Unfolded Like Staircase on Disciplinen toinen studioalbumi.
Vuonna 1987 Detroitissa perustettu Discipline työsti ensimmäiset demonsa pian perustamisen jälkeen (ne julkaistiin myöhemmin nimellä Chaos Out Of Order), mutta varsinaista debyyttilevyä saatiin odottaa useampi vuosi. Ennen ensimmäistä levyään Discipline hioi taitojaan keikkailemalla paikallisesti Detroitin seudulla pienillä klubeilla ja underground-tiloissa niittäen mainetta teatraalisilla ja visuaalisesti omalaatuisilla esiintymisillään.
Nimi Discipline lienee samannimisen King Crimson -albumin inspiroima, mutta bändin johtaja Matthew Parmenter on kertonut, että sen on tarkoitus viitata laajemmin henkiseen itsekuriin ja taiteelliseen kunnianhimoon. Ensimmäistä on ulkoapäin vaikea arvioida, mutta ainakin jälkimmäistä Parmenterilla ja Disciplinellä on riittänyt.
Lopulta vuonna 1993 omakustanteena julkaistu Push & Profit oli mainio alku Disciplinen levytysuralla vaikka se olikin vielä osittain raakilemainen yhdistelmä melodista neoprogea ja 90-luvun alun energistä vaihtoehtorokkia. Push & Profitin kappaleet olivat suht lyhyitä ja noudattivat enimmäkseen traditionaalisia säkeistö-kertosäe -rakenteita. Debyytin hetkittäin tunnelmiltaan jopa hilpeiden kappaleiden jälkeen Parmenter ja kumppanit sukeltavat niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti huomattavasti syvempiin ja synkempiin vesiin Unfolded Like Staircasella.
Levyn takana on sama kvartetti joka vastasi yhtyeen debyytistä. Kitaristi Jon Preston Bouda, basisti Matthew Kennedy sekä rumpali Paul Dzendzel ovat kaikki enemmän kuin päteviä muusikoita vaikkeivät ehkä mitään eturivin virtuooseja. Urheilutermiä vapaasti lainaten yhtyeen ”arvokkain peluri” on kuitenkin ehdottomasti kaiken musiikin säveltänyt ja sanoittanut Matthew Parmenter joka on paitsi multi-instrumentalisti (koskettimet, viulu ja alttosaksoni) niin myös äärimmäisen karismaattinen vokalisti.
Uskaltaisin väittää jopa, että progressiivisen rockin kentällä Parmenter on karismaattisin miesvokalisti sitten 80-luvun alun jolloin Fish nousi estradille Marillionin keulakuvana. Parmenterilla ja Fishillä onkin yhteistä dramaattisen ja teatraalisen tyylin lisäksi se että molemmat maustoivat live-esiintymisiä erilaisilla kasvomeikeillä (Parmenter suosi miimikon maskia) ja asusteilla näin tarinankerrontaa vahvistaen. Tällä sektorilla Peter Gabriel ja David Bowie olivat alkuperäisiä pioneeeja ja Parmenterin selviä esikuvia. Toisaalta Parmenter on helppo yhdistää myös erääseen meikittömään 70-luvun väkevään vokalistiin eli Peter Hammilliin. Peter Hammillin lailla Parmenter kykenee siirtymään hetkessä herkästä kuiskailevasta tai kirkkaaasta kuoropoiklamaisesta laulusta raivokkaisiin ja väkivaltaisiin huudahduksiin. Ei niin että Parmenter heittäytyisi ikinä aivan yhtä holtittomiin revittelyihin kuin Hammill. Hänen yleinen tyylinsä on pehmeämpi ja hillitympi. Hammilliin Parmenteria yhdistää myös samankaltainen tuskainen eksistentialismi jota molemmat viljelevät sanoituksissaan.
Kiinnostavaa kyllä Parmenter on kertonut että hän tuli tietoiseksi Hammillista ja Van der Graaf Generatorista vasta Push & Profitin jälkeen kun kiertuetoverit Anekdotenista huomauttivat tyylillisistä yhteneväisyyksistä. Tämän jälkeen Parmenter tutustui aiheeseen ja hänestä tulikin Hammill-fani. Vaikka osa yhteneväisyyksistä vaikuttaa olevan synnynnäistä on selvää, että Hammill-vaikutteet kuuluvat Unfolded Like Staircasella aiempaa selvemmin. Parmenter ei kuitenkaan ole mikään Hammill-kopio, mutta jos pidät Hammillin tyylistä on suuri mahdollisuus, että myös Parmenterin vokaalit maistuvat. Ja itseasiassa vaikket pitäisi Hammillista on hyvinkin mahdollista, että Parmenter voittaa sinut puolelleen koska kuten sanottua hänen tyylinsä ei ole yhtä äärimmäinen kuin VdGG-legendan.
