Levyarvio: Tori Amos – Little Earthquakes (1992)

29-vuotias Tori Amos julkaisi ensimmäisen näköisensä levyn Little Earthquakes 1992.

Ensimmäinen levytys tämä ei tosin ollut. Muutamaa vuotta aiemmin ilmestyi Y Kant Tori Read -yhtyeen nimellä albumi, jolta puuttui Amoksen vahva piano ja omaäänisyys. Bändin sai nimensä Amoksen kyvyttömyydestä lukea nuotteja. Samainen puute johti aikanaan hänen erottamiseensa musiikkiopistosta ja näin ollen kenties tuuppasi taiteilijanalun baaripianon ääreen. Nuori nainen keräsi esiintymiskokemusta kapakoissa ja jazz-klubeilla. Kerrotaan, että pastori-isä ujutti tytärtään erityisesti homobaareihin esiintymään, sillä arveli tämän olevan paremmin turvassa tässä seurassa. Valitettavasti kokemukset eivät olleen yksinomaan turvallisia; näiden vuosien kokemuksista Amos ammensi tulevina vuosina rankkoja aiheitaan.

Lue myös: Levyarvio: Kate Bush – Hounds Of Love (1985)

Atlanticin julkaisema, Amoksen esikoinen, Y Kant Tori Read oli melko -joskaan ei riittävän- tarttuvaa poppia eikä levy ollut kaupallinen menestys. Myöhemmin Amos on kritisoinut levyä ankarasti, mutta ilmaisun jo hiouduttua Little Earhtquakesin aikaan, suhtautui hän siihen vain yhtenä osana itseään, yhtenä niistä tyypeistä, jotka sulassa sovussa muodostivat silloisen Tori Amoksen; yhtenä niistä tyypeistä, jotka Amoksen uralla kyydissä ovat keikkuneet ja joihin biisien tarinat viittaavat. 

Esikoisen vastaanotto oli pettymys ja omien sanojensa mukaan ajoi Amoksen kirjoittamaan raivokkaasti uutta musiikkia. Lahjakkaan muusikon alentaminen tyhjänpäiväiseksi poppariksi oli kova paikka.

Levy-yhtiö suhtautui edelleen ensimmäisiin tarjokkaisiin nihkeästi ja toivoi pianon tilalle särökitaroita; ensimmäinen versio torjuttiin ja Amos sopi Atlantic Recordsin Doug Morrisin kanssa muutamasta biisistä, joissa pianon rooli olisi vaatimattomampi ja bändisoitto isommin esillä. Lisähautominen ja neljän uuden kappaleen tarjoaminen ja sovittaminen kumppanin Eric Rossin kanssa tuotti tulosta. 

Little Earthquakes toi esiin Amoksen oman vahvan äänen musiikintekijänä ja taaloja levy-yhtiön liivintaskuun. Se ei saavuttanut myyntilistojen kovinta kärkeä, mutta sinnitteli Brittilistoilla viikkoja. Kriitikot ottivat levyn mielissään vastaan. Suttuisen grungen seassa luonnonlapsimainen Amos toimi piristysruiskeena. Kappaleet ovat tunteellisia ja kirkkaita, vaikka vapautunut pianonpaukuttaminen ja laulu ei noudata sääntöjä. Vertailuja Kate Bushiin ja Joni Mitchelliin ei voitu välttää. Uskaltaisin väittää, että sukupuolella oli iso rooli vertailuja luotaessa.  Amoksen intensiivinen ja raivokaskin piano saattoi hänet kuitenkin ikiomaan lokeroonsa. 

Levyn teemat ovat henkilökohtaisia mutta yleismaailmallisia. Naiseuden kokemusta ei piiloteta eikä sen takana piileskellä. Amoksen piano on kehonjatke siinä missä nahkahousuhevarilla sähkökitara. Myös vokaaleilla on iso rooli eikä kappaleiden lyriikoita voi sivuuttaa. Tänä päivänä Amoksen haastatteluja tuolta ajalta kuullessa tuntuu yllättävältä, miten kypsää ilmaisu on sanoituksissa. Nykyfeministi saattaisi tuomita haastattelujen puheet rintamakarkuruudeksi. Omien tulkintojeni ollessa vahvassa ristiriidassa aikanaan tehtyjen haastattelujen kanssa, pidättäydyn lyriikoiden analysoinnista. Artisti itse on antanut siunauksensa henkilökohtaisiin tulkintoihin, joita yritän vaalia ja antaa muille saman mahdollisuuden. 

Levyn avausraita ”Crucify” julkaistiin levyn viidentenä sinkkuna ja aloituskappaleena hyvä valinta. Kappaleen laiska ja alkeellinen syke antavat signaaleja kyynisyydestä, tarve näyttää maailmalle sihahtaa hampaiden välistä. Lyriikat ovat kuitenkin ujostelemattomat ja suurisanaiset. Voi helposti kuvitella, miten vastahakoiselle levy-yhtiölle kapinointi purkautuu juuri tähän kappaleeseen. 

”Girl”, yksi enempi bändillisistä biiseistä, ja ”Silent All These Years”, näyttävät askelmerkkejä Amoksen uralle; tunnelmat toistuvat vielä 2010-luvun Native Invaderillakin. Näin vuonna 2024 ajoittain käy mielessä, onko kyseessä käsiala ja persoonallisuuspiirre vai toistavatko levyt itseään. Sen sijaan vuonna 1992 kyseessä on ensitutustuminen ja vangitseva kohtaaminen. 

