Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 21-31

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2000 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-31.

CMX: Dinosaurus Stereophonicus (FI) ****
Air : The Virgin Suicides (FR) ****
Absolute Zero : Crashing Icons (US) ****
5uu’s : Regarding Purgatories (US) ****
Yes : House Of Yes – Live From House Of Blues (UK) ****
Dagmar Krause, Anthony Moore & Peter Blegvad : Camera (UK) ****
A Perfect Circle : Mer De Noms (US) ****
David Sylvian : Everything And Nothing (UK) ****
Transatlantic: SMPTe (Int) ****
Hans Zimmer & Lisa Gerrard : Gladiator ****
Gilgamesh : Arriving Twice (UK)

Katso vuoden 2025 parhaat levyt täältä

21. CMX: Dinosaurus Stereophonicus

Dinosaurus Stereophonicus on CMX:n kahdeksas studioalbumi.

Dinosaurus Stereophonicus on yksi suomalaisen rockhistorian kunnianhimoisimmista yksittäisistä julkaisuista. Se on levy, jonka mittakaava, tekemisen tapa ja estetiikka irtautuvat tietoisesti totutusta. Kyse ei ole vain pitkästä tupla-albumista, vaan teoksesta, jolla yhtye asettaa itselleen aivan toisenlaiset tekemisen säännöt kuin koskaan aiemmin.

Torniossa vuonna 1985 perustettu CMX lähti liikkeelle hardcore punkista, mutta jo varhain kävi selväksi, ettei yhtye ollut kiinnostunut jumiutumaan yhteen muottiin. Punkin tilalle tuli metallilla kehystetty vaihtoehtorock, sen jälkeen ajoittainen tasapainottelu suomirockin ja taiderockin välillä, ja Discopoliksella jopa industrialiin viittaavia sävyjä. Progressiivisen rockin vaikutteet olivat pitkään läsnä vain pieninä vihjeinä…

Lue koko arvostelu täältä >

22. Air : The Virgin Suicides

The Virgin Suicides on Airin toinen albumi

Kahden ranskalaisen Nicolas Godinin ja Jean-Benoît Dunckelin 90-luvun puolivälissä perustama Air nousi kansainväliseen tietoisuuteen jo esikoisellaan Moon Safari (1998). Duon downtempo-electronicassa oli paradoksaalista raikkautta, vaikka se nojasi vahvasti vanhoihin analogisyntetisaattoreihin. On silti vaikea kuvitella, että yhtyeestä olisi tullut yhtä suuri ilmiö ilman vastustamattoman popahtavaa keihäänkärkeä ”Sexy Boy”. Yli kaksi miljoonaa kappaletta myyneen debyytin jälkeen maailma oli käytännössä avoinna Airille.

Täydellinen tilaisuus avautui, kun Sofia Coppola pyysi duoa säveltämään musiikin esikoisohjaukseensa The Virgin Suicides (1999). Elokuva sijoittuu 1970-luvun yhdysvaltalaiseen lähiöön ja kertoo viidestä Lisbonin sisaresta, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan yksi kerrallaan. Yhteisö tarkkailee tyttöjä etäältä, ymmärtämättä heidän sisäistä maailmaansa. Tarina rakentuu muistojen, huhujen ja kaipuun varaan; Coppolan katse on pidättyvä, melankolinen ja nostalginen. Air oli täydellinen valinta kuvaamaan samoja asioita musiikin keinoin.

Airia voi pitää yhtenä ensimmäisistä merkittävistä modernin popin retro-yhtyeistä. Kyse ei ole kuitenkaan pastissista, vaan nykyaikaisten äänitysmentelmien ja vintage-soittimien yhdistelmällä rakennetusta muistosta menneisyydestä. Menneisyydestä, jota ei välttämättä koskaan ollut sellaisena kuin sen kuvittelemme.

Heti levyn avausraidalla ”Playground Love” huriseva ja huokaileva Mellotron ja lempeät saksofonit vievät kuulijan jonnekin 60/70-luvun taitteeseen ja ja jonnekin viihteellisen popmusiikin ja progressiivisen rockin hämärän vyöhykkeelle. Suurin osa muusta materiaalista on synteettisempää, mutta samalla tavalla nostalgisella huurulla verhottua. Vain ”Playground Love” sisältää varsinaista laulua; muualla kuullaan lähinnä sanakatkelmia, elokuvan dialogin elektronisesti käsiteltyjä fragmentteja, huokauksia ja kuorotekstuureja — ääntä enemmän sointina kuin kertovana elementtinä.

Airin rakentama maailma on utuinen, kaihoisa ja melankolinen, mutta ei pelkästään staattisen tunnelmoiva. ”Dirty Trip” tarjoaa levyn hienoimpia hetkiä muikean melodisine bassolinjoineen ja hektisen rumpaloinnin säestämänä. Samankaltaista levotonta energiaa löytyy ”Dead Bodies” -kappaleesta, jonka vimmaiset rummut ja synkkä vyöry tuovat mieleen varhaisen Pink Floydin kiihkeämmän puolen. Nämä särmikkäämmät kohdat estävät kokonaisuutta vajoamasta pelkäksi harmoniseksi utukerrokseksi ja muistuttavat siitä, että nuoruuden nostalgiaan sisältyy yhtä lailla ahdistusta ja tukahdutettua levottomuutta.

