Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Works Volume 1 (1977)

1970-luvun puoliväli. Britanniassa vallassa ollut työväenpuolue oli Harold Wilsonin johdolla nostanut suurituloisten verotusta tasolle, jossa tuloista saattoi joutua maksamaan veroa lähes 90 prosenttia. Eihän se hurja verotus mikään uusi asia ollut – olihan George Harrison laulanut ”there’s one for you, nineteen for me” The Beatlesin Revolver-albumin ”Taxmanilla” jo vuosikymmenen verran aiemmin. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet ja ainakin verokarhun mielestä huikeita tuloja saaneet brittimuusikot ja heidän taustavoimansa halusivat pitää hieman suuremman osan tuloistaan itsellään. Useat yhtyeet päätyivät muuttamaan pois Britanniasta. Näiden yleensä vastentahtoisten veropakolaisten sankkaan joukkoon liittyivät myös Keith Emerson, Greg Lake ja Carl Palmer. Yhtyeen jäsenille löytyi uusi koti Sveitsistä, jonka mahdollisuuksista ”Mr. Montreux” Claude Nobs oli kertonut Emersonille tämän reissatessa Euroopassa moottoripyörällään kesällä 1975.

Koko 1970-luvun alkupuolen Emerson Lake & Palmer oli edennyt musiikillisesti levy levyltä yhä huimempiin saavutuksiin. Brain Salad Surgeryn ja jo nimeltäänkin massiivisen Welcome Back My Friends To The Show That Never Ends -livetriplan jälkeen yhtyeen tulevaisuus ei enää tuntunutkaan selvältä. Tauosta oli sovittu jo etukäteen ja Greg Lake alkoi työstää materiaalia soololevyä silmälläpitäen. Laken suunnitelmissa oli säveltää akustista musiikkia, jossa olisi orkesterisäestys. Keith Emerson taas halusi todistaa olevansa todellinen säveltäjä eikä vain klassisen musiikin suuruuksilta lainaileva, rockia soittava kosketinsoittaja, kuten moni kriitikko tuntui ajattelevan. Pianokonserton säveltäminen alkoi tuntua Emersonista parhaalta tavalta näyttää kriitikoille, mihin hän pystyisi. ELP:n albumille pianokonsertto tuskin sopisi, mutta kenties soololevylle… Ja jonkin sattuman ansiosta myös Carl Palmer oli päätynyt tekemään musiikkia orkesterin kanssa.

Ennen tulevan albumin julkaisua ELP neuvotteli Atlanticin kanssa levytyssopimuksensa jatkosta. Levy-yhtiössä ei innostuttu yhtyeen jäsenten sooloalbumeista, mutta Greg Laken idean ansiosta päästiin kompromissiin. Jokainen yhtyeen jäsenistä saisi käyttöönsä yhden levypuoliskon ja tupla-albumin neljäs levypuolisko sisältäisi yhtyeen uutta materiaalia. Jokaiselle siis annettaisiin selvästi enemmän tilaa kuin esimerkiksi Yesin Fragilella, jolla kuultiin muutaman minuutin mittainen sävellys jokaiselta kvintetin jäseneltä.

Tupla-albumi Works Volume 1, jonka mahtipontisen nimen sanoittaja Peter Sinfield väitti myöhemmin keksineensä, oli julkaisuajankohtaansa nähden yllättävä paketti. Musiikkimaailmassa ajat olivat muuttumassa. Vaikka 1970-luvun alkupuolella suosionsa huipulla olleiden progeyhtyeiden uudet julkaisut nousivat edelleen listoille, kuultiin niillä yleensä selvästi aiempaa simppelimpää materiaalia. Punk oli nostamassa päätään. Samana vuonna jona Sex Pistols julkaisi Never Mind The Bollocksin ELP julkaisi albumin, jolla kuultiin muun muassa pianokonsertto ja pitkä tarina merirosvoista.

Keith Emerson, Greg Lake ja Carl Palmer. Nämä pojat eivät ujostelleet vaikka punk riehui ympärillä.

Ensimmäisen levypuoliskon täyttää Emersonin “Piano Concerto No. 1”. Kolmiosaisessa teoksessa Emersonia säestää John Mayerin johtama Lontoon filharmoninen orkesteri. Britanniassa vielä 1970-luvun puolivälissäkään ”kunnon musiikkia” esittävien orkesterien jäsenet eivät välttämättä olleet erityisen innostuneita soittamaan uusia teoksia, joita itseään säveltäjiksi kuvittelevat pitkätukat olivat kyhänneet. Kaksi ensimmäistä sessiota epäonnistuivat juuri orkesterin jäsenten nurjan asenteen vuoksi. Emerson oli jo vähällä luopua koko hankkeesta, mutta sitten filharmonisen orkesterin johtaja teki muutoksia orkesterin kokoonpanoon. 

Rakenteeltaan ”Piano Concerto No. 1” noudattaa klassisen musiikin kaavaa. Ensimmäinen osa ”Allegro Giojoso” (”nopeasti, iloisesti”) vie kuulijan verraten sujuvaan, muttei kuitenkaan mitään uusia uria aukovaan teokseen. Toisen osan ”Andante Molto Cantabile” (”käyden, erittäin laulavasti”) aikana kuullaan selkeä lainaus ELP:n debyyttialbumin ”The Three Fatesin” päätösosasta. Kolmas osa ”Toccata Con Fuoco” (”toccata tulisesti”) vie konserton kunnialla päätökseen ja tulisuutta löytyy niin orkesterin kuin Emersoninkin soitosta. Viimeisen osan nimen ”con fuoco” on seurausta Emersonin talossa tapahtuneesta tulipalosta. Onnettomuuden sattuessa Emerson oli saanut konserton ensimmäisen ja toisen osan valmiiksi ja tulipalo toimi innoittajana kolmanteen osaan.

Emerson oli luonnollisestikin ylpeä aikaansaannoksestaan. Greg Laken suhtautuminen ilmeisesti muuttui ajan myötä. Kun Lake kuuli teoksen ensimmäisen kerran, teos oli hänen mielestään upea. Jälkeenpäin hän alkoi kuitenkin ajatella, ettei se vienyt ELP:n musiikkia oikeaan suuntaan. 

Entä millainen ”Piano Concerto No. 1” sitten on sävellyksenä klassisen musiikin näkökulmasta? Keith Emerson kuuntelutti konserton Leonard Bernsteinilla, joka Laken mukaan tuijotteli vaivautuneena seiniä suurimman osan ajasta. Vastaanotto ei ollut aivan sellainen kuin mitä Emerson oli toivonut.

Emersonin klassistyylisen levypuoliskon jälkeen Greg Laken kappaleet ovat melkoinen loikka popimpaan suuntaan. Ei liene mitenkään yllättävää, että Laken kappaleet noudattelevat pitkälti “Lucky Manilla”, ”From The Beginningillä” ja ”Still… You Turn Me Onilla” toimivaksi osoittautunutta kaavaa. Sanoituksissa Lake sai apua Peter Sinfieldiltä, joka oli auttanut myös Brain Salad Surgeryn sanoituksissa.

Akustisella kitaralla alkava “Lend Your Love To Me Tonight” on tuttuun tapaan kulkeva balladi. Godfrey Salmonin ja Tony Harrisin sovittama orkesterisäestys tuo kappaleelle lisämausteen, jota ELP:n aiemmilla levyillä ei ollut kuultu. ”Lend Your Love To Me Tonight” tuntuu kuitenkin osoittavan sen, kuinka paljon varsinkin Emersonin soitto oli elävöittänyt Laken sävellyksiä.

Herkkä balladi “C’est La Vie” on mielestäni yksi Laken hienoimmista kappaleista siitäkin huolimatta, että siitä tulee minulle mieleen Brain Salad Surgeryn ”Still… You Turn Me On”. Laulun ranskankielisen nimen antamaa vaikutelmaa korostetaan soololla, jossa haetar niin haekeesti soe. Orkesterisäestys on onnistunut, se ei saa kappaletta kuulostamaan liian siirappiselta.

“Hallowed Be Thy Name” on tunnelmaltaan synkempi kappale, joka on pohjavireeltään hieman jazzahtava. Kun orkesterisäestys ja puhaltimet tulevat mukaan, tulee yökerhojazzmaisuus vielä selkeämmäksi. Sanoitusten ideana tuntuu olevan lähinnä sanoilla leikittely. Ilman tätä kappaletta Laken levypuolisko olisi jäänyt melko yksipuoliseksi.

“Nobody Loves You Like I Do” palauttaa levyn takaisin poptunnelmiin. Se on niin kaavamainen, että Lake pystyi luultavasti säveltämään sellaisia jopa unissaan. Taustalla kuultava orkesteri ei nosta tätä kappaletta keskinkertaisuuden suosta.

Akustinen balladi “Closer To Believing” päättää Laken osuuden. Jousisovitukset tekevät tästä pikku kappaleesta ehkä liiankin siirappisen. 

Lue myös:

Yllättäen Carl Palmer tuntuu ottavan parhaiten ilon irti soolomateriaalissaan. Palmerhan ei saanut kovin usein nimeään ELP:n kappaleiden tekijätietoihin, mutta näillä kappaleilla hän osoittaa vakuuttavasti monipuolisuutensa lyömäsoitinten soittajana.

Sergei Prokofjeffin säveltämä “The Enemy God Dances With The Black Spirits” kuulostaa Palmerin ja orkesterin käsittelyssä hieman filmimusiikkimaiselta, mutta samalla myös siltä kuin se olisi alunperinkin suunniteltu näin perkussiiviseksi. Palmer soittaa kappaleen aikana rumpujen lisäksi myös ksylofonia ja patarumpuja. ”The Enemy God” on hyvä esimerkki siitä, miten klassista musiikkia voi käsitellä rohkeasti, mutta samalla alkuperäisen sävellyksen henkeä kunnioittaen.

Palmerin ja Emersonin yhdessä säveltämä ripeätempoinen “L.A. Nights” vie ajatukset positiivisessa mielessä Billy Cobhamin fuusiojazzlevyjen materiaaliin. Worksin ilmestyessä vielä selvästi alle kolmekymppisen Palmerin rumputyöskentely kuulostaa vimmaiselta. Kappaleella vieraileva kitaristi Joe Walsh soittaa orkesterin säestämänä hurjan soolon ja hän myös ääntelee kappaleen scatlauluosuudet. 

“New Orleans” on Palmerin yksin säveltämä kappale, jossa on selviä vaikutteita funkista. Toteutus kuulostaa kuitenkin kovin kulmikkaalta, eikä kappale pääse missään vaiheessa kunnolla vauhtiin. Harmillisesti levylle ei ole merkitty kappaleen soittajatietoja, sillä syntetisaattorilla ja/tai kitaralla soitetut sooloilut ovat kaiken keskellä piristävän kaoottisia.

Johann Sebastian Bachin “Two Part Invention in D Minor” on viehättävä pikku yllätys. Palmer soittaa vibrafonia, James Blades marimbaa ja taustalla kuullaan vielä jousia. Sävellys esitetään viehättävän keveästi.

Palmerin ja Palmerin soolokappaleilla orkesteria johtaneen Harry Southin säveltämä “Food For Your Soul” on vauhdikkaampi ja jazztyylinen kappale, jolla kuullaan myös lyhyehkö rumpusoolo. Meno äityy välillä todella hurjaksi.

ELP:n debyytiltä napattu “Tank” saa orkesterin ansiosta mielenkiintoisesti jazziin kallistuneen tulkinnan. Aivan lopussa kuullaan suunnilleen samanlainen syntetisaattorisoolo kuin alkuperäisversiollakin. Levyllä ei kerrota kosketinsoittajan nimeä, mutta eiköhän se ole Emerson.

Albumin neljäs puoli sisältää Emersonin, Laken ja Palmerin yhdessä soittamaa musiikkia. Kappaleet ovat vahva osoitus ELP:n taidoista, mutta olisiko triolla ollut tarjolla riittävästi materiaalia täysipainoisen yhtyelevyn tekemiseen? Ainakaan vielä samana vuonna julkaistulle Works, Volume 2:lle päätyneet uudet ELP-kappaleet eivät tunnu yltävän samalle tasolle kuin tältä albumilta löytyvät ”Fanfare For The Common Man” ja ”Pirates”.

Singlemyynnin perusteella Aaron Coplandin säveltämä “Fanfare For The Common Man” oli ELP:n suurin hitti. Editoitu versio nousi Britannian singlelistalla peräti sijalle kaksi. Aika hyvä saavutus kappaleelta, joka äänitettiin yhdellä stereomikrofonilla yhtyeen testatessa studion akustiikkaa. Shufflekompin kuljettama versio on aluksi melko uskollinen Coplandin sävellykselle, mutta parin minuutin kuluttua alkaa hurja improvisointi. Emerson antaa sooloilunsa aikana melkoista kyytiä Yamaha GX-1 -syntetisaattorilleen. Kappaleen lopuksi palataan vielä alkuperäiseen teemaan.

”Fanfare For The Common Man” olisi saattanut jäädä aikoinaan julkaisematta, ellei Atlanticin johtaja Ahmet Ertegun olisi sattunut kuulemaan nauhoitusta. Hän oli välittömästi vakuuttunut siitä, että se olisi hitti. Julkaisuun tarvittiin kuitenkin Coplandin lupa, jota ei saatukaan aivan yksinkertaisesti. Coplandille lähetettiin aluksi editoitu versio, jossa säveltäjän mielestä ei kuitenkaan ollut sitä määrää omaperäisyyttä, että sitä olisi kannattanut julkaista. Seuraavaksi lähetetty, myös improvisoidun osan sisältävä nauhoitus sen sijaan kelpasi hänelle nimenomaan Emersonin sooloilun ansiosta.

Albumin päättävä 13-minuuttinen “Pirates” on taattua Emerson, Lake & Palmeria. Emersonin sävellys oli alunperin tarkoitettu musiikiksi palkkasotureista kertovaan elokuvaan, mutta projektin peruunnuttua se päätyi ELP:n käsittelyyn. Lake ei pitänyt alkuperäisestä aiheesta, mutta jostain syystä hänestä ja Peter Sinfieldistä musiikki sopisi merirosvoista kertovaan tarinaan. Seurasi muutaman kuukauden mittainen kehittelyvaihe, jonka aikana Lake ja Sinfield keräsivät tietoa merirosvoista ja muokkasivat sanoituksia Laken kehitellessä laulumelodiaa. Lake ja Sinfield olivat tyytyväisiä aikaansaannokseensa, mutta minusta sanoitukset liikkuvat suunnilleen samalla tasolla kuin Iron Maidenin historiallisiin tapahtumiin pohjautuvissa kappaleissa.

Sävellyksenä ”Pirates” on kunnianhimoinen. Moniosainen teos on mutkikas, mutta kuulostaa silti johdonmukaiselta. Orchestra de l’Opéra de Paris soittaa taustalla tyylillä, joka hetkittäin tuntuu alleviivaavan Emersonin alkuperäistä suunnitelmaa filmimusiikista. ELP:n jäsenet saavat kuitenkin kappaleen kuulostamaan nimenomaan ELP:lta. 

Useissa aikalaisarvosteluissa nimenomaan tuplan kakkoslevystä eli Palmerin ja ELP:n osuuksista tunnuttiin pitävän enemmän kuin Emersonin ja Laken soolokappaleista. Yhtyeen jäsenet tuntuvat jälkikäteen olleen sitä mieltä, että Works oli ELP:n lopun alkua. Syynä saattoi myös olla Sveitsi, joka ei vaikuttanut Emersonin ja Laken mielestä erityisen innostavalta paikalta. Palmer sen sijaan kehui yhtyeen Montreux’ssa käyttämää Mountain studiota. Ostava yleisö otti joka tapauksessa keväällä 1977 kauppoihin tulleen uuden ELP-levyn ilolla vastaan. Britanniassa se nousi albumilistan yhdeksänneksi ja Yhdysvalloissa Billboardin listalla sijalle 12. Huomattavasti hajanaisemmasta materiaalista koottu Works Volume 2 julkaistiin vielä saman vuoden syksyllä, jonka jälkeen ELP oli jälleen valmis kiertueelle – tällä kertaa tietysti orkesterin kanssa.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3.5 out of 5.

Avainsanat: proge, 1977

Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Tarkus (1971)
Tuottaja: Keith Emerson, Greg Lake, Carl Palmer, Peter Sinfield
Levy-yhtiö: Atlantic

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