”Precious Thingsin” piano murahtelee ja kappale vyöryy vastaansanomattomasti kuulijan yli. Instrumentaatio on monipuolinen. Särökitaroille ja rummuille on annettu reilusti tilaa. Piano on kuitenkin jätetty päärooliin ja takana tikuttava painostava äänimaailma muodostaa kappaleelle luonteen yhdessä vokaalien kanssa.

”Winter” oli itselleni ensimmäisiä ankkuribiisejä tällä levyllä nuoruudessani. Kappale on dramaattinen ja raikas yhtä aikaa. Kappaleessa kasvetaan vähän väkisin, vielä kuitenkin unelmoiden.

 Vaikka tällä albumilla (kuten koko Amosin tuotannossa) reipas ja railakas piano on suurimpia sankareita, olisin jättänyt ”Happy Phantomin” kapakkapianoineen unohtuvaksi sinkun b-puoleksi tai keikoilla esitettäväksi kupletiksi. Tällä kappaleella voisi esimerkiksi laulaa suohon Amanda Palmerin.

”China” seuraa ”Happy Phantomin” renkuttelun jälkeen rauhoittavana, yksittäisenä kappaleena vähän luonteettomana. Sijainti levyllä pelastaa sen ja jopa kohottaa sen liikuttavaksi koskettavine lyriikoinen ja viuluineen.

Myös ”Leather” ja ”Mother” puolustavat paikkaansa tasoittelijoina. ”Mother” on tarkka ja terävä, sormet juoksevat koskettimilla. Laulu nousee jankutukseksi ja tuntuu oikealta elämältä.

Lue myös

”Tear In Your Hand” kuulostaa allekirjoittaneen korvaan Roxetelta. Myös tämän olisi voinut hylätä ”Happy Phantomin” kanssa ja lähettää esimerkiksi Alannah Mylesille. Kappaleelle on päästetty pianoa vähänlaisesti. Laimea nostalgiatunnelma ehkä johdattelee kuulijan turvaan hyviin aikoihin, jotka tullaan katkaisemaan Me and a gunilla. 

Todellinen järistyshän tulee vasta levyn loppupuolella. Säestämättömän ihmisäänen tuottama kappale ”Me And A Gun” vähäeleisyydessään pysäyttää kuulijan. Olivatpa edeltävät raidat ajaneet yleisön ärtyneeksi, huvittuneeksi tai kyyniseksi, tämän on pakko pysäyttää. Thelma & Louise elokuvan innoittama, omista kokemuksista ammentava kappale kertoo raiskauksesta. Kappaleen tekstiä analysoidessa tuntee omituista myötähäpeää ja välillä itkettää. 

Kappale sai erinomaisen vastaanoton. Amos on kertonut, että myös hänen oma toipumisprosessinsa käynnistyi laulun kirjoittamisen myötä. Julkaisun jälkeen hän sai myös paljon yhteydenottoja naisilta, jotka olivat kokeneet seksuaaliväkivaltaa. Merkittävänä tapahtumana hän on kertonut kohtaamisestaan kuuntelijansa kanssa. Keikan jälkeen nainen oli lähestynyt artistia ja kertonut ahdistavasta elämäntilanteestaan, eikä Amos kyennyt osoittamaan pysyvää tukea ja turvaa. Havainto tukipalvelujen puutteesta johti siihen, että Tori Amos oli perustamassa seksuaalirikosten uhreille tukipalvelua. Tämä yhdistys nimeltä RAINN on edelleen toiminnassa. 

Alkuperäisen levyn päättävä Little earthquakes ei kerää kuulijaa uudelleen kokoon. Se kiekuu ja riekkuu ja ehkä vähän ilkeilee. Instrumentaatio on laaja; tämä on yksi kappaleista, jolla Amos osti Little Earthquakesin julkaisun. Seesteisemmäksi tämä levy ei jätä maailmaa, mutta sen ääniraita on kaunis. 

Little Earthquakes vakuuttaa paatuneen popparin pianon voimasta. Se on helposti lähestyttävä taidelevy, joka tarjoilee laajan skaalan tunteita. Kappaleiden intensiteetti vaihtelee ja se tarjoaa hyökkäysten välillä rauhaisia turvaluolia Viisuja voi laulaa mukana ja osaa vaikka karaokessa. Jos haluaisin tältä levyltä testata pari kappaletta, ottaisin käyntikorteiksi nimibiisin ja avausraidan. 

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: TERHI PAULIINA
Lue myös: Viikon Teos 63: Tori Amos – Under The Pink (1994)

Kappaleet

  1. ”Crucify” 4:58
  2. ”Girl” 4:06
  3. ”Silent All These Years” 4:10
  4. ”Precious Things” 4:26
  5. ”Winter” 5:40
  6. ”Happy Phantom” 3:12
  7. ”China” 4:58
  8. ”Leather” 3:12
  9. ”Mother” 6:59
  10. ”Tear in Your Hand” 4:38
  11. ”Me And A Gun” 3:44
  12. ”Little Earthquakes” 6:51
Tuottaja: Tori Amos, Eric Rosse, Davitt Sigerson, Ian Stanley
Levy-yhtiö: Atlantic

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