The Virgin Suicides toimii kotikuuntelussa yllättävän hyvin, vaikka siihen sisältyy soundtrack-levyjen klassinen heikkous: muutamiin perusteemoihin palataan hieman liian usein. Silti kokonaisvaikutelma on vahva. Godinin ja Dunckelin tavoitteena oli tehdä musiikkia joka toimisi myös elokuvasta irrallaan ja pääosin he onnistuivat siinä upeasti.

Parhaat biisit: ”Playground Love”, ”Dirty Trip”, ”Dead Bodies”, ”Suicide Underground”

23. Absolute Zero : Crashing Icons

Crashing Icons on Absolute Zeron ensimmäinen studiolevy.

Yhtyeen takana on basisti Enrique Jardines, joka alkoi 1970-luvun lopulla kehittää aggressiivista ja kokeellista rockestetiikkaa. Vaikutteita hän imi erityisesti Red-kauden King Crimsonista, Soft Machinesta, Magmasta ja free jazzista. Jardines opiskeli sävellystä ja bassotekniikkaa, minkä ohella hän vietti aikaa Iso-Britanniassa ja tutustui Canterbury-piirin muusikoihin, kuten Alan Goweniin ja Pip Pyleen.

Palattuaan Yhdysvaltoihin Jardines kokeili useita kokoonpanoja ennen kuin 1980-luvun lopulla syntyi pysyvä ydintrio Jardines – Aislinn Quinn – Paul Roger. Rogerin lähdettyä 1990-luvun lopulla rumpuihin saatiin Jardinesin vanha brittiyhteys Pip Pyle, mikä antoi yhtyeelle uuden vaihteen ja johti lopulta studion puolelle.

Crashing Icons syntyi tragikoomisten vaiheiden kautta. Levy äänitettiin alun perin kokonaisuudessaan, mutta ensimmäinen versio katosi mystisesti tiedostoineen päivineen. Yhtye masentui hetkeksi mutta marssi lopulta takaisin studioon ja soitti kaiken uudestaan aiempaa villimpänä. Tämä kuuluu lopputuloksessa: musiikki rymistelee, riuhtoo ja tuntuu pursuavan energiaa, joka ei ole pelkkää kontrolloitua kaaosta vaan myös selvästi nautittua työrupeamaa.

Albumilla on vain neljä pitkää kappaletta. Lyhyinkin lähestyy 12 minuuttia ja pisin, järkälemäinen ”Further On”, venyy lähes 21-minuuttiseksi. Materiaali vuorottelee tarkasti sävellettyjä jaksoja ja improvisaatiota, ja vaikka kesto paikoin venyy, juuri tämä liioittelu tuntuu olevan yhtyeen identiteetin keskiössä.

Vaikutteet ovat tunnistettavia. Etenkin Magman, Henry Cow’n ja Red-kauden King Crimsonin kaiut ovat selviä, mutta Absolute Zerolla on oma sisäinen DNA, joka tekee soinnista brutaalimman ja sotkuisemman. Lähin vertailukohta voisi löytyä rumpali Dave Kermanin 5uu’s-projektista, vaikka Crashing Icons liikkuu vielä rajumpaan suuntaan. Sittemmin 2000-luvulla on puhuttu avantprogea ja metallia risteyttävästä ”brutal prog” -suuntauksesta, ja Absolute Zeroa voi pitää sen varhaisena edelläkävijänä.

Albumia hallitsee Jardinesin massiivinen bassokitara, jonka zeuhl-perinteeseen nojaava, Jannick Topia muistuttava jyrinä kantaa kokonaisuutta. Pyle rummuttaa vimmaisesti, Quinn täyttää aukkoja riitasointisilla koskettimilla ja venyttelee vokaalejaan uhmakkaasti. Kolmikkoa täydentävät Keith Hedger trumpettinsa ja Jim Stewart perkussioineen. Paikoin kaikki tuntuvat soittavan eri tahtilajeissa, mutta kokonaisuus ei romahda — kaaos pysyy kasassa.

Julkaisua varjosti tragedia: Jardines oli säveltänyt Absolute Zerolle suuren määrän materiaalia, mutta hän kuoli pian Crashing Iconsin ilmestymisen jälkeen. Levy jäi sekä hänen että yhtyeen testamentiksi.

Yli tunnin mittainen, rytmisesti monimutkainen ja armoton teos on raskas pala, mutta oikeassa mielentilassa se toimii puhdistavana purkauksena ainakin todellisille avantproge-konossööreille. Crashing Icons ei ole taustamusiikki, vaan albumi, joka nielaisee kuulijan kuin yli äyräiden tulviva betonijoki.

Parhaat biisit: ”Bared Cross”, ”Stutter Rock / You Said”

24. 5uu’s : Regarding Purgatories

5uu’sin Regarding Purgatories on levy, jolla Dave Kermanin johtama yhtye tiivistää amerikkalaisen avantprogen ajattelutavan poikkeuksellisen kurinalaiseen muotoon. 5uu’s syntyi 1980-luvun lopulla Kermanin sävellykselliseksi projektiksi, ja yhtye on koko historiansa ajan kulkenut rinnakkain eurooppalaisen Rock In Opposition -perinteen kanssa ilman, että siitä olisi tullut tämän suoraa jäljittelijää. Keskiössä on aina ollut sävellys: rytmi, rujot tekstuurit ja rakenteellinen logiikka, eivät yksittäisten soittajien esiin nostaminen.

