pidempää mini-eeposta. ”Myriad”, ”Distant Vision” ja ”Not Man Big” ovat kaikki mainioita kappaleita, mutta Kansasin tyyliin progeilun ohessa on aina kuulunut myös kunnon rokkibiisit, ja tuollakin saralla levyllä on tarjottavaa. Walshin ihastuttavan räkäisesti laulama ja rujosti riffittelevä ”When the World Was Young” on hyvä esimerkki tästä sarjasta, kuten myös Steinhardtin laulama, useilla kitarasooloilla ryyditetty ”Grand Fun Alley”, joka nimensä mukaisesti on erittäin hauskaa kuultavaa. Hieman uusia tuulia tarjoaa puolestaan ”Byzantium”, jonka itämainen sointi tuo mieleen Robert Plantin ja Jimmy Pagen 90-luvun kokeilut.

Yleisesti ottaen Somewhere To Elsewherea värittää sellainen hyväntuulinen yhdessä tekemisen meininki, ja vaikuttaa siltä, että Kansasin henki oli tässä vaiheessa hyvä ja kaikki nauttivat yhdessä soittamisesta. Tai ainakin melkein kaikki — Walsh nimittäin ei liittynyt muiden joukkoon Livgrenin studioon, vaan äänitti vokaaliosionsa omassa kotistudiossaan.

Tuotantonsa puolesta Somewhere To Elsewhere on varsin pelkistettyä työtä. Hetkittäin spontaanin kuuloisesti äänitetty levy tuntuu lähes demomaiselta. Äänitykset on luultavasti tehty varsin nopeasti ja pienellä budjetilla. 80- ja 90-luvun ylituotettujen Kansas-levyjen jälkeen tämä kuulostaa kuitenkin lähinnä vain piristävältä. Yksinkertainen tuotanto antaa tilaa yhtyeen yhä taitavien muusikkojen persoonallisuuksien nousta esiin ilman turhia kikkailuja. Tässä tapauksessa vähemmän on enemmän.

68-minuuttinen Somewhere To Elsewhere on pitkä levy, mutta materiaalin laadukkuudesta kertoo, että se kantaa kestonsa varsin hyvin. Muutaman raidan olisi voinut tosin huolella jättää syrjään. Ainakaan itse en olisi jäänyt erityisesti kaipaamaan raitoja ”The Coming Dawn (Thanatopsis)” ja ”Look At The Time”. On myös myönnettävä, että muutama niistä paremmastakin raidasta olisi voinut hyötyä pienestä tiivistämisestä. Tästä huolimatta alkuperäisen Kansasin paluu oli työvoitto. Monien epämääräisten vaiheiden jälkeen yhtye onnistui palaamaan suurin piirtein samalle tasolle kuin 70-luvun kulta-aikoinaan. Siis taiteellisesti. Pienen progeen erikoistuneen Magna Carta -yhtiön julkaisema levy ei löytänyt yleisöä. Keikkarintamallakin bändi joutui alistumaan Yesin lämppäriksi. Ehkä vaisusta kaupallisesta menestyksestä johtuen Livgrenin paluu ei johtanut pysyvään uuteen Kansas-renessanssiin, vaan päinvastoin: yhtye jakautui lopulta useampaankin eri muodostelmaan (Proto-Kaw ja Native Window), ja palattiin Kansas-nimellä seuraavan kerran vasta vuonna 2020. Ilman Kerry Livgreniä tai Steve Walshia. Ilman näitä suurmiehiä Kansasin uusi musiikki jäi väkinäiseksi pastissiksi vanhoista kunnianpäivistä. Minulle Kansasin todellinen viimeinen testamentti on Somewhere To Elsewhere.

Parhaat biisit: ”Icarus II”, ”When the World Was Young”, ”Grand Fun Alley”, ”Myriad”, ”Distant Vision”, ”Byzantium”, ”Not Man Big”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää kirjoituksia amerikkalaista levyistä löydät täältä >

Kappaleet:

  1. ”Icarus II” 7:17
  2. ”When the World Was Young”  5:50
  3. ”Grand Fun Alley” 4:38
  4. ”The Coming Dawn (Thanatopsis)” 5:44
  5. ”Myriad” 8:55
  6. ”Look at the Time” 5:37
  7. ”Disappearing Skin Tight Blues” 7:02
  8. ”Distant Vision” 8:48
  9. ”Byzantium” 4:15
  10. ”Not Man Big” 8:39
  11. ”Geodesic Dome” (piiloraita) 1:24

Kansas:

Steve Walsh: laulu ja taustalaulu Kerry Livgren: kitarat, koskettimet, laulu kappaleessa 11 Robby Steinhardt: viulu, alttoviulu, laulu ja taustalaulu Rich Williams: kitarat Billy Greer: bassokitara, taustalaulu, laulu kappaleessa 6 Dave Hope: bassokitara kappaleissa 2 ja 6 Phil Ehart: rummut

Muut muusikot:

Jake Livgren, Jessica Livgren: lisätausta-laulu

Tuottaja: Kerry Livgren, Phil Ehart, Rich Williams

Levy-yhtiö: Magna Carta

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