Lue myös: Levyarvio: All Traps on Earth – A Drop of Light (2018)
Unfolded Like Staircasella on vain neljä järkälemäistä biisiä joiden kestot ulottuvat 13 minuutista peräti ”Into The Dreamin” 22 minuuttiin. Disciplinen kunniaksi on sanottava, että vaikka kappaleet ovat pitkiä ne eivät tunnu erillisistä osista epätoivoisesti kasaan kursituilta Frankensteinin hirviöiltä kuten valitettavasti monien myöhempien aikojen progebändien eeposten kohdalla usein käy. Parmenterin sävellykset kehittyvät luontevan orgaanisesti pikku hiljaa muuntuen ja jatkuvasti eläen. Tyypilliset säkeistö/kertosäe-rakenteet on tässä vaiheessa hylätty täysin ja Disciplinen musiikki kehittyy näistä rajoitteista vapaana.
Unfolded Like Staircasella Discipline siirtyy Push & Profitin lähes neoprogemaisesta soinnista retrompiin tunnelmiin kuulostaen nyt selvästi enemmän 70-lukulaiselta sinfoniselta progelta. Muutos johtuu paitsi riffimäisestä materiaalista melodisempaan suuntaan siirtymisestä niin myös Parmenterin tukeutumisesta syntetisaattorien sijasta pianoon ja urkumaisiin soundeihin sekä Mellotronin (epäilen että käytössä ei kuitenkaan ollut oikeaa Mellotronia) kasvaneesta roolista. Van der Graaf Generatorin ja varhaisen Genesiksen ohella myös 70-luvun King Crimson lienee ollut tärkeä vaikutin. Etenkin musiikin usein kohtalokkaan majesteettista ja samalla surumielistä tunnelmaa on luultavasti inspiroinut Crimsonin seesteisemmät kappaleet tyyliin ”Epitaph” ja ”Starless”.
Unfolded Like Staircasen ensimmäinen, ja paras, raita ”Canto IV (Limbo)” on hyvä esimerkki koko levyn tyylistä ja Parmenterin tavasta rakentaa sävellyksiään. Dante Alighieriin (1265–1321) Jumalaisesta näytelmästä inspiraatiota hakenut tarinallinen minieepos on kuin pienoisooppera joka tavoittelee löyhästi klassisen sonaatin rakennetta.
Epäsäännöllisessä tahtilajissa kulkevan rytmikkään ja instrumentaalisen alkusoiton jälkeen noin kahden minuutin kohdilla esitellään ”Canto IV (Limbo):n” ensimmäinen teema Parmenterin täynnä katkeruutta olevien vokaalien myötä. Sanoituksissa ei kirjaimellisesti kuvata Danten ja katolisen uskon taivaan ja helvetin väliin jäävää limbusta vaan kyse on enemmänkin psykologisesta tilasta jossa erilleen muista jäänyt ihminen on täynnä katumusta ja samaan aikaan kyvytön etenemään jumiutuneesta tilanteestaan. Sanoitukset vellovat koskettavasti tässä eksistentiaalisessa hylätyksi tulemisen tunteessa.
But how can there possibly be…
No more room up there for me?
Here I am in Limbo
Here I am…
Viiden minuutin kohdalla alkaa instrumentaalinen kehittelyjakso ja yleinen rytmiikkaa siirtyy 7/8 tahtilajiin. Mukana soi levylle harvinaisesti myös syntetisaattori, mutta päähuomion ottaa Boudan tyylikkään kireästi ja emotionaalisesti soiva sähkökitara. Seitsemän minuutin kohdilla kuullaan päättäväisesti rokkaava osio jossa rytmikkäästi bassokitaran pulssiin lukittautunut laulu on täynnä uhmaa. Kun jännite hetkeksi raukeaa urkujen rinnalla soi vaimeasti Parmenterin alttosaksofoni joka käytetään pitkin levyä pienenä mausteena, ei ikinä varsinaisesti pääosassa (Sama pätee pitkälti myös Parmenterin soittamaan viuluun joka tosin saa viimeisessä kappaleessa hieman keskeisempää roolia). Kymmenen minuutin kohdilla palataan pääteemaan Boudan surumielisesti tyylittelevän sähkökitaran johdattamana josta siirrytään nopeasti alkusoiton rytmiseen osaan ja sen jälkeen uuteen instrumentaaliseen jaksoon jossa Parmenterin syntetisaattori ja sähkökitara sooloilevat vuoron perään lopulta vieden pitkän kappaleen tyylikkääseen ja tyydyttävään finaaliin.
”Canto IV (Limbo)” on todella vaikuttava musiikillinen matka ja yksi 90-luvun sinfonisen progressiivisen rockin hienoimmista hetkistä.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Levyn muu materiaali on myös laadukasta ja ”Canto IV (Limbo):n” ohella omaksi suosikikseni nousee etenkin ”Crutches” joka sisältää muita kappaleita nopeampia ja rokkaavampia jaksoja. Jopa 22 minuuttinen ”Into the Dream” kantaa eeppisen mittansa kunnialla. On tosin pakko myöntää, että musiikkia vaivaa hetkittäin tietynlainen tasapaksuus tai suoranainen flegmaattisuus. Etenkin nostatuksissa jään kaipaamaan vielä yhtä vaihdetta lisää. Aavistus lisää Van der Graaf Generatorille tyypillistä raivokkuutta olisi ollut enemmän kuin tervetullutta. Ehkä materiaalia vaivaa myös liiallinen samankaltaisuus. 64 minuuttia tummasti vellovaa surumielisyyttä on aika tuhti annos.
Edellä mainittu tasapaksuus johtuu osittain myös kömpelöstä tuotannosta. Hieman suttuinen ja samea soundimaailma ei tee täysin oikeutta hienolle musiikille. Miksaus ei muutenkaan täysin vakuuta; jopa äänenvoimakkuus tuntuu heilahtelevan hetkittäin oudon satunnaisella tavalla. Ilmeisesti bändi itsekin hahmotti puutteet soundi-osastolla sillä vuonna 2021 Rushin tuottajana tunnettu Terry Brown miksasi levyn uudestaan. Itse olen toistaiseksi kuullut remiksatulta levyltä vain ”Canto IV (Limbo):n”, mutta ainakin sen perusteella musiikki soi nyt aiempaa terävämmin ja erottelevammin.
Unfolded Like Staircase sai ilmestyessään innostuneen vastaanoton, mutta käytännössä levy jäi kuitenkin vain pienten piirien kulttisuosikiksi. Ehkä osittain siksi, että itsenäisesti julkaistu levy ei saanut laajaa levitystä markkinoinnista puhumattakaan. Disciplinen toiminta hiipuikin pian levyn julkaisun jälkeen.
Unfolded Like Staircasen jälkeenParmenter julkaisi kaksi mainiota sooloalbumia Astrayn (2004) ja Horror Expressin (2008) joiden ilmestymisen välissä myös Discipline alkoi osoittamaan elonmerkkejä. Discipline nimittäin aktivoitui keikkarintamalla soittaen silloin tällöin uusilla progeen erikoistuneilla festivaaleilla. Lopulta 14 vuoden jälkeen Discipline palasi studioon ja julkaisi vuonna 2011 levyn To Shatter All Accord. Yhtye jatkoi verkkaista puolielämäänsä julkaisten vuonna 2017 toistaiseksi viimeisimmän studiolevynsä Captives Of The Wine Dark Sea. Molemmat levyt ovat ehdottomasti kuulemisen arvoisia vaikkeivat Unfolded Like Staircasen maagisiin tunnelmiin aivan ylläkään.
Tummasävyinen ja dramaattinen Unfolded Like Staircase on yhä paitsi Disciplinen paras albumi niin myös yksi 90-luvun sinfonisen progen huippuhetkistä.
Parhaat biisit: ”Canto IV (Limbo)”, ”Crutches”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Änglagård – Hybris (1992)
Kappaleet
- Canto IV (Limbo) (13:47)
- Crutches (13:11)
- Into The Dream (22:03)
- Before The Storm – Pt. 1 (5:20)
- Before The Storm – Pt. 2 (10:31)
Matthew Parmenter: laulu, koskettimet, viulu, alttosaksofoni, orkestraaliset kellot: Jon Preston Bouda: sähkökitara ja akustinen kitara Matthew Kennedy: bassokitara Paul Dzendzel: rummut ja perkussiot
Tuottaja: Discipline
Levy-yhtiö: Strung-out Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti