Allekirjoittaneen valinnat vuoden1974 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-36.
21. Gentle Giant: The Power And The Glory (UK) ****
22. Samla Mammas Manna: Klossa knapitatet (SE) ****
23. Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku (FI) ****
24. Stan Getz: Captain Marvel (US) ****
25. Le Orme: Contrappunti (IT) ****
26. Quella Vecchia Locanda: Il tempo della gioia (IT) ****
27. Roxy Music: Country Life (UK) ****
28. Terje Rypdal : Whenever I Seem To Be Far Away (NO) ****
29. Ange: Au-delà du délire (FR) ****
30. Brian Eno: Here Come the Warm Jets (UK) ****
Sijat 1-10
Sijat 11-20
Sijat 31-42
21. Gentle Giant: The Power And The Glory
The Power And The Glory on vuonna 1970 perustetun Gentle Giantin kuudes studioalbumi. Yhtye käytännössä teki siis kuusi albumia ensimmäisen 48 kuukauden olemassa olonsa aikana. Ja kaikki tämä tietenkin ahkeran keikkailun välissä. Melkoinen suoritus! Vaikkei sinänsä ennen kuulumatonta 70-luvun alussa jolloin rock-bändien työtahti oli hieman eri luokkaa kuin nykyään.
The Power And The Glory petraa selvästi edellisenä vuonna ilmestyneestä kylmähköstä In A Glass Housesta. Meininki on rennompaa ja jotenkin pirteämpää ja etenkin soundit ovat parantuneet merkittävästi. Sovituksellisesti The Power And The Glory jatkaa In A Glass Housen pelkistetympää linjaa pysytellen enimmäkseen normaalin rock-instrumentaation puitteissa. Viulua, selloa ja puhaltimia kuullaan vain satunnaisesti. Kerry Minnearin svengaavasti ja yleensä aika pehmeästi soittama sähköpiano nousee keskeiseen rooliin. Ehkäpä näihin aikoihin vahvassa nosteessa olleen jazz-rockin vaikutusta?
The Power And The Glory on Gentle Giantin toinen konseptialbumi. Levyn teema käsittelee valtaa, erityisesti poliittista valtaa, ja kuinka se aina lopulta tuntuu korruptoivan käyttäjänsä siitä huolimatta miten hyvä vallankäyttäjän tarkoitus alunperin oli. Levy ilmestyi sopivasti Watergate-skandaalin puhjettua, mikä sai monet yhdistämään levyn Richard Nixoniin, mutta Gentle Giantin tarkoitus oli kuitenkin puhua politiikasta yleisemmin.
The Power And The Glory on tasapainoinen musiikillinen kokonaisuus joka tarjoilee onnistuneita versioita Gentle Giantin eri puolista. Levyn aloittava ”Proclamation” on tenhoavasti, mutta silti gentlegiantmaisen pykivästi rullaavaa progehymni. ”Aspirations” kaunis ja vähäeleinen, etäisesti keskiaikaisen musiikin mieleen tuova balladi ja labyrinttimaisesti kontrapunkteilla ja toisiinsa törmäilevillä epäsäännöllisillä tahtilajeilla briljeeraava ”Cogs In Cogs” taasen edustaa komeasti Gentle Giantin hypermonimutkaista puolta.
Kaikki levyn kappaleet eivät kuitenkaan toimi ihan täysillä. ”No God’s A Man” on suht rasittava kappale ja Derek Shulmanin vokaalit kuulostavat falskeilta ja väkinäisiltä. Myös ”The Facessa” Shulmanin huutolaulu käy hermoille. Instrumentaalisesti energinen ”The Face” on kuitenkin varsin kiinnostava ja Ray Shulman pääsee vinguttelemaan viulua ihanan ruosteisella soundilla johon kitaristi Gary Green vastaa yhtä messevästi omalla John McLaughlinin mieleen tuovalla soolollaan. Kaiken kaikkiaan levyn B-puoli ei aivan yllä ensimmäisen puoliskon tasolle.