Regarding Purgatories edustaa tätä ajattelua pelkistetyimmillään. Kappaleet rakentuvat lyhyistä, jyrkästi toisistaan eroavista osioista, jotka asettuvat rinnakkain ennemmin kuin kehittyvät perinteisen dramaturgian kautta. Rytmiikka on jatkuvasti epävakaata ja musiikki etenee sisäisen, paikoin lähes matemaattisen logiikan varassa. Lopputulos on haastava mutta selkeä: mitään ei ole jätetty sattuman varaan, vaikka vaikutelma on jatkuvasti hajoamisen partaalla.

Levyn kokoonpano korostaa 5uu’sin luonnetta säveltäjävetoisena kokonaisuutena. Dave Kerman vastaa rummuista, lyömäsoittimista, kitaroista, koskettimista, bassosta, lauluista, nauhoista ja äänistä – ja ennen kaikkea sävellyksistä. Hänen ympärillään kuullaan tarkasti määriteltyjä rooleja: Deborah Perryn lauluosuudet tuovat musiikin kylmään mekanistisuuteen, jos ei nyt sentään lämpöä, niin inhimillistä värettä kuitenkin; Sanjay Kumarin koskettimet rakentavat rouheita tekstuureja ja vahvistavat musiikin harmonista moniulotteisuutta; Charles Turnerin yllättävät pianovälikkeet lisäävät satunnaisia, teräviä ja irrallisia kommentteja; Keith Macksoudin muriseva basso luo vakautta ilman perinteistä groove-ajattelua; ja Mark McCoinin lyömäsoittimet tuovat polyrytmikkaa Kermanin vinksahtaneen rytmisen ajattelun rinnalle.

Kokonaisuutena Regarding Purgatories ei ole helppo tai kutsuva levy, ikimuistoisia melodioita ei todellakaan ole tarjolla mutta kaikessa kulmikkuudessaan se on jälleen kiehtova osoitus siitä, kuinka pitkälle rockmusiikki voi venyä kun rajoittavina tekijöinä ei ole popkonventiot, kaupalliset tavoitteet tai puutteelliset soittotaidot.

Parhaat biisit: ”Meteora”, ”Pinwheel”, ”To Fall on Deaf Ears – Part One”, ”Drachma”kokoonpanoon.

Lue myös:

25.Yes : House Of Yes – Live From House Of Blues

Yesin House Of Yes – Live From House Of Blues on itselleni poikkeuksellisen merkityksellinen livelevy, sillä samalla kokoonpanolla soitettu keikka oli ensimmäinen näkemäni Yes-konsertti. Vanhasta kaartista mukana olivat vokalisti Jon Anderson, kitaristi Steve Howe, basisti Chris Squire ja rumpali Alan White, ja sekstetiksi paisuneen yhtyeen täydensivät nuoremmat vahvistukset: kakkoskitaristi ja taustavokalisti Billy Sherwood sekä venäläinen kosketinsoittaja Igor Khoroshev.

Vuonna 1998 näkemäni Open Your Eyes -kiertueen keikka nojasi lähes täysin yhtyeen 1970-luvun tuotantoon. Muutamaa vuotta myöhemmin tilanne oli olennaisesti toinen: Yesillä oli vyöllään uusi, selvästi edeltäjäänsä vahvempi studioalbumi The Ladder (1999), ja ilahduttavan moni sen kappaleista oli löytänyt tiensä myös kiertuesettiin. House Of Yesillä kuullaan peräti viisi The Ladderin raitaa, mikä tuntuu yhä virkistävältä ratkaisulta. On aina miellyttävää, kun veteraanibändi luottaa uuteen materiaaliinsa eikä rakenna koko konserttia pelkän nostalgian varaan.

Anderson hehkuttaa konsertin aikana House Of Blues -klubeja – oletettavasti ketjua – ja julistaa lopuksi mahtipontisesti keikkapaikan olevan nyt “house of Yes”. Levy äänitettiin Las Vegasin House Of Bluesissa 31. lokakuuta, ja yleisö tuntuu ottavan julistuksen vastaan innostuneesti.

Settilistan kunnianhimoisinta antia edustavat “Yours Is No Disgrace”, “Perpetual Change”, “And You And I” ja ennen kaikkea “Awaken”, joka saa levyllä varsin kunniallisen ja keskittyneen tulkinnan. Jopa yleensä livenä hieman laimeaksi jäävä pophitti “Owner Of A Lonely Heart” vedetään tällä kertaa tarmokkaasti, ylimääräisellä sooloilulla koristeltuna.

Koko yhtye soittaa energisesti, mutta erityisestiSteve Howen soitto on paikoin ihastuttavan kipakkaa ja tulista. “Yours Is No Disgracen” soolo on levyn selkeitä kohokohtia ja muistuttaa siitä, miten vahvasti Howe yhä hallitsi tämän materiaalin lavalla vuosituhannen vaihteessa. Khoroshevin kaikki soundivalinnat eivät ole täysin onnistuneita, mutta samaa voi todeta ajoittain myös setä-Wakemanin kohdalla – eikä se lopulta juuri häiritse kokonaisuutta.

House Of Yes – Live From House Of Blues julkaistiin myös konserttielokuvana DVD-formaatissa. Toteutus ei ehkä vastaa 2020-luvun standardeja, mutta pätevästi kuvattu ja soundeiltaan (stereo ja 5.1) onnistunut DVD toimii edelleen mainiona vaihtoehtoisena tapana nauttia tästä konsertista.

Isossa kuvassa House Of Yes – Live From House Of Bluesia ei voi pitää erityisen merkittävänä julkaisuna Yesin uralla. Se on kuitenkin miellyttävä ja hyväntuulinen dokumentti yhtyeen lyhytaikaisen sekstettikokoonpanon energisestä livekunnosta vuosituhannen vaihteessa – sekä harvinainen tilaisuus kuulla liveversioita The Ladderin materiaalista.

Parhaat biisit: ”Yours Is No Disgrace”, ”Homeworld (The Ladder)”, ”Awaken”

26. Dagmar Krause, Anthony Moore & Peter Blegvad : Camera

Dagmar Krause, Anthony Moore ja Peter Blegvad… hetkinen kyse lienee Slapp Happysta? Itseasiassa ei. Camera ei ole Slapp Happyn albumi vaan levytetty televisio-ooppera, joka syntyi Channel 4:n tilauksesta 1990-luvun alussa. Teos valmistui vuonna 1991, televisioesitys nähtiin hieman myöhemmin ja musiikki julkaistiin levymuodossa vasta vuonna 2000. Tekijöidensä vuoksi Camera linkittyy Slapp Happyn perintöön, mutta musiikillisesti ja rakenteellisesti se asettuu selvästi yhtyeen pop- ja avantrock-levyjen ulkopuolelle.

Musiikin sävelsi Moore, libreton kirjoitti Blegvad ja yhden keskeisistä rooleista laulaa Krause, jonka ilmaisullinen omalaatuisuus ja dramaattinen paino kannattelevat koko teosta. Vaikka Krause on poikkeuksellinen vokalisti niin tällä kertaa hänen äänensä hieman paradoksaalisesti tuo mukanaan myös tietynlaista maanläheisyyttä ja avaa levyn maailmaa myös ”pop”-yleisölle. Krausen lisäksi laulajina kuullaan myös neljää koulutettua oopperalaulajaa jotka muodostavat oopperalle ominaisen, roolien ja kuoromaisten jaksojen verkoston. Camera ei rakenna tähteyttä yksittäisten esiintyjien varaan vaan toimii kollektiivisena musiikkidraamana.

Juonellisesti Camera kertoo Melusinasta (Krause), taiteellisesta yksilöstä, joka joutuu järjestelmän tarkkailun ja sääntelyn kohteeksi. Vastakkain ovat yksityinen, luova tila ja byrokraattinen valta, joka pyrkii määrittelemään ja hallitsemaan identiteettiä. Otsikon “camera” viittaa sekä huoneeseen että katseeseen: teos käsittelee valvontaa, näkyväksi tekemistä ja yksilön asemaa järjestelmän sisällä. Kertomus etenee lyhyinä, kohtausmaisina jaksoina, joissa musiikki palvelee ennen kaikkea dramaturgiaa.

Musiikillisesti Camera asettuu klassisen musiikin ja kokeellisen musiikkiteatterin rajavyöhykkeelle. Anthony Mooren sävelkieli hyödyntää kamarimusiikillisia kokoonpanoja, jousia ja puhaltimia sekä tarkasti rakennettuja, nuotinnettuja jaksoja, mutta kokonaisuus ei kehity perinteisin oopperallisin tai sinfonisin kaarin. 51 minuuttinen teos rakentuu 29 lyhyestä, dramaturgiaa palvelevista kohtauksista, joissa musiikki toimii ensisijaisesti merkityksen ja tilanteen kantajana, ei autonomisena rakenteena. Cameran musiikillinen maailma muistuttaa paikoin Brecht–Weill-perinnettä ja modernia musiikkiteatteria, jossa klassisen musiikin kieli on läsnä mutta riisuttuna sen perinteisestä ylevyydestä ja jatkuvuudesta. Lopputulos ei ole “oikeaa” klassista musiikkia vaan tarkoituksellisen epäpuhtoinen hybridi, jossa klassinen tekniikka, teatterillinen ilmaisu ja kokeellinen rakenne kohtaavat tavalla, joka palvelee ennen kaikkea draamaa ja sen teemoja. Musiikki on sovitettu 90% orkesteri-instrumenteille, mutta mukana on siellä täällä myös hieman syntetisaattoreilla luotuja tekstuureja.

Pidän klassisesta oopperasta, mutta en ole missään nimessä lajin asiantuntija joten en lähde Cameraa vertailemaan lajin klassikoihin ja ehkä se ylipäätänsä olisi hedelmätön tehtävä. Kokeellisen musiikin ystävänä pidän kuitenkin selvänä, että Camera on kiinnostava ja omalaatuinen hybridi joka kurkottaa aivan uuteen suuntaan hedelmällisesti. Pienenä levyn heikkoutena pidän samaa kuin oopperoissa yleensäkin; omaan makuuni libretto hallitsee hieman liikaa ja olisin kaivannut instrumentaaliosioille suurempaa roolia.

