Levyarvio: Dream Theater – Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory (1999)

Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory on Dream Theaterin viides studioalbumi.

Dream Theater syntyi 1980-luvun puolivälissä nimellä Majesty, ja sen varhaisvaiheiden kunnianhimo oli jo alusta alkaen poikkeuksellinen. Se ei tyytynyt soittamaan vain hevimetallia tai progea vaan sulautti nämä yhteen nousten yhdeksi progemetallin varhaisista pioneereista. Ensimmäinen levy When Dream and Day Unite (1989) jäi vielä marginaaliin, mutta todellinen läpimurto tapahtui vuonna 1992, kun James LaBrie liittyi laulajaksi ja Images And Words nosti bändin laajempaan tietoisuuteen. Tuon levyn ikoninen kappale ”Metropolis—Part I: ’The Miracle and the Sleeper'” jäi fanien mieleen paitsi monimutkaisuudellaan myös otsikollaan, joka vihjasi jatko-osaan.

”Metropolis—Part I” oli arkkityyppimäinen progemetalli-eepos. Yli yhdeksän minuuttisessa sävellyksessä sekoittuivat monimutkaiset tahtilajit, vuolaan virtuoosimaisina ryöppyävät soolot ja arvoitukselliset lyriikat. Siinä mainittiin hahmot The Miracle ja The Sleeper, mutta kappale ei tarjonnut selkeää juonta, vaan toimi pikemminkin runollisena ja symbolisena tutkielmana rakkaudesta, kuolemasta ja kaksinaisuudesta. Faneille jäi kuitenkin mieleen kysymys: mitä tarkoittaa Part I – missä on jatko-osa? Tämä kysymys nousi vuosien aikana lähes legendaariseksi.

1990-luvun puoliväli oli yhtyeelle kasvun, mutta myös haasteiden aikaa. Awake (1994) esitteli raskaampaa ja tummempaa ilmaisua, mutta kosketinsoittaja Kevin Moore jätti yhtyeen levyn jälkeen. Hänen tilalleen tuli Derek Sherinian, jonka kanssa tehty Falling Into Infinity (1997) joutui kuitenkin levy-yhtiön ohjailun kohteeksi. Atlantic halusi helpommin lähestyttävää ja radioystävällisempää materiaalia, mikä johti kompromisseihin ja sisäisiin jännitteisiin. Omasta mielestäni Falling Into Infinity on varsin laadukas levy. Itseasiassa yksi yhtyeen parhaista. Dream Theaterille itselleen levy jätti kuitenkin karvaan maun ja bändin nokkamiehet rumpali Mike Portnoy ja kitaristi John Petrucci päättivät ettei bändi enää tinkisi omasta visiostaan.

Dream Theater päätti, että seuraava albumi olisi juuri niin monimutkainen ja progressiivinen kuin he itse halusivat ja mikäpä parempi tapa heiluttaa progelippua ja osoittaa yleistä itsepäisyyttä, kuin tehdä 90-luvulla erittäin epämuodikas konseptialbumi. Yhtye oli jo Falling Into Infinity -sessioissa leikitellyt ajatuksella ”Metropolisin” jatko-osasta ja nyt konseptialbumi antoi mahdollisuuden laajentaa aihe kokonaiseksi levyn mittaiseksi rock-oopperaksi. Dream Theater on sittemmin myöntänyt, että sillä ei ollut alunperin mitään suunnitelmia jatkaa ”Metropolisin” tarinaa (jota ei oikeastaan ollut) vaan ”Part I” kappaleen nimessä oli ollut enemmän tai vähemmän pelkkä vitsi. Käytännössä Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory tarvitsi siis kokonaan uuden teeman koska alkuperäinen teksti ei abstraktiudessaan tarjonnut kummoista lähtökohtaa jatko-osalle.

Lopulta yhtye rakenteli rock-oopperalleen tarinan joka  seuraa päähenkilö Nicholas-nimistä miestä, joka käy hypnoositerapiassa ja löytää yhteyden menneeseen elämäänsä Victoriana, nuorena naisena 1920-luvulta. Tarinasta kehittyy monimutkainen murhamysteeri. Tässä kohtaa on myönnettävä, että itseäni levyn tarina ei ole koskaan temmannut kunnolla mukaansa ja se vähä mitä siitä ymmärrän tuntuu… no varsin hölmöltä ja epäkiinnostavalta. En jaksa kiinnostua murhamysteereistä televisiossa tai kirjallisuudessa ja vielä vähemmän musiikkiteatterin muodossa.

Uutta levyä lähdettiin työstämään hieman uudella kokoonpanolla. Kosketinsoittaja Derek Sherinianin rokkikukkoilu sylettänyt muuta yhtyettä jo jonkin aikaa ja kun avautui mahdollisuus napata yhtyeeseen Portnoyn ja Petruccin kanssa Liquid Tension Experimentissä soittanut virtuoosi Jordan Rudess tarttui Dream Theater innokkaasti tilaisuuteen. Sherinian sai pakata persialaiset mattonsa ja laavalamppunsa ja lampsia samenttipöksyineen muihin kuvioihin. 

Dream Theater oli jo aiemmin lähestynyt Rudessia kun Kevin Moore lähti yhtyeestä, mutta tuolloin Rudess valitsi yhteistyön Dixie Dregsin kanssa. Nyt Rudess tarttui tilaisuuteen. Hänen virtuoosinen klassis- ja fuusiopohjainen soittotyylinsä, sekä halu kehittää bändin sävellyksiä teknisesti entistä pidemmälle, tekivät hänestä nopeasti luontevan osan Dream Theaterin kokoonpanoa. Rudess onkin varmasti yksi teknisesti taitavimmista rockmusiikin parissa ikinä soittaneista kosketinsoittajista, mutta pakko myöntää, että itse pidin enemmän Sherinianin maanläheisemmästä tyylistä joka tuntui tukevan täydellisesti Petruccin vikkeläsormisia kitarajuoksutuksia. Nyt yhtyeessä oli kaksi vauhtidemonia etulinjassa. Usein se on liikaa. Sherinianin soundit olivat myös mielestäni onnistuneempia kuin Rudessin usein aika koomiset ratkaisut tuolla sektorilla. Dream Theater kuitenkin oli selvästi tyytyväinen uuteen kosketinsoittajaansa; Rudess soittaa yhtyeessä yhä 26 vuotta myöhemmin.

John Myong, James Labrie, John Petrucci, Mike Portnoy ja Jordan Rudess

Lue myös: Levyarvio: Queensrÿche – Operation: Mindcrime (1988)

Act I

Kahteen näytökseen (Act) ja kymmeneen kohtaukseen (Scene) jaettu levy alkaa hypnoositerapeutin rauhoittavalla puheella ja viisarikellon nakutuksella. Nakutus loppuu ja tilalle nousee akustinen kitara joka johdattaa kuulijan varsinaisen biisin pariin. Lyhyt ja akustinen ”Regression” nojaa yksinkertaiseen harmoniseen kiertoon ja toimii intiiminä johdatuksena tarinaan. Se antaa tilaa James LaBrien pehmeälle tulkinnalle ja asettaa kontrastin myöhemmin kuultaville monimutkaisille osille. ”Regression” tuo hieman mieleeni The Wallin hiljaisen koodan ”Outside The Wallin”. Eikä tämä ole ainoa kerta kun tuon Pink Floydin mestariteoksen haamu kummittelee levyn yllä.

Toinen kappale ”Overture 1928” on instrumentaalinen alkusoitto joka esittelee levyn keskeisiä teemoja. Kappale käy nopeaan tahtiin läpi motiiveja, joita kuullaan myöhemmin pitkin levyä. Musiikillisesti se on monipuolinen: tarjolla on nopeasti vaihtuvia 7/8- ja 5/4-tahtilajeja, fuusiohenkisiä kosketinsooloja, hieman puisevasti papattavia tuplabasareita sekä kitaran ja koskettimien virtuoosimaisia  juoksutuksia.

”Strange Déjà Vu” jatkuu saumattomasti alkusoitosta ja on levyn ensimmäinen varsinainen rock-kappale. Rakenteeltaan se sisältää selkeän säkeistö-kertosäe-muodon, mutta lyhyet instrumentaalivälikkeet tuovat siihen progressiivista syvyyttä. Rytmisesti kappale leikkii vuorotellen suorilla 4/4-osilla ja monitahoisemmilla aksenteilla. Melodiassa on pop-henkistä tarttuvuutta, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän suhteessa levyn moniin muihin kappaleisiin. Mitään erityisen kiinnostavaa ”Strange Déjà Vu” ei kuitenkaan onnistu viiden minuutin kestonsa aikana tarjoilemaa

”Through My Words” onlyhyt pianovetoinen välike ja sävellyksen yksinkertaisuus korostaa sanojen merkitystä. Tämä kappale toimii myös johdantona seuraavalle, dramaattisemmin rakentuneelle teokselle

”Fatal Tragedy” alkaa balladimaisella säkeistöllä, mutta laajenee vähitellen massiiviseksi kokonaisuudeksi. Musiikki käyttää paljon synkkiä mollisointuja ja kontrapunktisia linjoja. Keskivaiheilla kuullaan viihdyttävä soolokaksintaistelu kitaran ja koskettimien välillä, jossa 16-osajuoksutukset ja polymetriset kuviot kietoutuvat yhteen. Petruccin ja Rudessin kilpatiluttelu on samaan aikaan naurettavan viihdyttävää ja vain naurettavaa. Nautinko? Pakko myöntää kyllä. Tällaista ei tosin jaksa kuunnella kuin kohtuullisen kokoisissa annoksissa.

Yli 11 minuuttinen ”Beyond This Life” rakentuu massiivisen riffin varaan, jossa 7/8- ja 6/8-rytmien vaihtelut luovat epävakaan nytkähtelevän tunnelman. LaBrien laulusuoritus kappaleessa on levyn monipuolisimpia. Välillä tarina etenee lähes puhelaulun keinoin, mutta sisältää myös yhden levyn kauneimmista laulumelodioista (”Our deeds have travelled far..”) ja hetkittäin kuullaan aggressiivista huutolaulua. Kappaleen keskellä on yksi levyn pisimmistä instrumentaalijaksoista: tarjolla on mm. sähkökitaramaisella soundilla soitettuja jazzfuusiohenkisiä kosketinsooloja, kitaran nopeita sweep-juoksutuksia ja Keith Emersonin mieleen tuova trumpettimaisella soundilla soiva syntsasoolo. Erityisen kiinnostava tämä itsetarkoituksellista kikkailua sisältävä jakso ei mielestäni ole ja jälleen jää arvoitukseksi mikä kaiken myllytyksen tarkoitus on levyn tarinan kannalta.

Ja sitten on taas balladin paikka. ”Through Her Eyes” on kevyt raita joka rakentuu yksinkertaiselle 4/4-rytmiikalle ja pianon säestykselle. Pink Floyd vaikutteet nousevat jälleen vahvasti pintaan. Tai oikeastaan kappaleen melodinen kitarointi ja sanattomasti huokaileva vokalisti tuo enemmän mieleen Roger Watersin ensimmäisen sooloalbumin Pros And Cons Of Hitchikingin. Floyd/Waters-intron jälkeen pääosaan nousee LaBrien vokaalit joita tukee Petruccin siellä täällä kauniisti ujeltava sähkökitara ja yksinkertainen rytmiraita. Siellä täällä on mahdollista jopa erottaa John Myongin bassolinjat mikä yleisesti ottaen on tällä levyllä on harvinaista herkkua! ”Through Her Eyes” on ihan kaunis lepohetki korville edellisen biisin mellastuksen jälkeen, mutta tuntuu yli viisi minuuttisena ylipitkältä ja Labrien ”intohimoinen” sanaton huokailu lopussa on varsin juustoista kuultavaa.

”Thorough Her Eyes” päättää levyn ensimmäisen näytöksen. Ensimmäinen puolisko on yllättävän balladipainotteinen ja sen rokkaavammat biisit jäävät liian usein geneeriseksi progemetallirunttaukseksi tai ontoksi tilutteluksi. Onneksi levyn toinen puolisko on kiinnostavampi sillä siellä Dream Theaterin mopo lähtee keulimaan kunnolla. Osittain hieman huvittavalla tavalla, mutta pääosin erittäin viihdyttävästi.’

Act II

Toisen puoliskon käynnistää levyn raskain kappale ”Home”. Lähes 13 minuuttinen sävellys rakentuu itämaisia sävyjä hyödyntävän kitarariffin ympärille. Tahtilajit vaihtelevat ja rytminen intensiteetti kasvaa läpi kappaleen. Itämainen riffi on äärimmäisen tehokas, mutta tuntuu tarinan kannalta täysin irralliselta ratkaisulta. Levyn tarina rakennettiinkin pitkälti vasta kun musiikki oli jo sävelletty ja pitkin levyä huomaakin, ettei musiikki ja tekstit välttämättä tue toisiaan kovinkaan saumattomasti kuten tälläisella teema-albumilla toivoisi. Myönnettäköön, että ymmärrykseni levyn tarinasta on ohut joten ehkä en vain tajua kaikkia Dream Theaterin nerokkaita nyansseja! Niin tai näin, musiikillisesti hetkittäin Metallican suuntaan kumartava ”Home” on yksi levyn vahvimmista raidoista ja mainio startti ”toiselle näytökselle”.

”Homen” jälkeen on vuorossa sittemmin legendaariseksi muodostunut kuusiminuuttinen instrumentaali ”The Dance Of Eternity”. Viimeistään tässä kohtaa tuntuu, että bändi itsekin luovuttaa tarinankerronnan suhteen ja toteaa aivan sama, let’s vittu sekoillaan!  Olen kuullut kappaleesta tulkintoja joiden mukaan instrumentaali kuvastaa Victorian kohtalon kaoottisuutta tai jotain muuta sellaista, mutta totuus lienee, että Dream Theater vain halusi tehdä monimutkaisimman mahdollisen instrumentaalibiisin ja se nyt sattui sijoittumaan tähän kohtaan levyä. Eikä siinä mitään, ”The Dance Of Eternity” on mainiota viihdettä. Erityisesti rytmisesti se on erittäin haastava, tahtilajit vaihtuvat tiukkaan tahtiin. Siis lähes jatkuvasti. Joidenkin lähteiden mukaan jopa yli 100 kertaa! Ei, en ole yrittänyt itse laskea. Harmonisesti sävellys ei ole yhtä radikaali, mutta metalliksi kuitenkin varsin eloisa sillä voimasointupohjaisten riffien lomassa kuullaan myös jazzmaista sointia ja välillä loikataan hetkeksi myös vaudevillemaisen ragtimen pariin. Kappaleen intro tuo mieleeni U.K.:n salamannopean ja teknisen ”Presto Vivacen” koskettimien ja kitaran salamannopeine unisonolinjoineen ja kapakkapianomaiset hetket puolestaan Emerson Lake & Palmerin leikkisän puolen. Dream Theater kuitenkin leipoo vaikutteistaan varsin omaperäisen metallilla höystetyn rakennelman joka on varmasti lopulta kauhistuttanut ja inspiroinut lukuisia nuorempia progemetallibändejä.

”The Dance Of Eternitysta” on johdettavissa mielenkiintoinen rinnastus 1970-luvun avantgarde-progeen: Henry Cow hyödynsi useissa sävellyksissään, kuten “Ruins”, ”Living In The Heart of the Beast” ja ”Erk Gah”, jatkuvia tahtilajivaihdoksia keinona rikkoa perinteistä rockin pulssia ja luoda arvaamattomia, levottomia rakenteita. Näissä kappaleissa epäsäännöllinen rytminen virta toimi paitsi esteettisenä ratkaisuna, myös ideologisena kannanottona – pyrkimyksenä irtautua rockin konventioista ja luoda jotakin täysin omaehtoista. Dream Theaterin ”The Dance of Eternity” lähestyy samaa ideaa eri kulmasta: yli sadan tahtilajivaihdoksen sarja ei ole avantgardistinen kapina vaan pikemminkin spektaakkeli, jossa muusikoiden virtuositeetti ja tekninen taituruus nostetaan keskiöön. Silti yhtäläisyys on ilmeinen: kuten Henry Cow’n tuotannossa, myös Dream Theaterilla rytminen jatkuvuus rikotaan tarkoituksella, ja kuulija pakotetaan pysymään tarkkaavaisena koko matkan ajan. Henry Cow kapinoi porvarillista valtavirtaa vastaan marginaalissa ja Dream Theater rakensi samoista tekniikoista musiikillista sirkusta suurille massoille.

Seuraava raita ”One Last Time” on lyhyt ja melodisempi kappale, joka tarjoaa hengähdystauon ”The Dance of Eternityn” paahdon jälkeen. Yksinkertainen ja kaihoisa kappale toimii ikään kuin siltana seuraavaan raitaan ”The Spirit Carries Oniin”

”The Spirit Carries On” on vahvasti jälleen The Wallin suunnalta vaikutteita hakeva balladi joka alkaa vähäeleisen rauhallisesti. Aluksi kuljetaan yksinkertaisen akustisen sointukierron varassa, mutta pikkuhiljaa musiikki kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi kunnes se kohoaa kertosäkeen myötä lähes gospemaiseen paatokseen. Vaikutelmaa vahvistaa sanattomasti taustalla ujeltavat naisvokalistit. ”The Spirit Carries On” tarjoilee tavallaan levyn emotionaalisen huipun tai katharsiksen hieman etupeltoon sillä kokonaisuutta on jäljellä vielä noin 12 minuuttia. ”The Spirit Carries On” on jatkuvasti vaarassa lipsua tukkahevimäisen melodraaman puolelle kun LaBrie pyrkii ottamaan kaiken irti sinänsä mainiosta vokaalimelodiasta, mutta onneksi Petruccin väkevä, hieman Steve Rotheryn mieleentuova, sähkökitarointi maadoittaa tunnelmaa tehokkaasti.

Sitten on vuorossa enää levyn 12 minuuttinen loppuhuipennos ”Finally Free”. Dramaattinen päätös tarjoilee monipuolisesti erilaisia osioita jotka siirtyvät syntetisaattoreilla luoduista orkestraalisista osioista, hillittyihin pianon säestämiin jaksoihin ja sieltä marssimaisista tunnelmista aggressiivisiin metallimaisiin purkauksiin. Ja kaikki kuorrutettuna runsaalla määrällä äänitehosteita. Ikään kuin yhtye olisi jälleen muistanut, että hei mehän oltiin tekemässä konseptialbumia! ”Finally Free” on parhaimmillaan todella mukaansa tempaavaa ja nostattavaa musiikkia ja sisältää levyn kiinnostavinta rumpalointia Portnoylta. Herran leikittely erilaisilla filleillä taustalla jyräävän raskaan ja suht yksinkertaisen riffin päällä on herkullista kuultavaa viimeisten minuuttien aikana. Aivan lopussa homma latistuu pelkäksi äänitehosteilla kikkailuksi  (oh askeleita soralla, ja nyt joku avasi oven… ja lasiinkiin tiputettiin jäitä… jännää!) ja tarinaan isketään vielä viimeinen, ah niin järkyttävä twisti. Ei, en paljasta sitä teille. Do your own research. Tai kuuntele edes levy.

Lue myös

Konseptialbumina Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory on kelvoton ja 77 minuuttisena levy on ylipäätäsä aivan tolkuttoman ylipitkä. Mutta epäkiinnostavien tekstien ja tylsien balladien seassa on myös äärettömän tehokasta ja viihdyttävää materiaalia. Olen vakuuttunut, että jos Dream Theater olisi heittänyt teemallaan vesilintua ja tiivistänyt levyn 50 minuuttiin niin käsillä olisi ollut todellinen progemetallin mestariteos. Pakko kuitenkin myöntää, että monen mielestä levy on juuri sitä myös lopullisessa muodossaan.

Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory saikin ilmestyessään lämpimän vastaanoton. Se ei ollut valtava kaupallinen menestys, mutta myi kuitenkin paremmin kuin levy-yhtiön ohjastama Falling Into Infinity. Suurin osa yhtyeen vanhoista faneista rakastui levyyn ja se hankki myös roppakaupalla uusia ystäviä Dream Theaterille. Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory on myös varmasti inspiroinut lukuisia nuoria yhtyeitä. Myös bändi itse oli tyytyväinen tuotokseensa ja esimerkiksi Portnoy on hehkuttanut sen edustavan yhtyeen ydintä puhtaimmillaan. Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory onkin pitkälti määrittänyt, niin hyvässä kuin pahassa, Dream Theaterin tyyliä. Se loi ikään kuin tiekartan yhtyeen musiikille josta ei sittemmin ole kurkotettu kovin kauas muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Parhaat biisit: ”Home”, ”The Dance Of Eternity”, ”The Spirit Carries On”, ”Finally Free”

Rating: 3.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Tool – Ænima (1996)

Kappaleet

Act 1

  1. ”Scene One: Regression” (music: Petrucci) John Petrucci 2:06
  2. ”Scene Two: I. Overture 1928” (instrumental) 3:37
  3. ”Scene Two: II. Strange Deja Vu” Mike Portnoy 5:12
  4. ”Scene Three: I. Through My Words” (music: Petrucci) Petrucci 1:02
  5. ”Scene Three: II. Fatal Tragedy” John Myung 6:49
  6. ”Scene Four: Beyond This Life” Petrucci 11:22
  7. ”Scene Five: Through Her Eyes” Petrucci 5:29

Act II

  1. ”Scene Six: Home” Portnoy 12:53
  2. ”Scene Seven: I. The Dance of Eternity” 6:13
  3. ”Scene Seven: II. One Last Time” 3:46
  4. ”Scene Eight: The Spirit Carries On” 6:38
  5. ”Scene Nine: Finally Free” Portnoy 11:59

Dream Theater:

James LaBrie: laulu John Petrucci: kitarat, taustalaulu, ohjelmointi (kappale 7) Jordan Rudess: koskettimet John Myung: basso Mike Portnoy: rummut, perkussiot, taustalaulu

Vierailijat:

Theresa Thomason: lisävokaali (kappaleet 7, 11) Terry Brown: puhuttu ääni (kappaleet 1, 5, 12) David Bottrill: puhuttu ääni (kappale 12) Theresa Thomason, Mary Canty, Shelia Slappy, Mary Smith, Jeanette Smith, Clarence Burke Jr., Carol Cyrus, Dale Scott: kuoro (kappale 11)

Tuottaja: John Petrucci, Mike Portnoy
Levy-yhtiö: Elektra

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