Neon Heat Disease – Live In Los Angeles on Beatin ensimmäinen livealbumi – ja samalla eräänlainen kunnianosoitus King Crimsonin 1980-luvun musiikille.
King Crimson teki 1980-luvun alussa kolme studiolevyä kokoonpanolla Robert Fripp, Bill Bruford, Tony Levin ja Adrian Belew. Trilogia Discipline (1981), Beat (1982) ja Three Of A Perfect Pair (1984) merkitsi yhtyeen täydellistä tyylillistä uudelleenkeksimistä. Minimalismista, gamelanista, progesta ja new wavesta ammentanut levykolmikko kiteytti kaiken hallituksi kaaokseksi, jossa virtuoosimainen tarkkuus ja polymetrinen intensiteetti kietoutuivat toisiinsa tavalla, jota kukaan muu ei ollut edes yrittänyt.
Tämä kokoonpano säihkyi vain hetken. Kun Fripp lopetti yhtyeen 1980-luvun puolivälissä, sen jälki jäi legendaariseksi. Crimson palasi 1990-luvun puolivälissä jälleen radikaalisti uudistuneena, mutta 80-luvun nelikko ei enää koskaan palannut lavalle yhdessä.
Vuonna 2014 Fripp yllätti kaikki kokoamalla King Crimsonin jälleen yhteen – mutta ilman Adrian Belewiä. Päätös tuli Belewille kovana iskuna, ja vuosien ajan hän kommentoi tilannetta avoimen katkerasti. Ajan myötä tunteet kuitenkin laantuivat, ja vuonna 2019 kylvettiin uuden yhtyeen, Beatin, siemen.
Belew huomasi Disciplinen 40-vuotisjuhlan lähestyvän ja ehdotti 80-luvun Crimsonin reunionia, jossa keskityttäisiin vain tuon aikakauden musiikkiin. Fripp ei innostunut, sillä hänen oma King Crimsoninsa oli vielä tuolloin aktiivinen. Bruford oli vetäytynyt rumpaloinnista jo 2009, mutta Belew päätti silti viedä ideaa eteenpäin.
Hän otti yhteyttä Steve Vaihin, joka oli tunnettu sekä virtuoosisesta kitaroinnistaan että syvästä arvostuksestaan 80-luvun Crimsonia kohtaan. Vaista tuli luonnollinen valinta Frippin paikalle. Kun COVID-pandemia hetkeksi pysäytti suunnitelmat, projekti ehti hautua rauhassa – ja kun maailma taas avautui, mukana olivat jo myös Tony Levin sekä Tool-rumpali Danny Carey, tunnettu Brufordin ja King Crimsonin intohimoinen ihailija. Belew ja Carey olivat vanhoja tuttuja sillä Crimson soitti 2000-luvun alussa valtavan suositun Toolin lämppärinä ja Carey on vieraillut myös Belewin soololevyilä. Belew ja Vai eivät sen sijaan tunteneet toisiaan ennestään vaikka molemmat olivat aikanaan hankkineet kannuksensa soittamalla Frank Zappan bändissä.
Beat on siis neljän äärimmäisen kokeneen muusikon kvartetti, jolla oli tarpeeksi muskeleita ja tulivoimaa tekemään kunniaa Crimsonin haastavalle materiaalille – ja tarpeeksi omaa identiteettiä, ettei kyse olisi pelkästä tribuutista. Projekti sai Robert Frippin siunauksen ja jos oikein ymmärrän myös yhtyeen nimi Beat oli hänen ehdotuksensa.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
Marraskuussa 2024 äänitetty Neon Heat Disease – Live in Los Angeles sisältää lähes kaiken materiaalin Crimsonin kolmelta 80-luvun studiolevyltä. Vain viisi kappaletta jää uupumaan (mutta miksi ”Heartbeat” pääsi mukaan…?). Jo avaus “Neurotica” asettaa sävyn: soitto on energistä ja eläväistä, mutta hallittua – aivan kuten alkuperäisen materiaalin henki vaatii. Muusikoiden persoonat paistavat kuitenkin sopivasti läpi joten musiikkiin tulee sopivasti uutta kulmaa jo pelkästään siitä, että mukana on nyt Vai ja Carey.
Soittajat pysyvät pääosin alkuperäisten sävellysten rakenteissa, mutta ottavat etenkin sooloissa vapauksia. Vai irrottelee salamannopealla tyylillään, mikä saattaa ärsyttää tiukimpia Fripp-puristeja, mutta minusta on vain tervetullutta, että hän muokkaa materiaalia itselleen sopivaksi. Frippin ikonisimmat kuviot hän kuitemnkin toistaa riittävällä uskollisuudella. Careyn rumpalointi on selvästi raskaampaa kuin Brufordin, mutta sekin toimii – ei parempana, vaan erilaisena näkemyksenä. Itselleni pienenä yllätyksenä tuli, että Carey jäljittelee monessa kohtaa Brufordin 80-luvun sähkörumpusoundeja varsin uskollisesti. Carey ja Belew soittavat myös pienen rumpudueton yhdessä.
Harvemmin Beat onnistuu suoranaisesti petramaan alkuperäisistä versioita, mutta silloin tällöin sekin onnistuu. Esimerkiksi studioversiona hieman vaisuksi jäänyt “Larks’ Tongues in Aspic, Part III” syttyy nyt kunnolla eloon. Yhtye venyttää kappaleen raameja villiin suuntaan, ja sooloilussa on hurjuutta, jota alkuperäisversiossa ei kuultu.
Yhtyeen keski-ikä on komeat 70 vuotta, mutta soitto on kaikkea muuta kuin jäykkää. Jopa kvartetin nestori Tony Levin hyökkää basson ja Stickin kimppuun raivolla, joka tuo mieleen puolta nuoremmat soittajat. Myös Belewin lauluääni on säilynyt ällistyttävän hyvin. Soiton tarkkuus tai soundin kliininen kiilto ei ehkä yllä aivan oikean King Crimsonin viimeisten livejulkaisujen tasolle, mutta Beat onkin toisenlainen eläin: siinä missä Frippin viimeisin Crimson soi kuin kolmella rumpusetillä vahvistettu kamariorkesteri, Beat on notkeasti ja rouheasti rokkaava kvartetti.
Kahden CD:n lisäksi julkaisuun sisältyy Blu-ray, joka sisältää koko konsertin videokuvan kera ja ääniraidat sekä 5.1-surroundina että 24-bittisenä stereona. Lavashow on King Crimson -tyyliin niukka; rehvakkaasti pukeutunut (jopa Carey on laittanut kauluspaidan päälle!) kvartetti keskittyy soittamiseen, ja jo se riittää pitämään huomion kun visuaalinen toteutus on sujuvaa jälkeä. Kameroita on riittävästi ja leikkaaja poimii yleensä oleelliset asiat ruudulle. Mukana on myös kiinnostavia haastatteluita joissa Belew, Vai ja Levin kertovat projektin taustoista ja toteutuksesta. Laadukkaasti kuvattu ja messevästi soiva konserttielokuva on erinomainen kylkiäinen, joka tekee julkaisusta kokonaisvaltaisen kokemuksen.
Satunnaisemmille King Crimson -kuulijoille Neon Heat Disease ei ole välttämätön hankinta, mutta 80-luvun Crimsonin ystäville se on ehdottomasti kuulemisen arvoinen vaihtoehtoinen tulkinta. Beat ei yritä olla uusi King Crimson, vaan juhlistaa sen yhtä kiehtovimmista vaiheista – arvokkaasti, taidolla ja ilmeisellä rakkaudella. Beatin konsertit ovat olleet suuri menestys ja seuraavaksi onkin kiinnostavaa nähdä palaako sen jäsenet normaaleihin päivätöihinsä vai onko tällä kvartetilla vielä tulevaisuutta. Jos on, niin toivottavasti aivan uuden studiomateriaalin kera.
Parhaat biisit: ”Neurotica”, ”Neal Jack And Me”, ”Larks’ Tongues in Aspic, Part III”, ”Waiting Man”, ”The Sheltering Sky”, ”Sleepless”, ”Indiscipline”, ”Thela Hun Ginjeet”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – The ProjeKcts (1999)
Kappaleet
- Neurotica 4:25
- Neal And Jack And Me 6:16
- Heartbeat 3:57
- Sartori In Tangier 4:00
- Model Man 3:15
- Dig Me 3:33
- Man With An Open Heart 3:01
- Industry 10:00
- Larks’ Tongues In Aspic 5:53
- Waiting Man 8:15
- The Sheltering Sky 14:19
- Sleepless 5:55
- Frame By Frame 3:54
- Matte Kudasai 3:39
- Elephant Talk 4:59
- Three Of A Perfect Pair 4:09
- Indisicipline 8:45
- Red 5:54
- Thela Hun Ginjeet 6:44
Tony Levin: basso, Chapman Stick, taustalaulu Danny Carey: rummut Steve Vai: sähkökitara Adrian Belew: sähkökitara, laulu, kitarasyntetisaattori
Tuottaja: Scrote
Levy-yhtiö: Sony Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti