Levyarvio: Pink Floyd – Pulse (1995)

Eipä tule nopeasti mieleen toista albumia, joka olisi kiinnittänyt kaupassa huomiota samaan tapaan kuin Pink Floydin vuonna 1995 julkaistu livealbumi Pulse. Se punainen LED-valo, joka välähti hieman yli 60 kertaa minuutissa, oli lähes hypnoottinen. Muistan, että jossain kaupassa Pulseista oli rakennettu noin puolen metrin korkuinen pino siten, että punainen valo näytti nousevan ylöspäin. Ei siinä tarvittu mitään julisteita kertomaan uuden Pink Floyd -levyn ilmestymisestä. Jokainen levykauppaan päätynyt kyllä huomasi Pulsen.

Roger Watersin aikaan Pink Floydin keikkaäänitykset olivat harvinaista herkkua. Tilanne kuitenkin muuttui David Gilmourin noustua yhtyeen kippariksi.

Pink Floydin paluukiekko A Momentary Lapse Of Reason jäi julkisuudessa aika pahasti Watersin ja Gilmourin keskinäisen nokittelun varjoon. Mediaa tuntui kiinnostavan enemmän se, kuka omistaa Pink Floyd -tavaramerkin kuin uuden Floydin musiikki. Gilmour kuitenkin laskelmoi aivan oikein, kun hän arveli näyttävän ja isoja hittejä tarjoavan Pink Floyd -kiertueen kääntävän suuren yleisön sympatiat puolelleen. Kiertue oli menestys ja siltä koostettu Delicate Sound Of Thunder toimi ihan kohtuullisena perehdytyksenä Pink Floydin musiikkiin. 

Seuraavalla studioalbumilla The Division Bell Pink Floyd onnistui muuttumaan jälleen yhtyeeksi. Richard Wright sai sävellyksiään albumille ja Nick Masonkin hoiti rumpuosuudet perinteiseen tyyliinsä. Myös albumia seuranneelta kiertueelta koottu livelevy Pulse oli huomattavasti Delicate Sound Of Thunderia pirteämpi, vaikka periaatteessa keikoilla esitettiin ajalle tyypilliseen rockin dinosaurustyyliin ne vanhat klassikot muutamilla uudemmilla kappaleilla höystettynä. 

Jotta studiossa luodut äänimaisemat saatiin luotua keikoillakin suunnilleen samaan tapaan, oli Pink Floydin keikoilla ollut The Dark Side Of The Moonista lähtien mukana soittamassa muitakin kuin pelkkä ydinkvartetti. Pulsella soittavat Gilmourin, Masonin ja Wrightin lisäksi basisti Guy Pratt, kitaristi Tim Renwick, kosketinsoittaja Jon Carin, perkussionisti Gary Wallis sekä saksofonisti Dick Parry. Taustalaulajina ovat Sam Brown, Claude Fontaine ja Durga McBroom.

Pulse on periaatteessa hyvä taltiointi The Division Bell -kiertueelta. Kyynikko voi valittaa siitä, että Floydiltahan oli tullut livelevy edellisenkin kiertueen jälkeen ja että levyllä kuullaan pelkkä best of -tyylinen setti. Setissä oli kuitenkin mukana oikeastaan yllättävänkin paljon uudempia kappaleita sekä pari virkistävää yllätystä. Keikoilla Gilmour, Mason ja Wright tarjosivat yleisölle tarkasti hiotut versiot tutuista klassikoista taitavan lisämuusikkojoukon avustamana. Mitäpä muuta 1990-luvun Pink Floydin keikalta olisi voinut toivoa? Gilmourin ja kumppaneiden ei todellakaan tarvitse hävetä Pink Floydin viimeiseksi jäänyttä kiertuetta.

