Levyarvio: Mike Oldfield – Hergest Ridge (1974)

Hergest Ridge on Mike Oldfieldin toinen studioalbumi.

Aiemmin mm. Kevin Ayersin yhtyeessä The Whole World soittaneen Mike Oldfieldin esikoislevy Tubular Bells oli ilmestynyt vain viikko nuoren multi-instrumentalistin 20. syntymäpäivän jälkeen. Vastoin kaikkia odotuksia lähes täysin instrumentaalisesta Tubular Bellsistä tuli ilmiömäinen menestys ja Oldfield itse päätyi musiikkimaailman kirkkaaseen valokeilaan. Oldfield oli haaveillut menestyksestä, mutta nyt kun se oli saavutettu hän huomasi ettei se tehnyt häntä onnelliseksi. Päin vastoin. Sisäänpäin kääntynyt introvertti suorastaan kammosi häneen kohdistuvaa huomiota ja palvontaa. Oldfield myös kieltäytyi ehdottomasti lähtemästä kiertueelle ja soitti vain kaksi livekeikkaa Tubular Bellsiin liittyen kovan painostuksen alla. Näistä toisen BBC:n studiossa 2nd House ohjelmaa varten.

Oldfield ei siis heittäytynyt täysillä jetset-elämään tai lähtenyt verkostoitumaan Lontoon musiikkipiireihin kuten useimmat hänen ikäisensä olisivat tehneet menestyttyään ja rikastuttuaan äkillisesti yli villeimpien unelmiensa. Sen sijaan Oldfield erakoitui maaseudun rauhaan Herefordshireen yli 200 kilometrin päähän Lontooseen.

Tarkalleen ottaen Oldfield ei kuitenkaan ollut vielä rikas sillä kuten kaikki musiikkibisnestä hieman tuntevat ymmärtävät niin yleensä royaltit valuvat artistille viiveellä ja isokin menestys saattaa näkyä kasvaneena nollarivinä pankkitilillä vasta seuraavana vuonna. Sitä paitsi Tubular Bellsin menestys sen ilmestyessä ei ollut mitenkään räjähtävää. Toukokuussa ilmestynyt levy nousi Brittien albumilistalle vasta heinäkuussa debytoiden sijalla seitsemän. Tämän jälkeen levy kasvatti pikku hiljaa suosiotaan kunnes joulukuussa ilmestynyt William Friedkinin kauhuelokuva The Exorcist käytti ääniraidallaan pätkää Tubular Bellsin introsta mikä puolestaan räjäytti alkuperäisen levyn suosion uudelle tasolle. Helmikuun 1974 ja toukokuun 1975 välissä Tubular Bells tippui Englannin albumilistan top-10:stä vain neljän viikon ajaksi. Yhteensä Tubular Bells viihtyi brittien albumilistalla käsittämättömät 264 viikkoa. Vuosien mittaan Oldfieldin debyytin on arvioitu myyneen yli 17 miljoonaa kappaletta.

Herefordshiren maaseudulla Oldfield innostui kauko-ohjattavista lennokeista ja käytti valtavasti aikaa niiden parissa puuhastellen.

Keväällä 1974 kun Oldfield alkoi pohtimaan seuraavan levynsä tekoa tulevat miljoonat punnat olivat kuitenkin vielä vuosien päässä. Miljoonien sijasta Oldfield nautti Virginiltä vaatimatonta 25 punnan viikkopalkkaa ja hän onnistui saamaan myös sen verran ennakkoa, että pystyi ostamaan rähjäisen pienen talon ilman keskuslämmitystä ja jääkaappia Hergest Ridge nimisen kukkulan läheisyydestä Herefordshiresta. ”Beacon” nimen saaneesta talosta tuli Oldfieldin tukikohta johon hän Virginin avustuksella rakensi yksinkertaisen kotistudion jonka avulla hän pystyisi demoamaan seuraavaa levyään. Oldfield on huvittuneena muistellut kuinka itse tuleva miljardööri Richard Branson kantoi selkä vääränä Farfisa-urut sisään taloon. Aina tarmokas Branson oli valmis näkemään vaivaa jotta hänen kultainen hanhensa oli tyytyväinen. Oldfield ei oikeastaan olisi halunnut ryhtyä uuden levyn tekoon vaan viihtyi parhaiten läheisessä pubissa soittamassa viinipalkalla keski-aikaista kansanmusiikkia paikallisen muusikon Leslie Penningin kanssa. Virginin painostamana Oldfield kuitenkin lopulta ryhtyi hommiin.