Camera on Krausen, Mooren ja Blegvadin tuotannossa poikkeustapaus: vaativa, tiiviisti rakennettu ja selvästi musiikkiteatterin puolelle kallistuva teos, joka ei tarjoa helppoja tarttumapintoja mutta palkitsee kuulijan kokonaisuutena kuunneltuna. Se on muistutus siitä, kuinka pitkälle heidän yhteistyönsä voi viedä, kun pop-muoto jätetään tietoisesti taka-alalle.

Parhaat biisit: ”Who, How, Where, When, Why?”, ”Well I See You’re Grateful”, ”The Office”, ”Exit Mr. Taft”, ”But Taft Is Still At Large”, ”Alright Melusina”, ”Now You Know as Much As I”

27. A Perfect Circle : Mer De Noms

Mer De Noms on A Perfect Circlen ensimmäinen studiolevy.

Monet muistavat A Perfect Circlen nimenomaan vokalististaan Maynard James Keenanista, joka laulaa myös 2000-luvun suosituimmassa progebändissä Toolissa. A Perfect Circlen varsinainen voimahahmo on kuitenkin multi-instrumentalisti ja lauluntekijä Billy Howerdel. Howerdel oli tutustunut Keenanihin jo 90-luvun alkupuolella, mutta yhteistyö lähti kunnolla käyntiin hänen työskennellessään Toolin kitarateknikkona Ænima-levyn äänitysten ja kiertueen aikana. Howerdel soitti Keenanille omia demojaan, joista Tool-vokalisti innostui välittömästi. Howerdel oli alun perin kaavaillut biiseihinsä naisvokalistia, mutta kun Keenanin kaltainen paitsi väkevä myös maailmankuulu vokalisti tarjoutui laulamaan ne, oli suunnitelman muuttaminen helppo päätös.

Mer De Nomsin nimi on ranskaa ja kääntyy suomeksi suurin piirtein “nimien meri”. Tämä viittaa levyn kappaleiden nimiin, joista suurin osa on ihmisten nimiä — ihmisten, jotka Keenan tunsi. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen teema-albumi, vaan Keenan ammensi inspiraatiota yleisellä ja hetkittäin varsin abstraktilla tasolla ihmisistä, joihin kappaleiden nimet viittaavat.

Tuhteja kitara- ja bassoriffejä pursuilevaa Mer De Nomsia voisi määritellä vaihtoehtometallin ja taiderockin sekoitukseksi, jossa on siellä täällä myös aavistus proge-vaikutteita vähittäisen kasvun ja kerroksellisten sovitusten muodossa. Howerdelin harmoninen ajattelu on myös paikoin hieman epätavallista ainakin vaihtoehtometallin kontekstissa. Tämä tulee selkeimmin esiin melankolisessa ja vähitellen kasvavassa kappaleessa “Orestes”, joka on albumin progressiivisinta antia. Muita kohokohtia ovat raskaasti jyrisevä “Magdalena”, jonka lähes mantramainen toisto luo vimmaista imua, sekä levyn suoraviivaisin ja samalla raivokkaimmin päälle käyvä raita “Judith”.

Mitään varsinaisia floppeja mukaan ei ole mahtunut, mutta valitettavasti osa materiaalista on varsin yhdentekevää, eikä levyn jälkipuolisko vedä vertoja ensimmäiselle. Onneksi Keenanin vahva vokaalityöskentely ja Howerdelin tasapainoinen tuotanto nostavat sävellyksellisesti tylsemmätkin raidat pinnan yläpuolelle.

A Perfect Circleen ja sen esikoislevyyn Mer De Noms on helppo suhtautua vähätellen “Tool-lightina”, mutta vertailu osoittautuu nopeasti turhaksi. Yhtye ei edes pyri sukeltamaan Toolin kaltaisiin progressiivisiin syvyyksiin, vaan tavoittelee alusta alkaen jotain muuta: tiukasti kontrolloitua, emotionaalisesti ladattua vaihtoehtometallia, joka toimii omilla ehdoillaan.

Parhaat biisit: ”The Hollow”, ”Magdalena”, ”Judith”, ”Orestes”

28. David Sylvian : Everything And Nothing

En pidä kokoelmalevyistä enkä ikinä kuuntele niitä. Vaan mitenkäs sitä sanotaankaan…? Poikkeus vahvistaa säännön. Minun kohdallani tuo poikkeus on David SylvianinEverything And Nothing.

140 minuuttia musiikkia kahdella CD-levyllä tarjoileva Everything And Nothing ei ole mikään tyypillinen hittikokoelma. Se sivuuttaa useita Sylvianin tunnetuimmista kappaleista eikä monia ennalta ilmeisilta tuntuvia ja kanonisoituja kappaleita kuten ”Orpheus” ja ”Red Guitar” ole mukana lainkaan. Sen sijaan se tarjoilee kaksi tarkan oloisesti kuratoitua albumikokonaisuutta jotka koostuvat enimmäkseen vähemmän tunnetuista, vähälle huomiolle jääneistä tai kokonaan ennenkuulemattomista raidoista maalaten vaihtoehtoisen kuvan artistista, jonka ura on kulkenut popin, ambientin ja kokeellisen ilmaisun rajapinnoilla.

Everything And Nothing sisältää musiikkia vuosien 1980 ja 1999 väliltä ja soolotuotannon ohella se tekee täsmäiskuja myös erinäisiin yhteishankkeisiin joita Sylvian on tehnyt mm. Ryuichi Sakamoton, Mick Karnin, Robert Frippin ja maailmanmusiikki-duo Nicola Alesini & Pier Luigi Andreonin kanssa. Myös Sylvianin vanhaa yhtyettä Japania muistetaan muutaman ei liian ilmeisen kappaleen voimin.

Mukana on joitain todellisia helmiä kuten alunperin Secrets Of The Beehivelta ulos jätetty pehmeästi mutta uljaasti soiva kahdeksan minuuttinen mini-eepos ”Ride”. Yksi Sylvianin hienoimmista kappaleista. Tai muikea dissonanssilla leikittelevä, vain sinkkuna aiemmin julkaistu, anti-pop -biisi ”Pop Song”. Tai herkkä remix Sakamoton kappaleesta ”Heartbeat (Tainai Kaiki II)”. Ja niin edelleen.

Everything And Nothing paitsi summaa tenhoavasti Sylvianin soolouran ensimmäistä vaihetta, mutta myös avaa onnistuneesti siihen uusia kulmia. Se toimii myös eräänaisena vedenjakajana Sylvianin uralla sillä tämän jälkeen hän jätti popmusiikin kokonaan taakseen uppoutuen täysillä avantgardisempaan tyyliin.

Everything And Nothing ei ole pelkkää toistoa Sylvianin vanhoille faneille, mutta toisaalta, se ei tunnu myöskään sekalaiselta sotkulta erilaisia kuriositeetteja. Everything And Nothing onnistuu mahdottomassa ja tarjoaa ikään kuin kaksi uutta luontevaa levykokonaisuutta David Sylvianin hienoon discografiaan. Everything And Nothing on malliesimerkki siitä kuinka kokoelmalevyjä tulisi rakentaa.

Oleellisimmat biisit: ”The Scent Of Magnolia”, ”Heartbeat (Tainai Kaiki II)” (Remix)”, ”Ride”, ”The Golden Way”, ”Pop Song”

29. Transatlantic: SMPTe

SMPTe on Transatlanticin debyyttialbumi.

Transatlantic lienee 2000-luvun progressiivisen rockin eniten huomiota saanut ns. supergroup. Termillä viitataan yhtyeeseen, joka koostuu jo ennestään tunnetuista ja meriittejä keränneistä muusikoista, usein eri kokoonpanoista, ja jonka olemassaolo perustuu nimenomaan tähän tähtikokoonpanoon. Transatlanticissa kohtaavat Neal Morse (Spock’s Beard), Mike Portnoy (Dream Theater), Roine Stolt (The Flower Kings) ja Pete Trewavas (Marillion), neljä taitavaa muusikkoa, joiden taustat takaavat korkean profiilin mutta myös selkeät ennakko-odotukset.

SMPTe katsoo määrätietoisesti taaksepäin ja tekee sen niin avoimesti, että pastissimaisuus on mahdoton sivuuttaa. Kyse ei ole vain yksittäisistä viittauksista tai vaikutteista, vaan kokonaisesta estetiikasta, jossa 1970-luvun progressiivisen rockin suuret eleet, rakenteet ja soundimaailmat on siirretty sellaisenaan vuosituhannen vaihteen digitaalisesti siistiin tuotantoon. SMPTe ei peittele nostalgisuuttaan, vaan rakentaa koko identiteettinsä sen varaan.

Tämä on sekä levyn suurin heikkous että sen selkein vahvuus. Yesin, Genesisin ja paikoin myös ELP:n varjot ovat pitkiä, ja etenkin yli puolituntia kestävä avausraita ”All of the Above” tuntuu ajoittain enemmän tyylinäytteiden sarjalta kuin orgaanisesti etenevältä sävellykseltä. Teemoja esitellään, venytetään ja palautetaan, usein pidempään kuin niiden kantokyky todella vaatisi. Kappaleiden liiallinen mitta ei tuo niihin lisää merkitystä, vaan pikemminkin korostaa sitä, kuinka rakenteellinen kurinalaisuus jää välillä näyttävyyden jalkoihin.

Silti SMPTe on kiistatta mukaansatempaava levy. Vaikka musiikki on tuttua ja turvallista, se on myös enimmäksen huolellisesti rakennettua ja ammattitaidolla esitettyä. Yhtyeen soitto on kautta linjan sujuvaa, jopa vaivatonta, eikä mikään kuulosta pakotetulta. Tämä on neljän kokeneen muusikon yhteistyötä, jossa jokainen tietää täsmälleen paikkansa.

Samalla levy paljastaa nopeasti yhden keskeisen epätasapainon: Neal Morse tuntuu olevan materiaalia selvästi dominoiva säveltäjä. Hänen kädenjälkensä kuuluu lähes kaikkialla, niin melodisissa ratkaisuissa, rakenteissa kuin laulumelodioiden painotuksissa. Tämä ei sinänsä ole yllätys, mutta paikoin vaikutelma on liiankin vahva; osa materiaalista kuulostaa enemmän Spock’s Beardin jatko-osalta kuin neljän tasavahvan muusikon yhteiseltä projektilta. Yhteistyön idea jää ajoittain taka-alalle, kun Morsen tunnistettava tyyli ohjaa musiikkia liian määrätietoisesti. Toisaalta ”My New Worldissa”, joka selvästi on enimmäkseen Stoltilta ja jonka hän itse laulaa, pintaan nousevat vahvat The Flower Kings -sävyt. Eri tekijöiden käsialoja ei siis ole onnistuttu sulauttamaan täysin luontevasti uudeksi Transatlantic-soundiksi.

Jonkinlaista Transatlantic-soundia luo kuitenkin yhtyeen mainio rytmisektio. Erityisen tärkeä rooli kokonaisuuden toimivuudessa on Pete Trewavasin bassonsoitolla. Hänen soittonsa on notkeaa, melodista ja poikkeuksellisen tyylitajuista: basso ei jää vain tukemaan muita, vaan kuljettaa kappaleita eteenpäin ja sitoo pitkät muodot yhteen. Monessa kohdassa juuri Trewavasin linjat antavat musiikille sen kaivattua liikettä ja hengittävyyttä, jota raskaat kosketin- ja kitarakerrokset uhkaavat tukahduttaa. Trewavasin melodinen ja ilmava soitto muodostaa myös ilahduttavan vastaparin Portnoyn sinänsä viihdyttävälle ylisoittamiselle.

Transatlanticin omien pastis… sävellysten seassa on myös yksi cover-kappale. Tässä yhtye ei ole sortunut tulkitsemaan aivan niitä ilmeisempiä progeklassikoita, vaan tarttuu Procol Harumin varhaiseen proto-proge-eepokseen ”In Held ’Twas in I”. Vuonna 1968 suhteellisen kevyesti soinut kappale saa Transatlanticin käsissä lihaksikkaamman ja sinänsä onnistuneen tulkinnan. Voi kuitenkin kysyä, oliko tämä yli 17-minuuttinen siivu todella tarpeen, kun sen myötä SMPTe venyy lähes 80-minuuttiseksi mammutiksi. Mutta Transatlanticin maailmassa enemmän on aina enemmän. Sen todistavat myös supergroupin myöhemmät julkaisut.

Kokonaisuutena SMPTe on ristiriitainen mutta nautittava debyytti. Se on levy, joka ei pyri uudistamaan progressiivista rockia, vaan vaalimaan sitä, joskus liiankin hartaasti. Pastissimaisuus ja kappaleiden venyttäminen syövät osan tehosta, mutta vastapainona tarjolla on vahvaa melodista imua, huippuluokan soittoa ja aitoa tekemisen iloa. Kaikesta liiallisesta pituudestaan huolimatta SMPTe jaksaa vetää kuulijan mukaansa, mikä ei ole aivan pieni saavutus näin itsetietoisesti vanhaan maailmaan nojaavalle levylle. SMPTe menestyi ilmestyessään uuden progen mittakaavassa hyvin saaden runsaasti huomiota skenessä. Jatkoa seurasikin jo seuraavana vuonna. Enemmän tai vähemmän samalla reseptillä.

Parhaat biisit: ”All Of The Above”, ”My New World”

30. Hans Zimmer & Lisa Gerrard : Gladiator

Ridley Scottin ohjaama Gladiator oli vuoden 2000 suuria elokuvatapauksia ja merkittävä osa sen menestystä oli soundtrack, joka liikkuu vuoroin eeppisen ja vuoroin herkän välillä. Sävellykset on kreditoitu yhteisesti Hans Zimmerin ja Lisa Gerrardin nimiin, vaikka lienee selvää, että suurin osa materiaalista on Zimmerin käsialaa. Gerrardin panos on silti sekä tunnistettava että ratkaiseva: Dead Can Dancesta tutun laulajan eteeriset vokaalit kytkeytyvät tarinan henkisempään ja toismaailmallisempaan puoleen, kun taas Zimmerin rytmisesti ärjyvä orkesterimusiikki kuvaa tarinan brutaalisti fyysistä puolta. Zimmerin kunniaksi on kuitenkin todettava, että mukana on myös vähäeleisiä ja kauniin melodisia hetkiä, joissa sentimentaalinen kaari saa olla ilman spektaakkelia.

Levyn keskipisteenä toimii moniosainen ja kymmenminuuttinen “Battle”, joka on kuin progea sinfonisen elokuvamusiikin muotoon käärittynä: se keinuu hetkittäin valssimaisesti, mutta toisaalta raivoaa eteenpäin kerrostuvan rytmisen energian ja massiivisten staccatojen voimalla. Myöhemmin “Barbarian Horde” jatkaa samaa toimintalinjaa, mutta marssimaisempana ja painokkaampana, ikään kuin kohti sankarillisen tragedian kliimaksia. Sotaisien marssien vastapainoksi kuullaan pieniä ambient-miniatyyrejä kuten haahuileva “Progeny” tai herkkä “Elysium” ja sen kohtalokas jatkumo “Honor Him”, jotka lopulta huipentuvat juhlavaan finaaliin “Now We Are Free”. Tässä kappaleessa Gerrardin vokaalit päästetään vihdoin liitämään pidäkkeettömän uljaasti hieman pop-henkisen etnisen säestyksen kera, joka ei olisi mitenkään kummallinen vaikkapa Peter Gabrielin levyillä.

Gladiator toimii samalla inventaariona niistä ratkaisuista, joista Zimmer rakensi 2000-luvun soundtrack-estetiikan. Score nojaa ostinatoihin ja kerrostuvaan rytmiseen energiaan, selkeisiin ja harmonisesti turvallisiin sointukiertoihin sekä moderniin orkesterisynteesiin, jossa historiallista autenttisuutta ei tavoitella vaan antiikki toimii lähinnä mielikuvallisena kehyksenä. Hitaammissa teemoissa kuuluu Zimmerille tyypillinen sentimentaalisuus, joka rakentaa nostattavan mutta haikean emotionaalisen kaaren. Paatoksen määrässä ei kitsastella. Lisäksi “etninen” värjäys esiintyy enemmän tunnelmaa kuin tutkimusta varten, vaikka Gerrardin läsnäolo tekee siitä tässä tapauksessa poikkeuksellisen toimivaa. Nämä elementit tekevät musiikista välittömästi lähestyttävää ja elokuvan dramaturgiaan tehokkaasti kytkeytyvää, mutta samalla ne ovat syy siihen, miksi Gladiator voidaan nähdä yhtä lailla vaikuttavana kuin Zimmerin myöhempiä töitä ennakoivana kliseepankkina.

Soundtrack-levystä tuli valtava menestys ja sitä myytiin yli miljoona kappaletta. Yleisön vastaanotto oli innostunut ja levy nousi kotikuunteluun tavalla, joka tasoitti rajaa soundtrackien ja popin välillä. Gerrardin ääni näytteli tässä keskeistä roolia: se toi musiikkiin uudenlaista hengellisyyttä ja melankoliaa, joka resonoi elektronisen ja downtempo-popin kanssa enemmän kuin perinteisen hollywoodilaisen sinfonismin kanssa. Yhdessä nämä tekivät Gladiatorista aikakautensa audiovisuaalisen estetiikan suunnannäyttäjän, teoksen joka määritti sen, miltä suuret historialliset elokuvat kuulostivat vielä pitkään.

Parhaat kappaleet: “Battle”, “Earth”, “Barbarian Horde”, “Elysium”, “Honor Him”, “Now We Are Free”

31. Gilgamesh : Arriving Twice

Gilgameshin Arriving Twice ei ole varsinainen studioalbumi vaan Cuneiformin vuonna 2000 julkaisema arkistojulkaisu, joka kokoaa yhteen yhtyeen varhaisvaiheiden nauhoituksia vuosilta 1973-75. Levy sisältää demoja, harjoitussessioita ja radioon tehtyjä nauhoituksia ajalta ennen yhtyeen ensimmäistä virallista albumia Gilgamesh (1975). Suurin osa materiaalista kuultiin myöhemmin Gilgameshin kahdella studiolevyllä, mutta mukana on myös 25 minuuttia Alan Gowenin sävellyksiä, joita ei aiemmin ole julkaistu missään muodossa. Vaikka kyse on enimmäkseen epämuodollisista äänitteistä, joita ei alun perin tarkoitettu julkaistavaksi, on äänenlaatu kautta levyn yllättävänkin hyvä. Mistään epämääräisesti suhisevista tai pätkivistä demoista ei ole kyse.

Kokonaisuutena 58-minuuttinen Arriving Twice dokumentoi kosketinsoittajaGowenin johtaman yhtyeen kehitystä ja musiikillista ajattelua vaiheessa, jossa Gilgameshin ilme oli vielä avoimempi, kokeilevampi ja osin luonnosmainen. Materiaali ei muodosta yhtenäistä albumikokonaisuutta, vaan pikemminkin historiallisesti arvokkaan katsauksen brittiläisen jazzrockin erääseen sivupolkuun – aikaan ennen kuin kappaleet hioutuivat lopullisiin muotoihinsa myöhemmillä studiolevyillä.

Gilgameshin ote musiikkiin oli tässä vaiheessa hieman rouheampi ja irtonaisempi. Sointi on paradoksaalisesti sekä jazzahtavampi että rokkaavampi. Tämä johtunee siitä, että Gowenin hienostuneita sävellyksiä ei noudateta aivan pilkuntarkasti kuten studiolevyillä, vaan soittajat ottavat enemmän vapauksia ja välillä hyvinkin energisesti antaen palaa. Etenkin 18-minuuttinen suite ”You’re Disguised” sisältää ihastuttavan vapautunutta soittoa.

Luulen, että monet kuulijat, jotka ovat periaatteessa nauttineet yhtyeen kahdesta studioalbumista mutta pitäneet niitä liian hienovaraisina, saattaisivat nauttia Arriving Twicen ronskimmin soivista tulkinnoista enemmän. Itselleni kelpaavat molemmat suuntaukset.

Gilgamesh on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt Canterbury-yhtye ja Arriving Twice on ilahduttava dokumentti sen varhaisista ensimmäisistä askeleista.

Parhaat biisit: ”With Lady And Friend”, ”You’re Disguised”, ”One End More”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.