The Power And The Glory on vapautuneen ja pirteän kuuloinen albumi jähmeän In A Glass Housen jälkeen. Ihan Gentle Giantin parhaimmiston tasolle se ei kuitenkaan yllä, mutta puolivälin paremmalla puolelle kuitenkin.
Parhaat biisit ”Proclamation”, ”Aspirations”, ”Cogs In Cogs”, ”Playing The Game”
22. Samla Mammas Manna: Klossa knapitatet
Klossa Knapitatet on vuonna 1969 perustetun ruotsalaisen Samla Mammas Mannasin kolmas studiolevy.
Samla Mammas Manna petraa kolmannella levyllään jonkin verran edellisiin levyihin verrattuna. Sävellykset ovat aiempaa monimutkaisempia ja yhtyeen sointi terävämpi. Samla Mammas Manna asemoituu Klossa Knapitatet levyllä aiempaakin selvemmin osaksi progressiivisen rockin kompleksista alahaaraa eli avantprogea.
Klossa Knapitatet onkin suht helppo nähdä jonkinlaisena pohjoismaalaisena sisarversiona Henry Cow’n vuoden 1973 levystä Leg End. Toki Samla Mammas Mannasilla on oma paljon lystikkäämpi ja humoristisempi tyylinsä. Ja mukana on edelleen roimasti vaikutteita ruotsalaisesta kansanmusiikista. Kaiken kaikkiaan Klossa Knapitatetin teknisesti taitava musiikki on myös hyvin iloluontoista ja hilpeää.
Klossa Knapitatet on instrumentaalista musiikkia tosin musiikin seassa kuullaan jonkin verran varsin outoa sanatonta vokalisointia. Myös jodlausta. Nelihenkinen (hanuristi Brynn Settels vierailee yhdessä kappaleessa) yhtye soittaa soittaa äärimmäisen taitavasti. Erityisen vaikutuksen tekee bändin pääkihon Lars Hollmerin sähköpianovyörytykset (Holmer soittaa myös harmonikkaa josta myöhemmin tulikin hänelle pääasiallinen instrumentti) mutta myös kitaristi Coste Apetrea tekee hyvää työtä välillä vikkelästi ja tarkasti puhtaalla soundilla näppäillen ja välillä todella raastaen ja rämistellen kitaraansa säröt täysillä. Sähköisyyden vastapainona levyllä kuullaan myös runsaasti akustista pianoa, akustista kitaraa ja jo edellä mainittua harmonikkaa. Muutamat lyhyemmät välimäiset kappaleet ovat jopa täysin akustisia istrumentaatioltaan.
Vauhti on kova on lähes kaikissa kappaleissa. Hengästyttävän kova. Ehkä levy olisi kokonaisuutena hyötynyt jos mukana olisi ollut hieman enemmän seesteisiä jaksoja.
Klossa Knapitatet on hyvä osoitus siitä että myös hilpeä ja iloinen musiikki voi olla intensiivistä, energistä ja tinkimätöntä. Harvaan levyyn sopii yhtä hyvin hieman kliseinen luonnehdinta ”musiikillista ilotulitusta” kuin Klossa Knapitatetiin. Harva progelevy on myöskään yhtä ruotsalaisen kuuloinen kuin tämä. Heja Sverige!
Parhaat biisit: “Liten dialektik”, ”Långt ned i ett kaninhål”, ”Musmjölkningsmaskinen”, ”Ramlösa kvällar”
23. Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Harakka Bialoipokku on Pekka Pohjolan toinen sooloalbumi.