Alku oli tuskainen, mutta kun Oldfield sai työn syrjästä jälleen kiinni hommat alkoivat edistymään kuin itsestään. Oldfield laati yksityiskohtaisen ja huolellisen demon (jonka voi kuulla vuoden 2010 deluxe edition -versiolla) minkä jälkeen myös Tubular Bellsin tuottanut Tom Newman otettiin mukaan avuksi ja projekti siirtyi oikeaan studioon. Levyä yritettiin äänittää ensin Basing Street ja Chipping Norton studioilla, mutta Oldfield ei ollut tyytyväinen lopputuloksiin ja lopulta äänitykset siirrettiin Virginin omistamaan maaseudulla sijaitsevaan kartanostudio Manoriin. Eli samaan paikkaan jossa myös Tubular Bells oli äänitetty.

Kuten Tubular Bells myös Hergest Ridge koostuu kahdesta vinyylipuoliskon mittaisesta sävellyksestä jotka ovat saaneet vain yksinkertaiset nimet ”Part One” ja ”Part Two”. Ensimmäisellä osalla on mittaa lähes 22 minuuttia ja toinenkin osa yltää melkein 19 minuuttiin. Tällä kertaa mukana ei ole ”Sailor’s Hornpipen kaltaista irrallista loppukevennystä.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells II (1992)

Hergest Ridgessä on kuultu kaikuja Gustav Mahlerista ja Vaughan Williamsista ja itseni tekee mieli lisätä musiikin vahvan maaseuturomantiikan johdosta myös Jean Sibelius joka, kuten tunnettua on, Oldfieldin lempisäveltäjä. Hergest Ridge etääntyykin jopa Tubular Bellsiä kauemmas rock-musiikista ja klassinen musiikki on yhä selvemmin se tärkein innoituksen lähde. Oldfield ei toki käytä sinfonista rakennetta formaalilla tavalla kuten edellä mainitut klassisen musiikin mestarit, mutta verrattuna Tubular Bellsiin teemojen kehittely on huomattavasti pitkäjänteisempää. Teemoja on myös huomattavasti vähemmän, ne ovat pidempiä ja monimutkaisempia. Siinä missä Tubular Bellsissä eri teemoja käytettiin jopa tuhlailevasti ja välillä yhdestä teemasta toiseen loikittiin hieman puolihuolimattomasti niin tällä kertaa Oldfieldin periaate tuntuu olevan ”vähemmän on enemmän.” Vain muutamaa teemaa varioidaan monin eri keinoin loputtomasti ja hyvin onnistuneesti. Sävellyksen mekaniikka tuntuu myös sofistikoituneemmalta. Harmoniakieli on rikkaampaa ja laajentuu useammin dissonanssin puolelle ja myös kontrapunktia käytetään siellä täällä.

Hergest Ridgen musiikki on edeltäjäänsä pastoraalisempaa, sisäänpäin kääntyneempää, vakavampaa ja melankolisempaa. Levy ei ole samalla tavalla helposti avautuva kuin Tubular Bells, mutta kauniita melodioita ja emotionaalisesti latautunutta hienoa kitarointia siinä riittää silti yllin kyllin. Maaseutumaisia tunnelmia kuvaillaan musiikin voimin paikoin niin tehokkaasti, että sitä kuunnellessa on helppo kuvitella Oldfield vaeltelemassa irlanninsusikoiransa (jonka nimi oli muuten Bootleg) kanssa nummilla inspiroituen muinaisista maisemista. Hergest Ridgea voisikin kuvailla sinfonian sijasta sinfoniseksi runoksi joka on klassisen musiikin sinfoniaa vapaamuotoisempi tyyli joka pyrkii kuvailemaan jotain ulkomusiikillista ilmiötä tai teemaa.

Tubular Bells loi Oldfieldille maineen yhden miehen bändinä ja multi-instrumentalistina. Ja vaikka Oldfield tälläkin kertaa soittaa suurimman osan instrumenteista yksin on mukana apuna myös muita muusikoita. Trumpettia soittaa Ted Hobarth ja oboeta Henry Cow’sta tuttu puhallinsoittaja Lindsay Cooper sekä June Whiting. Miken veli Terry Oldfield soittaa huilua. Rumpuja levyllä ei kuulla juuri lainkaan, mutta alkuperäisessä miksauksessa soi Chilli Charlesin virvelirumpu joka miksattiin kokonaan pois vuonna 1976. Myös trumpetin rooli pieneni tuossa versiossa. Clodagh Simonds ja Sally Oldfield vastaavat sanattomasta vokalisoinnista siellä täällä, mutta vielä suurempaan rooliin nousee David Bedfordin sovittama kuoro joka soi uljaasti etenkin ”Part Onen” finaalissa. Bedford vastaa myös levyn jousisovituksista joita kuullaan levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Oldfieldin oma instrumentaalinen panos keskittyy erilaisiin kitaroihin, bassokitaraan, perkussioihin ja urkuihin. Syntetisaattoreita ei kuulla lainkaan tälläkään levyllä ja itseasiassa koko levyn sointi on yllättävänkin akustinen.

Levyn ensimmäisen puolisko alkaa mystisesti soivalla dronella josta käynnistyy puhaltimilla ja kellopelillä soitettu pitkä ja kaunis melodia. Introa on verrattu Mahlerin ensimmäisen sinfoniaan. Noin puolivälissä ”Part Onea” kuullaan äärimmäisen koskettava ja herkkä Cooperin soittama oboe-melodia josta siirrytään jonkin ajan kuluttua trumpetin soittamaan toiseen melodiaan joka muodostaa lopulta sähkökitaran kanssa ilahduttavan kontrapunktin. Putkikellot johdattavat kappaleen uuteen osioon jossa bassokitara ottaa hetkeksi pääroolin. ”Bassosoolosta” siirrytään juhlavaan elämänmyönteiseen osioon jossa rekikellot helkkäävät ja Oldfield vapauttaa ilmoille hurmaavan sähkökitarasoolon joka on vahvan pörisevän fuzz-efektin koristama. Pitkästä kitarasoolosta siirrytään hitaaseen ja eteeriseen finaaliin jossa Bedfordin upeasti sovittama sekakuoro huokailee aavemaisesti. Lopussa putkikellot kilkkaavat kilpaa yhä intensiivisemmin laulavan kuoron kanssa mistä palaudutaan luontevasti alun droneen. Putkikellojen käyttö finaalissa kumartaa mielestäni turhaan Tubular Bellsin suuntaan ja antoi helpon maalin kriitikoille. Tähän palaamme myöhemmin.

Toinen osa alkaa akustisella kitaralla ja surisevilla useita kertoja moduloivilla uruilla joiden rinnalla liittyy vikkelästi ja virtuoosimaisesti soiva sähkökitara. Musiikkiin tulee uutta rytmisyyttä ja mukaan yhtyy mandoliini useamman kitaran rinnalle. Kaihoisasti soiva melodia on upea ja musiikissa on mahtavaa liike-energiaa. Lyhyen 7/4 osion jälkeen siirrytään rauhallisesti kelluvaan osioon josta repivästi soiva sähkökitara sitten herättelee. Raastavasti soiva sähkökitara ja taustalla pärisevät patarummut siirtävät musiikin kummalliseen nykivästi piipittävään urkuosioon jonka yllä Terry Oldfieldin huilu soittaa epäröivää melodiaa.

Sitten helvetti päästetään irti.

Alkaa todella kokeellinen ja aggressiivinen osio jossa soi samaan aikaan valtava määrä (lähteestä riippuen kitararaitoja oli 100-1000 kappaletta) päällekkäin äänitettyjä sähkökitaroita. Tämä brutaalisti junnaava ”electric thunderstorm” lempinimen saanut osuus tarjoaa väkevän kontrastia levyn hillittyyn yleistunnelmaan. Kyseinen kohta on todella hurja ja massiivisena vallina urkumaisesti surisevat kitarat oli jotain aivan ennen kuulematonta. Moni onkin erehtynyt kuvittelemaan että osio on luotu uruilla, mutta kitaroita ne ovat. Kun tutustuin Hergest Ridgeen teininä en ollut kuullut aiemmin mitään mitään joka olisi lähellekään yhtä omituista kuin tämä sähkökitarat demoniseksi jousiorkesteriksi muuttava osio.

Sähköisen ukkosmyrskyn jälkeen seuraa kaunis seesteinen urkujen ja akustisen kitaran soittama jakso johon liittyy myös jousisektio. Pikku hiljaa musiikki muuntautuu vokaalien ja akustisen kitaran kuljettamaksi hartaaksi messuksi. Melodia on kaunis, mutta surullinen ja aivan lopussa kuultavat dissonanssit tuovat mukanaan vielä loppuun oman traagisen lisänsä. Elokuvatermein voisi todeta, että Hergest Ridgen loppu ei ole onnellinen.

Lue myös

Loppu ei meinannut olla onnellinen Oldfieldillekään. Sillä kriitikoiden vastaisku oli alkanut. Siinä missä Tubular Bells oli saanut lähes 100% ylistävän vastaanoton oli Hergest Ridgen saamat arviot ristiriitaisempia ja osittain jopa hyvin tuomitsevia Osa kriitikoista jopa syytti Oldfieldia itsensä plagioimisesta. Mikä on tässä tapauksessa suhteellisen naurettava syytös. Tuhannet pop-artistit ovat tehneet omia levyjään kolmen minuutin pakkopaitamaista formaattia noudattaen ja samaa perusinstrumentaatiota toistaen ilman vastaavia syytöksiä ja kun Oldfield tekee kaksi perättäistä albumia jossa molemmissa on vain kaksi levyn puoliskon täyttävää, mutta keskenään hyvin erilaista musiikkia sisältävää kappaletta, onkin se sitten välittömästi merkki paikalleen jämähtämisestä. Outoa ja hyvin epäreilua.

Myös kaupallisesti oli selvää, että Tubular Bellsin jälkeen tie olisi vain alaspäin. Hergest Ridge nousi kuitenkin suoraan Brittien albumilistan kärkeen ja pysyi siellä kolme viikkoa kunnes Tubular Bells joka oli roikkunut listoilla vuoden ajan nousi ykköseksi tiputtaen Hergest Ridgen toiselle sijalle. Hetken aikaa Oldfieldin hallussa oli Englannin albumilistan kaksi kärkisijaa. Loppujen lopuksi Hergest Ridge myi pari miljoona kappaletta mikä on vähän Tubular Bellsin 16 miljoonaan verrattuna, mutta silti varsin uskomaton suoritus näin kokeellisella ja sisäänpäin kääntyneelle instrumentaalisella musiikille.

Virginille Hergest Ridgen suoritus oli kuitenkin pettymys eikä Oldfield itsekään ollut täysin tyytyväinen levyynsä. sillä hän tunsi että oli jo antanut kaikkensa Tubular Bellsillä ja Hergest Ridgen teko tuntui hetkittäin pakkopullalta ja Virginin koneiston ruokkimiselta. Väkisin vääntämisen tunne ei kyllä välity ainakaan tälle kuuntelijalle lainkaan vaan päin vastoin: Hergest Ridge on suurelta osin minusta jopa Tubular Bellsiä kauniimpi ja onnistuneempi levy.

Hergest Ridgestä tehdyt useat eri miksaukset osoittavat myös ettei Oldfield ikinä ollut täysin sinut aikaansaannoksensa kanssa. Hänestä äänitykset tehtiin liian kiireellä mikä vaikutti negatiivisesti soittosuorituksiin. Ensimmäiset vinyylipressit eivät myöskään toistaneet hienovaraista musiikkia tyydyttävästi sillä öljykriisin takia vinyylilevyjen laatu oli heikkoa juuri tuohon aikaan. Oldfield miksasi levyn uudelleen ensimmäisen kerran kokoelmalevyä Boxed varten ja toistamiseen vuonna 2010.

Vuonna 1976 ilmestynyt Boxed sisälsi Oldfieldin kolme ensimmäistä studiolevyä ja ylimääräistä musiikkia. Boxedin Hergest Ridge oli huomattavasti alkuperäistä versiota minimalistisempi. Siinä missä alkuperäinen vuoden 1974 Hergest Ridge soi sinfonisemmin klassisen musiikin romanttisen aikakauden mielessä kääntyy Boxed -versio hieman modernimman taidemusiikin suuntaan ja korostaa toisaalta myös sen kansanmusiikkimaista puolta. Oldfieldin vaatimuksesta Boxed -versiosta tuli jatkossa levyn ja se oli ainoa saatavilla oleva versio CD formaatissa aina vuoteen 2010 asti jolloin Oldfield miksasi levyn jälleen uudestaan. Itsekin olen siis tutustunut levyyn alunperin sen tämän miksauksen myötä ja se on minulle yhä se tutuin versio.

Ilmeisesti Oldfield koki, että alkuperäinen versio soi tukkoisesti äänitysteknisten haasteiden myötä ja moni osio josta hän oli ylpeä ei erottunut kokonaisuudesta selvästi. Tästä syystä hän lähti siis karsitumpaan suuntaan. Vuonna 2010 oli kuitenkin mahdollista palata alkuperäiseen versioon ja palauttaa sen rikkaampaa sointia uuden miksauksen myötä. Niin Oldfield tekisin ja kolmas versio Hergest Ridgesta sai ensi-iltansa vuonna 2010 kolme CD-levyä kattaneen deluxe editionin myötä. Tämä kolmas miksaus on kuitenkin varsin erilainen kuin kumpikaan aiemmista eli Oldfield ei malttanut vain siivota ensimmäistä versiota vaan uusi miksaus korostaa jälleen aivan eri puoli sävellyksestä. 2010 miksaus on minusta aavistuksen kitarakeskeisempi ja ehkä hieman rokkaavampi kuin kumpikaan aiemmista tulkinnoista. 2010 miksaus on kiinnostava, mutta osittain hieman huolimatonta työtä ja sisältää joitakin kohtia jotka minusta kuulostavat suorastaan soittovirheiltä.

Itselleni definitiivinen versio Hergest Ridgestä on vuoden 1976 remix, mutta se voi toki johtua myös siitä, että tutustuin sitä kautta tähän ihastuttavaan sävellykseen. Kaikki versiot ovat joka tapauksessa omilla tavoillaan kiinnostavia ja tarjoavat kiehtovalla tavalla vaihtoehtoisia kulmia sävellykseen.

Oldfield ei ikinä ollut tyytyväinen Trevor Keyn alkuperäiseen Hergest Ridge -kanteen ja 2010 Deluxe Edition saikin aivan uuden kannen.

Vuosi 1975 tarjosi myös yhden dramaattisesti erilaisen tulkinnan Hergest Ridgestä. Avantgarde-säveltäjä David Bedford nimittäin sovitti silloin Hergest Ridgestä version suurelle orkesterille ja kuorolle. Hän oli tehnyt aiemmin vastaavan orkesteriversion Tubular Bellsistä joka julkaistiin levymuodossa nimellä The Orchestral Tubular Bells. Hergest Ridgen orkesteriversiota ei ole valitettavasti tähän päivään mennessä julkaistu levyllä virallisesti, mutta se esitettiin aikoinaan Englannissa jopa televisiossa. Tämä versio on nähtävissä Youtubessa josta löytyy myös äänenlaadultaan heikko studioversio. Hergest Ridgen orkesterisovitus toimii huomattavasti Tubular Bellsiä paremmin mikä osaltaan kertoo sävellyksen Tubular Bellsiä sinfonisemmasta tyylistä.

Herkälle Oldfieldille Hergest Ridgen vastaanotto oli tyrmäävä kokemus ja antikliimaksi Tubular Bellsin jälkeen. Omasta mielestäni Hergest Ridge on kuitenkinmaaseudun rauhaan erakoksi vetäyneeltä Oldfieldilta melko lailla täydellinen siirto ja vahva näyttö siitä, että hän ei suinkaan ollut vain yhden levyn ihme. Negatiivinen kritiikki myös lopulta energisoi Oldfieldin ja hän vetäytyi takaisin harjun reunalla sijaitsevaan torppaansa päättäen, että seuraavasta albumista tulee hänen todellinen mestariteoksensa…

Parhaat biisit: ”Part One”, ”Part Two”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

”Hergest Ridge (Part One)” 21:29
”Hergest Ridge (Part Two)” 18:45

Muusikot

Mike Oldfield: sähkö- ja akustiset kitarat, bassokitara, glockenspiel, rekikellot, mandoliini, pähkinänsärkijä, patarummut, gong, espanjalainen kitara, Farfisa-urut, Lowrey-urut, GEM Gemini-urut June Whiting: oboe Lindsay Cooper: oboe Ted Hobart: trumpetti Terry Oldfield: huilu Chilli Charles: virvelirumpu Clodagh Simonds: laulu Sally Oldfield: laulu David Bedford: kuoron- ja jousisoittimien johtaja.