Viikon Teos 63: Tori Amos – Under The Pink (1994)

Kesällä on mukava palata vanhojen suosikkien pariin. Kohtasin itse Tori Amosin itse ensimmäistä kertaa 90-luvun alussa katsoessani jotain Ylen musiikkiohjelmaa Parolannummen kasarmin TV-vastaanottimesta, jonka moottorina oli vielä katodisädeputki. Varusmiestoverini eivät olleet erityisen innostuneita ”Cornflake Girlistä”, mutta minuun se upposi Kate Bush -fanina heti.

Joskus laulaja ja instrumentalisti ovat osa samaa kokonaisuutta; artistin soittaja ja laulaja-aspekti vahvistavat toisiaan ainutkertaisella tavalla. Nina Simone, jonka väkevän juurevalle laulutavalle luo pohjan paikoin melkein barokkimainen klassinen pianismi. Joni Mitchell, jonka erikoinen kitaransoitto ja harmoniakäsitys pohjustaa tarinankerrontaa. George Benson kitaroineen, Stevie Wonder koskettimineen ja rumpuineen. Ja sitten on Tori Amos, jonka klassissävytteinen Bösendorfer-flyygelisoundi nivoutuu saumattomasti yhteen omintakeisen laulutavan kanssa. Ylärekisterissä leijailevat, lastenlaulumaiset melodiat, ja kiemurtelevat arpeggiot. Torin soittaessa pianoa yhtye hengittää samassa tahdissa laulajan kanssa. Dynamiikka on herkkää ja musiikissa on jatkuva vaaran tuntu.

Under the Pink on Tori Amosin toinen sooloalbumi, ja minun kirjoissani edelleen levytysuran lakipiste, vaikka onkin myönnettävä, etten 90-luvun diggailun jälkeen ole seurannut artistin uraa kovin tarkasti. Tällä levyllä Torin kosiskeleva ja kapinallinen puoli lyövät kättä. Levyn voi periaatteessa kuunnella loistavan melodisen pop-levynä, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa rönsyjä, jossa varsinkin pianisti-Tori tavoittelee riitasoituisia sävyjä. Laulujen sanoitukset käsittelevät rankempia tunteita: murhanhimoa, alistamista, ja viattoman kuuloisissa melodioissa on jotain valtavan traagista. Tori haluaa tappaa tarjoilijattaren ja kertoo uskonnollisesta hyväksikäytöstä.

60-minuuttiselle levylle ei mahdu yhtään turhaa täytekappaletta. ”Cornflake Girl” on loistava, raskaasta aiheesta kertova pop-hitti, joka on ehkä hiukan kulunut laajassa soitossa. Suosikkikappaleeni levyllä tulevat sen jälkeen. Iciclen piano-osuus kurkottaa atonaalisuuden puolelle. ”Cloud on My Tonguen” melodia on ehkä levyn kaunein. ”Space Dog” tasapainoilee kaihon ja ahdistuksen välimaastossa. Levyn päätöskappale ”Yes, Anastasia”, on 10-minuuttinen järkäle. Se on mielestäni levyn vahvin ja paras kappale, ja sitoo kokonaisuuden taiteellisesti nautinnolliseen muotoon. Kappale on oikeastaan sinfoninen progekappale. Vaikka instrumentaatio ei muistuta rock-musiikista, kappaleen rakenne kehittyy melodiasta toiseen vähän kuin ”Supper’s Ready” tai ”Close to the Edge”. Tori ja Bösendorfer saavat dynaamista tukea muhkeasta jousisovituksesta.