Levyn ja kiertueen suurin ongelma liittyy Pink Floydin tapaan soittaa kappaleet. Taustafilmit ja tehostenauhat pakottivat yhtyeen soittamaan kappaleet illasta toiseen jokseenkin samaan tapaan. Lisäksi tiettyjen kappaleiden klassisia sooloja ei voi ajatellakaan toisella tavalla soitettaviksi. Joidenkin kappaleiden aikana soitetut jammailuosuudet tuntuvat lähinnä teennäisiltä. Alun perin Watersin laulamilla kappaleilla vanhan kiukuttelijan ääntä kaipaa, mutta toisaalta hänen laulamiaan kappaleita ei setissä juurikaan kuulla. Ei taida olla suuri yllätys, että esimerkiksi Animalsilta ei esitetä yhtäkään kappaletta.

Keikka alkaa komeasti ”Shine On You Crazy Diamondilla”. Varttitunnin mittaiseksi puristettu liveversio ei tietenkään sisällä kaikkia studioversion osia, mutta mielestäni Pulsella kuultava versio toimii hyvin. Taustalaulajat hoitavat osuutensa hienosti, eikä äänimaailman osalta tunnu muutenkaan puuttuvan mitään. ”Shine On You Crazy Diamond” tempaisee kuulijan vastaansanomattomasti Pink Floydin tarjoamalle musiikilliselle matkalle. 

Toisena kuultava ”Astonomy Domine” oli kiertueen alussa takuulla setin suurin yllätys. Syd Barrettin aikaiset – tai ylipäätään 1960-luvulla levytetyt – kappaleet eivät olleen kuuluneet Pink Floydin ohjelmistoon enää pitkiin aikoihin, mutta nyt debyyttialbumi Piper At The Gates Of Dawnin aloitusraita jälleen soitettiin. Versio on oikeasti hyvä, vaikka kyllähän stimulanttien valaisema psykedelia oli vuosikymmenten varrella karissut Pink Floydista. 

Vaikka yleisön odottamat klassikot olivatkin keikoilla ansaitusti pääosassa, haluttiin ilman Watersia kiertäneen Pink Floydin tietysti kuulostavan muultakin kuin pelkältä nostalgiaan nojaavalta reliikiltä 1970-luvulta. Tuoreempien kappaleiden kavalkaadin käynnistää ”Have A Cigarin” tapaan hieman funkahtavasti kulkeva The Division Bellin ”What Do You Want From Me”. Se esitteleekin hyvin ”uuden”, Gilmourin johtaman Floydin musiikillisen tyylin. Tempo on leppoisa, taustalaulajat melko suuressa roolissa ja Gilmour kitaroineen kaiken keskipisteenä. Vaikkei Gilmourin vaimo Polly Samsonin sanoituksissa sinänsä olekaan mitään vikaa, tuntuvat ne melko latteilta. Uusi Floyd ei piitannut suurista teemoista, vaan keskittyi hyvältä kuulostavan stadionrockin tekemiseen.

A Momentary Lapse Of Reasonilta otettu ”Learning To Fly” jatkaa tuoreiden kappaleiden esittelyä. Liveversioon onkin saatu mukaan enemmän tunnetta kuin melko steriilille studioversiolle. Kappaleen lopetus on hieman erikoinen, mutta muuten ”Learning To Fly” tuntuu oikeastaan miellyttävän raikkaalta.

”Keep Talking” on jälleen Gilmourin näytösnumero. Melko monotoninen kappale tuntuu koostuvan lähinnä kitarasooloilusta ja taustalaulajien osuuksista. Laiskahkosti kulkeva kappale on levyltä kuunneltuna aika vaatimattoman oloinen, mutta tietysti tyylikkään tunnelmallinen välipala.

”Coming Back To Life” tuntuu kulkevan pitkälti samankaltaisesti kuin edellinenkin kappale, tosin jonkin verran ripeämmin. Toki Gilmour on taitava kitaristi, mutta kovin ontoksi tämäkin kappale tuntuu jäävän.

The Wallin herkempää materiaalia edustava ”Hey You” esitetään tietysti studioversion tapaan. Parin edellisen kappaleen jälkeen se onkin tervetullutta vaihtelua. Vain kappaleen loppu aiheuttaa pienen pettymyksen, sillä ilmeisesti ainoastaan Roger Waters pystyy laulamaan viimeisen säkeistön kappaleen vaatimalla riipaisevalla tyylillä.

”A Great Day For Freedom” on jälleen The Division Bellin materiaalia. Rakenteeltaan ja toteutukseltaan ”A Great Day For Freedom” on melko yllätyksetön, mutta se myöhempien aikojen Pink Floydin henki nostaa tämänkin kappaleen tusinatavaran yläpuolelle.

Yli kymmenminuuttiseksi venyvä “Sorrow” A Momentary Lapse Of Reasonilta esittelee jälleen Gilmourin kiistattomia kykyjä kitaristina. Synkähkö kappale  Yksi asia kuitenkin häiritsee – onko sooloilussa mukana improvisointia, vai soittiko Gilmour illasta iltaan samat huolellisesti suunnitellut osuudet?

Uusien kappaleiden osuus päättyy The Division Bellin ehkä hienoimpaan kappaleeseen. “High Hopes” nostatti jo studioversionakin toiveita siitä, että Pink Floydilta tulisi jatkossakin onnistuneita kappaleita. 

Ykköslevy päättyy hieman epäonnistuneella versiolla Floydin hittibiisistä “Another Brick In The Wall (Part 2)”. Kaikkien tuntema hitti piti tietysti soittaa, mutta Ilman Watersia se ei oikein toimi. Pidennetty sooloilu tuntuu oikeastaan yritykseltä vähentää kappaleen ahdistavuutta – Gilmourin johdolla Pink Floyd oli muuttunut kivaa, sympaattista ja nostalgista materiaalia taidokkaasti esittäväksi kokoonpanoksi.

Lue myös:

Kakkoslevyllä kuullaan aluksi The Dark Side Of The Moon kokonaisuudessaan. Klassikko soitetaan pääosin studioversion mukaisesti, joten yleisölle ei jää kappaleiden vaihtuessa paljoakaan mahdollisuuksia aplodeihin. ”Speak To Me” ja ”Breathe” kuljettavat kuulijat lähes hellyyttäviin jälkihippitunnelmiin. ”Breathen” lauluosuudet sujuvat vanhaan tapaan – Gilmourin ja Wrightin äänet soivat yhdessä upeasti. Sitä seuraava instrumentaalisiirtymä ”On The Run” säksättää ja syöksähtelee totuttuun tapaan, kunnes kellot ilmoittavat yhden odotetuimmista kappaleista olevan alkamassa.

”Time” soitetaan tälläkin livelevyllä jäätävän upeasti. Alun perkussiot, Gilmourin ja Wrightin vuorottelu laulajana ja kappaleen upeasti rakennettu kitarasoolo soivat myös Pulsella hienosti. Kappaleen aiheeseen ehkä sopiikin se, että kun Richard Wright laulaa ”Every year is getting shorter”, tuntuu teksti saavan melkein viisikymppisen kosketinsoittajan hivenen hauraalta kuulostavassa äänessä aiempaa syvemmän merkityksen. ”Timen” päätyttyä suosionosoitukset raikuvat. Sinänsä hieno ”Great Gig In The Sky” tuntuu sen jälkeen melkeinpä vaisulta, vaikka kaikki kolme taustalaulajatarta pääsevätkin esittelemään vuorollaan taitojaan. Valitettavasti laulaminen menee välillä yliyrittämisen puolelle.

Myös ”Money” kuului varmasti yleisön odottamien kappaleiden joukkoon. Valitettavasti siitä on yritetty tehdä rennompi epäonnistuneen jammailun avulla. Alkuaikojen nelimiehinen Floyd saattoi improvisoida pitkiäkin aikoja jonkin yksinkertaisen teeman tai riffin ympärillä, mutta 1990-luvun suuremman kokoonpanon olisi kannattanut pysyä selkeämmissä sovituksissa.

”Us And Them” leijailee kauniisti ja Dick Parryn jazzahtavaa saksofonia on ilo kuunnella. Leppoisa kappale on vaikuttava ja jälleen Gilmourin ja Wrightin äänet punoutuvat kauniisti yhteen. Instrumentaali ”Any Colour You Like” toimii väliosana ennen ”Brain Damagea” ja “Eclipseä”. Jälleen joudun toteamaan, että ilman Watersin ääntä ”Dark Side Of The Moonin” finaali jää hieman vaimeaksi. Se tuskin on haitannut keikoilla ollutta yleisöä, mutta levyltä kuunneltuna se tuntuu puutteelta.

The Dark Side Of The Moonin kappaleiden jälkeen esitetään ”Wish You Were Here”, josta kuullaan melkoinen kuorolauluversio. Kappaleen akustinen luonne tekeekin siitä helposti mukanalaulettavan, eivätkä sellaiset hienot kielikuvat kuin ”we’re just two lost souls swimming in a fish bowl” vaikeuta laulamista. Monien kuuntelukertojenkaan jälkeen en ole osannut päättää, tuntuuko yleisön laulu ärsyttävältä vai tuoko se kappaleeseen hienoa tunnelmaa.

The Wallilla ei ollut montaa kappaletta, joiden krediitteihin Gilmour olisi saanut nimeään. ”Comfortably Numb” on niistä yksi ja kyllähän se aikoinaan oli The Wallin angstin keskellä tervetullut hengähdystauko. Komean, lähes kymmenminuuttiseksi venyvän kappaleen liveversiollakin kuullaan jälleen kerran tyylikäs kitarasoolo ja muutenkin yksi Pink Floydin hienoimmista kappaleista saa tälläkin kertaa arvoisensa kohtelun. 

Konsertin päätteeksi kuullaan ”Run Like Hell”. Alussa kuullaan melko pitkään Gilmourin nauhakaiutettua kitaraa, mutta lopulta tanakkarytminen kappale pääsee vauhtiin. Ehkä tällainen loppuravistelu olikin ihan paikallaan pääosin leppoisan ja melko verkkaisesti edenneen keikan päätteeksi, vaikka tuskinpa kukaan sentään keikan aikana onnistui nukahtamaan. Versio on energinen, mutta jäin jälleen kaipaamaan Roger Watersin karjumia osuuksia. Vaikka Gilmouria onkin moneen otteeseen markkinoitu ”Pink Floydin äänenä”, ei hänkään sentään ihan kaikkia diskografian kappaleita pysty laulamaan. 

Pulse oli tietenkin komeasti pakattu albumi. Storm Thorgersonin suunnittelemassa paketissa oli sen vilkkuvan LED-valon lisäksi paksu, keikoilla otetuilla valokuvilla kuvitettu vihko. Valitettavasti vain cd-formaatin koko latisti albumin visuaalista loistoa, vaikka olihan Pulsesta tarjolla myös neljän vinyylilevyn uhkea boksi. Livelevy oli joka tapauksessa myyntimenestys, joka nousi listaykköseksi ympäri maailmaa, mm. Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Suomessakin. Live-dvd:ltä pääsee lisäksi näkemään, millaisiksi spektaakkeleiksi Pink Floydin keikat olivat modostuneet.

Pink Floydin levytystahti oli Watersin lähdön jälkeen ollut verkkainen ja Richard Wrightin kuolema vuonna 2008 sai varmaan useimmat uskomaan, ettei Pink Floyd -nimellä enää julkaistaisi uutta materiaalia. Tätä viimeisen kiertueen dokumenttia pidettiinkin yhtyeen testamenttina lähes 20 vuoden ajan. Onneksi sillä ei kuultu mitään väsyneiden setien viimeistä, velttoa eläkerahastonkerrytyskiertuetta, vaan kypsien muusikoiden tarjoamaa kuvaa hienon yhtyeen musiikista. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3.5 out of 5.

Avainsanat: Pink Floyd, proge, 1995

Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Ummagumma (1969)
Tuottaja: James Guthrie, David Gilmour
Levy-yhtiö: EMI

Yksi ajatus aiheesta ”Levyarvio: Pink Floyd – Pulse (1995)”

Add yours

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