Pekka Pohjola (1952–2008) lähti Wigwamista kesällä 1974 Jukka Gustavsonin vanavedessä. Pohjola ymmärsi, että Gustavsonin lähdettyä Wigwamista tulisi vahvasti nimenomaan Jim Pembroken yhtye. Se puolestaan tarkoittaisi, että musiikki muuttuisi yksinkertaisemmaksi ja laulupainotteisemmaksi. Tämä ei kiinnostanut Pohjolaa joten oli aika käynnistää sooloura todenteolla lähes neljän Wigwam-vuoden jälkeen.
Hetken aikaa näytti kuitenkin, että ennen seuraavaa soololevyä vuorossa olisi yhteistyö Frank Zappan kanssa. Zappa oli kiinnostunut Pohjolan bassotaidoista jo vuotta aiemmin kun tämä oli jamitellut yhdessä kitaristi Jukka Tolosen kanssa Zappan yhtyeen kanssa Helsingin keikan yhteydessä…
24. Stan Getz: Captain Marvel
Captain Marvel -levyllä aiemmin jo kymmeniä albumeita bändinjohtajana tehnyt Stan Getz (1927-1991) liittoutuu kosketinsoittaja Chick Corean johtaman Return To Forever yhtyeen kanssa.
Vuonna 1962 tehty levy Jazz Samba teki Getzistä lähes pop-tähden ja hän jumiutuikin vuosikausiksi tekemään bossa nova-levyjä samaan aikaan jazzin muuttuessa nopeaan tahtiin Miles Davisin, John Coltranen, Ornette Colemanin ja muiden innovaattorien eteen päin potkimana. 70-luvun alussa Getz oli, jos ei nyt sentään has-been, niin ainakin suht pahasti jazzin kärkijoukoista pois tipahtanut alemman keskisarjan kehäraakki. Päihdeongelmista huolimatta soittotaidot Getzillä olivat kuitenkin yhä tallella mikä kuuluu hyvin tälläkin levyllä jossa Getz viisasti liittoutui nuorien kykyjen kanssa.
Kosketinsoittajataituri Corea (joka oli soittanut Getzin kanssa jo vuonna 1966) olikin luonteva yhteistyökumppani Getzille koska kuten vanhempi kollegansa myös hän oli alkanut äskettäin ammentamaan vaikutteita lattari-musiikista hieman ennen Captain Marvelin sessioita startanneessa yhtyeessään Return To Forever…
25. Le Orme: Contrappunti
Contrappunti on Italiassa vuonna 1966 perustetun Le Ormen viides studioalbumi.
Levy alkaa Tony Pagliugan jylhän tummasti soivalla urkuintrolla minkä jälkeen basisti Aldo Taglipietra ja rumpali Michi Dei Rossi tulevat mukaan ja koko kolmikko soittaa intensiivisen rytmisesti läpi kuusi minuuttisen instrumentaalisen nimibiisin joka tuo mieleen vahvasti Emerson Lake & Palmerin. ”Contrapuntti” on sykähdyttävä ja pulssia nostattavan vahva aloitus levylle vaikka ELP-vaikutteiden palaaminen näin selkeinä hieman yllättää koska ne olivat pitkälti karsiutuneet yhtyeen soinnista edellisellä levyllä, mestarillisella, Felona e Soronalla (1973).
Le Ormea onkin kuvailtu usein ”Italian ELP:ksi”. Se on osittain liioittelua mutta Contrapuppuntilla väite osuu ehkä lähimmäksi maalia.
Contrappunti on hieman instrumentaalipainotteisempi kuin moni muu Le Ormen levy ja basisti/laulaja Taglipietra pääsee ääneen vain muutamassa kappaleessa kuten melko akustisesti soivassa balladissa ”Frutto acerbossa” jonka levydynamiikan kannalta voisi ilkeästi väittää olevan vastine ELP:n Lucky Manille. Sävellykseltään kyse ei kuitenkaan ole mistään plagiaatista. Ja juuri se Contrappuntin pelastaakin: vaikka yhtyeen dna:ssa ELP-vaikutteet vahvoina elääkin ei se missään vaiheessa sorru samalla tavalla suoraan kopiointiin kuin vaikkapa saksalainen Triumvirat. Pelkästään jo italialainen ääritunteellisuus erottaa yhtyettä esikuvastaan.
Levyn komein laulusuoritus Taglipietralta kuullaan hienossa kappaleessa ”La fabbricante d’angeli” johon hänen surumielinen lauluäänensä sopii täydellisesti. Kappale tasapainoilee kiinnostavasti alakuloisen ja lähes riemukkaan tunnelman välillä ja Dei Rossin kiihkeä rumpalointi ajaa kappaletta eteenpäin vaikuttavasti.
Contrappuntin päättää vaikuttavasti 9 minuuttinen mini-eepos ”Maggio” joka lienee yksi Le Ormen kompleksisimmista kappaleista. Erityisesti siinä kuitenkin viehättää parin minuutin kohdalla kuultava majesteettinen jakso kilahtelevine putkikelloineen. ”Maggion” syntetisaattori-melodiassa on myös jotain perinpohjaisesti leormemaista ja tuntuu että yhtye palasi tulevaisuudessa liiankin usein hyvin samankaltaisiin teemoihin.
Contrappuntti ei yllä omaperäisyydessä aivan Felona e Soronan tasolle, mutta erittäin vahva Le Orme -levy se kuitenkin on.
Parhaat biisit: ”Contrappunti”, ”Allante”, ”La fabbricante d’angeli”, ”Maggio”
26. Quella Vecchia Locanda: Il tempo della gioia
l tempo della gioia on Roomassa 1970 perustetun Quella Vecchia Locanda (”vanha taverna”) toinen ja viimeinen studioalbumi.
Quella Vecchia Locanda lähestyy progressiivista rockia jopa keskimääräistä enemmmän klassisen musiikin suunnasta. Romanttisen aikakauden klassinen musiikki on selvästi Quella Vecchia Locandan väellä hallussa eivätkä he pelkää hyödyntää oppeja oman musiikkinsa puitteissa. Vaikutelmaa korostaa yhtyeen puoliakustinen soundi sekä huilun ja viulun suuri rooli musiikissa. Il tempo della gioialla yhtyeen sointi on hyvin kamarimusiikkimainen jota maustetaan vain satunnaisesti rockilla.
Siinä missä yhtyeen debyytti kuulosti hetkittäin liikaa pastisseilta Vivaldin ja muiden vanhojen mestareiden musiikista Il tempo della gioia on omaäänisempi ja tuntuu ujuttavan vaikutteet luontevammin osaksi omaa musiikkiaan.. Ensimmäisen levyn rasittava viulun vinguttelija Donald Lax on tällä levyllä korvattu hienovaraisemmin soittavalla viulisti Claudio Filicella. Tämä muuttaa kokonaissoundia miellyttävämpään suuntaan. Il tempo della gioia onkin esikoisalbumia huomattavasti kauniimpi ja rauhallisemmin soiva. Myös sävellykset ovat harkitumpia ja aiempaa hienovaraisempia. Tuttua italialaista draamaa löytyy kuitenkin etenkin vokaalisuorituksista. Turhaan paisutteluun ei kuitenkaan sorruta ja vokalisti Giorgio Giorgi laulaa taitavasti vaikkei ehkä ikimuistoisen persoonallisesti.
Il tempo della gioia on italoprogen yksi hieman vähemmän tunnetuista helmistä joka on turhaan jäänyt PFM:n ja Bancon tunnetumpien levyjen varjoon, mutta on ehdottomasti haltuun ottamisen arvoinen kaikille sinfonisen progen ystäville.
Parhaat biisit: ”A forma di…”, ”Il tempo della gioia”, ”È accaduto una notte”
27. Roxy Music: Country Life
Country Life on vuonna 1970 perustetun Roxy Musicin neljäs studioalbumi.
Country Life on mainiota jatkoa samalta kokoonpanolta joka teki Roxy Musicin edellisen levyn, mestarillisen Strandedin (1973). Tyylillisesti Country Life jatkaa melko pitkälti edeltäjänsä linjoilla, mutta on laadullisesti kuitenkin epätasaisempi ja toisaalta musiikillisesti suoraviivaisempi.
Levy alkaa raivoisan intensiivisesti pauhaavalla eeppiselle rock-raidalla ”The Thrill Of It All”. Sovitukseltaan pieniä yksityiskohtia täyteen ahdettu kappale jyrää eteenpäin Johnny Gustafsonin upean bassottelun eteenpäin potkimana hetkeksikään hellittämättä kuin rekka ilman jarruja. ”The Thrill Of It All” onkin nimensä mukaisesti sykähdyttävää ja jännittävää kuunneltavaa…
28. Terje Rypdal : Whenever I Seem To Be Far Away
Whenever I Seem To Be Far Away on Terje Rypdalin neljäs studioalbumi.
Norjalaisen kitaristi/säveltäjä Terje Rypdalin Whenever I Seem To Be Far Away (1974) on yksi niistä ECM:n varhaisista julkaisuista, joissa levy-yhtiön avaruudellinen sointi ja yksittäisen muusikon kunnianhimo kohtasivat hedelmällisesti. Rypdal oli jo ehtinyt tehdä itsestään nimen norjalaisessa rockissa ja jazzissa sekä ECM:n aiemmin samana vuonna ilmestyneellä What Comes After -levyllä, mutta tällä albumilla hän hahmotteli ensimmäisen kerran laajempaa taiteellista kokonaisuutta. Kolmesta sävellyksestä koostuva ohjelmisto on tyylillisesti hajautunut, mutta juuri tuo monimuotoisuus tekee siitä kiinnostavan välipysäkin hänen urallaan.
Avausraita ”Silver Bird is Heading for the Sun” on pitkä (14 min.) ja hypnoottinen, ja jopa hieman psykedeelinen, matka, jossa Rypdalin kitara vuoroin liitää, vuoroin rellestää riehakkaasti hitaasti muuttuvien tekstuurien yllä. Hänen kitaransa soi välillä kirkkaasti ja melankolisesti, mutta välillä myös hyvinkin räväkästi rokaten. Odd Ullebergin käyrätorvi värittää musiikkia hetkittäin melankolisilla sävyillä.
”The Hunt” on levyn dynaamisin kappale: siinä kuuluu fuusion kulmikas energia, mutta Rypdal lähestyy kuitenkin aihetta pohjoismaisella pidättyvyydellä. Vertailut John McLaughliniin ja Mahavishnu Orchestraan ovat ymmärrettäviä, mutta Rypdalin ilmaisu kääntyy sisäänpäin, kohti harkittuja eleitä pikemminkin kuin räjähtäviä virtuoosimaisia purkauksia. Ullebergin vahva, nostalgiasävytteihin, intron käyrätorvimelodia tuo mukanaan myös aivan omanlaista tunnelmaansa. Pete Knutsenin hiljaa huokaileva mellotron tuo mukanaan kevyttä sinfonisa sivuvärettä.
Levy huipentuu nimikappaleeseen ”Whenever I Seem To Be Far Away”, jossa Rypdalin kitara yhdistyy Südfunk Symphony Orchestraan. Aiemmin levyllä kuultu bändi jää pois. Orkesterin rinnalla kuullaan solisteina Rypdalin sähkökitaran ohella Christian Hedrichin alttoviulua ja Helmut Geigerin viulua. Pääosassa on kuitenkin ehdottomasti Rypdalin surumielisesti valittava kitara. Teos on yli 17-minuuttinen, laajaa ja elokuvallista sointimaisemaa rakentava yritys liittää sähkökitara sinfoniseen kontekstiin. Lopputulos on dramaattinen ja haikea sinfoninen sävelruno. Ei ehkä täysin hallittu kokeilu; orkesterin ja kitaran yhteensovitus hakee vielä muotoaan, mutta se on rohkea avaus, joka viitoittaa tietä Rypdalin myöhemmille orkesterisävellyksille.
Whenever I Seem To Be Far Away ei ole eri suuntiin kurkottelevien tyyliensä johdosta maailman luontevin levykokonaisuus, mutta osittain juuri siksi se on niin kiehtova albumi. Se ei tyydy fuusion helppoihin ratkaisuihin, eikä se vielä ole kypsää orkesterimusiikkia, vaan välitila, jossa Rypdal etsii omaa ääntään. Levy on tärkeä dokumentti sekä ECM:n estetiikan varhaisista askelista että Rypdalin matkasta kohti omaa, tunnistettavaa säveltäjänroolia.
Parhaat biisit: ”Silverbird Is Heading For The Sun”, ”The Hunt”
29. Ange: Au-delà du délire
Au-delà du délire on ranskalaisen Angen kolmas studiolevy.
Siinä missä ranskalaiset progebändit liikkuvat usein varsin jazzahtavissa tunnelmissa on kahden veljeksen, laulaja Christian Décampsin ja kosketinsoittaja Francis Décampsin, vuonna 1969 perustama Ange selkeämmin osa sinfonisen progen koulukuntaa. Angen musiikissa tuntuu (vaikka en ranskaa osaakaan) yleensä olevan aina vahva kerronnallinen ote ja ilmeisesti bändin sanoitukset ovatkin hyvin runollisia.
Au-delà du délire on konseptialbumi 1300-luvulla syntyneen maanviljelijän omalaatuisesta seikkailusta läpi ajan ja universumin. (Lisää levyn tarinasta voi lukea täältä >)
Usein vokaalit ja sanoitukset tuntuvat dominoivan Angen musiikkia liikaakin, mutta Au-delà du délirella yhtye saavuttaa hienon tasapainon musiikin ja tarinankerronnan välillä. Hieman lammasmaisesti, mutta vaikuttavasti määkivän Décampsin lauluäänessä on voimaa ja kyllä hän tällä tavanomaista musikaalisemmalla Au-delà du délirellakin on kuitenkin levyn ehdoton tähti. Décamps laulaa suurella tunteella, mutta hänen äänessään on mukana myös ihastuttavasti silkkaa raivoa eikä hänen eläytymisensä ole samalla tavalla imelän tai falskin kuuloista kuin vaikkapa joillain italoprogen ”suurilla tunteiden tulkeilla”.
Christian Décampsin omalaatuiset rouheat ja hekittäin hieman tivolimaiset kosketinsoitin-soundit hallitsevat enimmäkseen musiikkia, mutta myös kitaristi Jean Michel Brézova pääsee soittamaan muutaman todella messevän ja hauskan kuuloisen vonkusoolon joista hienoin kuullaan levyn päättävässä yhdeksän minuuttisessa nimiraidassa. Teknisesti Ange ei ole erityisen taitava yhtye, mutta onnistuu silti luomaan musiikillaan vaikuttavaa draamaa. Aseina Angella on läjä hienoja melodioita, omintakeinen soundi sekä riittävästi kontrasteja joita yhtye luo törmäyttämällä onnistuneesti pehmeitä osiota rankempaan runttaukseen.
Angen rouheassa sinfonisessa progessa yhdistyy kiinnostavasti Genesiksen mieleen tuova sinfoninen tarinan kerronta ja hyvin ranskalainen hieman boheemi Jacques Brel -henkinen runollisuus. Ja kaikista parhaiten tämä kaikki toimii juuri Au-delà du délire -levyllä.
Parhaat biisit: ”Exode”, ”Fils de Lumiere”, ”Au-delà du délire”
30. Brian Eno: Here Come The Warm Jets
Here Come The Warm Jets on Roxy Musicissa pinnalle nousseen ”epämuusikko” Brian Enon ensimmäinen soololevy. Levynnimi on viittaus Enolle niin rakkaaseen pornografiaan.
Levy on ensimmäinen jossa Eno ottaa vastuulleen päävokaalit ja hän pärjääkin hommassa hyvin siitä huolimatta että musiikkikriitikko Chrissie Hynde (ja myöhemmin Pretendersin vokalisti) kuvaili Enon ääntä näin: ”not unlike the shriek of a hare that’s just caught an air-gun pellet up the ass.” Ihan kuvaavaahan tuo on enkä Itseasiassa en usko että Hynde tarkoitti lausuntoaan ainakaan pelkästään negatiiviseksi. Enon sanoitukset ovat dadaistista höpöhöpöä, kummallisia irrallisia fraaseja joille kuulija voi assosioida vaikka mitä omia merkityksiä. Tai olla assosioimatta, mutta osana musiikkia ne kuitenkin toimivat mainiosti.
Eno soittaa itse levyllä syntetisaattoreita ja joitakin kitaraosuuksia. Apuna Enolla levyllä on Roxy Musicista muutamissa kappaleissa kitaristi Phil Manzanera, puhallinsoittaja Andy Mackay ja rumpali Paul Thompson. King Crimsonin basisti ja tuleva Roxy Musicin jäsen John Wetton soittaa bassoa muutamassa parissa kappaleessa ja kitaristi-ässä Chris Spedding kahdella raidalla. Levyn merkittävin yksittäinen muusiikko on kuitenkin kolmessa kappaleessa soittava Robert Fripp jonka kanssa Eno oli aloittanut hedelmällisen yhteistyön jo edellisenä vuonna proto-ambient -levyn (No Pussyfooting) myötä.
Robert Frippin sinne tänne kiemurteleva tulinen ja lähes kaksi minuuttia pitkä kitarasoolo ”Baby’s On Firessa” (jossa siis tosiaan lauletaan palavasta vauvasta…) on levyn yksittäinen kohokohta. Todella huimaava suoritus ja yksi Frippin hienoimmista kitarasooloista ikinä. Ja ollaan rehellisiä: yksi hienoimmista kitarasooloista ikinä ylipäätänsä! Toki itsepintaisesti naputtava kappale, jossa Eno laulaa ylimielisevän narisevasti, on kiinnostava muutenkin, mutta sitä on aivan mahdotonta ajatella ilman Frippin sooloa. Fripp sai sävellyskrediitin levyn kappaleesta ”Blank Frank”.
Toinen erityisen vaikuttava raita levyllä on marssimaisen rummutuksen eteenpäin potkiva ”Dead Finks Don’t Talk”. Hienosti toimiva pop-kappale tuo hetkittäin mieleen Kevin Ayersin musiikin ja sisältää perinteisessä mielessä vakuuttavinta laulua Enolta (puheosuuksien ja muiden outojen äänetelyiden välissä). Todella herkullinen kappale.
Jossain esipunkin ja kompaktiin mittaan puristetun progen välissä pyristelevä Here Come The Warm Jets on pääosin riettaasti ja simppelisti runttaavaa rokkia jota Enon omaperäinen tuotantomaailma ja vielä omaperäisemmät vokalisoinnit koristelevat. Omintakeisen balladin “On Some Faraway Beachin” ambient-katkelma enteilee kuitenkin jo muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyvän mestarillisen Another Green World -levyn kuulaita toismaailmallisia tunnelmia.
Parhaat biisit: ”Baby’s On Fire”, ”Driving Me Backwards”, ”On Some Faraway Beach”, ”Dead Finks Don’t Talk”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Julkaistu ensimmäisen kerran 18.1.2020. Päivitetty 21.9.2025.
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti