Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells II (1992)

Tubular Bells II on Mike Oldfieldin 15. studioalbumi.

Elokuvahistorian ensimmäinen jatko-osa oli vuonna 1915 ilmestynyt pahamainen The Fall of a Nation joka seurasi vuotta aiemmin ilmestynyttä The Birth of a Nationia. Elokuva taidemuotona syntyi 1800-luvun lopulla joten jatko-osat ovat kuuluneet elokuvien historiaan lähes alusta alkaen. Tekisi mieli kirjoittaa, että musiikin parissa ilmiö on harvinaisempi, mutta itseasiassa klassisen musiikin maailmahan oli tavallaan täynnä jatko-osia. Ensimmäistä sinfoniaa seurasi toinen ja kolmas ja niin edelleen. No tietenkään sinfonioiden sarjassa ei ole kyse jatko-osasta aivan siinä mielessä kuin asiaa yleensä ajatelleen. Ei Led Zeppelin II ja Led Zeppelin III nekään ole jatko-osia ensimmäiselle Led Zeppelinin albumille. Vain seuraavia levyjä yhtyeen levykatalogin jatkumossa. Jatko-osan määritelmä vaatii tietenkin jonkinlaista temaattista jatkumoa. Yksinkertaistaen: elokuvien jatko-osissa seikkailee tutut hahmot, levyjen jatko-osissa tutut melodiat. Jatko-osilla on hieman huono maine juuri edellä mainituista syistä sillä niitä helppo pitää mielikuvituksettomana kierrätyksenä joka on tehty vain kaupalliset motiivit kirkkaana mielessä. Usein tietysti juuri tästä on kyse ja suuri osa elokuvien jatko-osista on roskaa. Toisaalta suuri osa elokuvista ylipäätänsä on roskaa joten tässä ei ole mitään kovin yllättävää. Jatko-osien joukossa on kuitenkin myös joitakin elokuvahistorian suurimmista onnistumisista. Monien mielestä The Godfather Part II ja The Empire Strikes Back päihittävät sarjojensa ensimmäiset osat.

Musiikin puolella onnistuneet jatko-osat ovat ehkä jopa harvinaisempi ilmiö kuin elokuvian puolella. Tubular Bells II on yksi niistä onnistumisista.

Mike Oldfieldin vuonna 1973 ilmestynyt esikoislevy Tubular Bells oli valtava menestys. Siitä tuli suoranainen ilmiö. Ei vain siksi, että se myi miljoonia ja miljoonia kappaleita (nykyhetkeen mennessä levyä on mennyt kaupaksi noin 17 miljoonaa kappaletta) vaan siksi, että kyseessä oli hyvin poikkeuksellinen menestyslevy. Ensinnäkin kyseessä oli instrumentaalinen musiikki joka oli rakennettu ikään kuin rock-sinfoniaksi. Albumilla oli vain kaksi levynpuoliskon mittaista pitkää biisiä. Eikä tässä kaikki; levy ei ollut tiukasti keikoilla yhteen hitsautuneen bändin työtä vaan suurimman osan kaikista levyn lukuisista eri instrumenteista soitti päällekkäinäänitysten avulla vaivalloisesti kasaan yksi nuori mies. Mike Oldfield oli vain 19-vuotias Tubular Bellsin ilmestyessä ja hän oli säveltänyt merkittävän osan musiikista ollessaan vain 17-vuotias. Lukuisat levy-yhtiöt olivat hylänneet Oldfieldin poikkeuksellisen demon ja lopulta albumi sai julkaisun vasta kun toinen nuori yrittäjä ja  levykauppias Richard Branson päätti perustaa oman levy-yhtiön Virginin sen julkaistakseen. Tämä altavastaajakuvio ja ryysyistä rikkauksiin tarina lisää tietenkin myös Tubular Bellsin ilmiömäisyyttä.

Oldfieldin Tubular Bellsiä seuranneet levyt myivät hyvin, mutta Virgin haistoi, että tuon levyn legendaarista mainetta hyödyntämällä olisi mahdollista iskeä uudelleen todelliseen kultasuoneen. Ilmeisesti jatko-osa painostus alkoikin Virginin suunnalta melko varhaisessa vaiheessa. Ehkä kuumimmillaan se oli vuonna 1983 kun alkuperäisen Tubular Bellsin julkaisusta oli kulunut kymmenen vuotta. Oldfield kuitenkin vastusti kiusausta vaikka toki hänen levyillään oli siellä täällä esiintynyt musiikillisia viittauksia levyyn joka nosti hänet maailmankartalle. Selkeimpänä esimerkkinä juuri kymmenen vuotisjuhlan kunniaksi cameo-roolin saanut pääteema Crises levyn (1983) nimiraidalla.

Seuraavan kerran Oldield koki erityistä jatko-osa painetta kun hän esitteli Virginille vuonna 1990 erittäin kokeellisen  ja monimutkaisen nstrumentaalilevyn jonka hän oli nimennyt Amarokiksi. Virgin olisi halunnut lätkäistä kanteen putkikellot ja varmistaa muuten umpiepäkaupallisen musiikin menestys. Oldfield sanoi ei minkä seurauksena Virgin puolestaan kieltäytyi promotoimasta tätä erinomaista levyä. Oldfieldin ja Virginin välit olivat heikommassa jamassa kuin koskaan. Oldfieldin pitkä sopimus Virginin kanssa oli päättymässä seuraavan levyn jälkeen ja Oldfield tiesi hyvin, että jatko-osa olisi tärkeä ässä hihassa kun hän neuvottelisi uudesta sopimuksesta. Tämä olisi Oldfieldin viimeinen keskisormen näyttö Virginille; himottu jatko-osa menisikin seuraavalle levy-yhtiölle. Uuden sopimuksen neuvottelut olivatkin täydellinen vastakohta alkuperäisen levyn kaupittelulle; tällä kertaa kaikki suuret levy-yhtiöt suorastaan jonottivat päästäkseen tekemään bisnestä herra Putkikellojen kanssa. Oldfieldin valinta osui Warner Musiciiin ja sen jälkeen olikin aika ryhtyä hommiin.

Tubular Bells II:sen työstäminen alkoi kesällä 1991. Aluksi Oldfield ja tuottaja Tom Newman työstivät levyä kahdestaan. Newman oli alkuperäisen Tubular Bellsin tuottaja ja sen suuri puolestapuhuja. Newman oli työskennellyt sillin tällöin Oldfieldin kanssa myös Tubular Bellsin jälkeen. Myös kaksi Virgin-kauden viimeistä levyä Amarok ja Heaven’s Open olivat tehty yhdessä hänen kanssaan. 

Jossain välissä projektiin tuotiin mukaan kuitenkin supertuottaja Trevor Horn ja Newman vaikuttaa jääneen tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän syrjään. Newmanin kanssa tehdystä työstä julkaistiin kiehtova  maistiainen Sentinel-sinkun b-puolena. Neljä minuuttinen ”Early Stages” tarjoilee kiinnostavan välähduksen mahdollisesta vaihtoehtoisesta Tubular Bells -jatko-osasta. ”Early Stages” on tyyliltään tummasävyisempi ja orgaanisempi kuin lopulta Hornin kanssa tehty versio. Olisikin ollut todella kiinnostavaa kuulla Newmanin ja Oldfieldin tekemä Tubular Bells II, mutta toisaalta ”Early Stagesin” perusteella olisi ollut riski, että se olisi kuulostanut liian paljon samanlaiselta kuin alkuperäinen. Newman on kertonut, että he rakensivat Oldfieldin kanssa kahdestaan demon koko levyn ensimmäisestä puoliskosta. Toivottavasti silti alkuperäisiä Tubular Bells II -demoja julkaistaan joskus virallisesti lisää. ”Early Stages” on nykyään on helpointa kuulla kokoelmalevyltä The Best Of Mike Oldfield: 1992-2003.

On epäselvää miten Trevor Horn päätyi tuottamaan Tubular Bells II:sta. Oma veikkaukseni, että se oli Oldfieldin uuden levy-yhtiön WEA:n vahva toive ja Horn pestattiin pitämään huolta ettei Oldfield keksisi mitään liian outoa joka voisi vaarantaa projektin valtavan kaupallisen potentiaalin. Oli miten oli ilmeisesti Oldfield ja Horn tulivat hyvin toimeen ja molemmat ovat ylistäneet toisiaan haastatteluissa. Horn tunnustautui vanhaksi Oldfield-faniksi, mutta hänen suosikkinsa ei suinkaan ollut Tubular Bells vaan Incantations (1978).

Hornin tullessa mukaan kuvioihin Englannissa käynnistyneet sessiot siirtyivät Los Angelesiin jossa Horn tuohon aikaan majaili. Oldfield ei kuitenkaan tahtonut käyttää Hornin omaa studiota vaan hän vuokrasi Beverly Hillsistä kartanon johon hän siirsi oman huippuluokan kotistudionsa. Levyn äänityssessiot Los Angelesissa kestivät peräti yhdeksän kuukautta minkä jälkeen Oldfield palasi Englantiin miksaamaan albumin.

”I’m like a midwife, I’m just there to help the birth, to ease the child out and make sure it doesn’t cause any damage to the mother or to the child basically, that’s what producers do. A lot of Tubular Bells II was in Mike’s head, so I didn’t know what it was going to be, it came out of his head so I couldn’t really have a view of what it was going to sound like. Mike’s pretty self sufficient – he played nearly everything on Tubular Bells 2 and he can work the board, he can engineer, so there were times when there were three of us sitting along the back of the room; myself, the other guy who produced it with me – Tom Newman – who also produced the first record, and the engineer, on chairs at the back of the room while Mike did everything – played, engineered and we didn’t have a clue what was going on.” – Trevor Horn

Horn sai Oldfieldilta lempinimen Dr. Click joka viittaisi tuottajagurun pakkomielteeseen saada jokainen isku osumaan ajoituksen kannalta kohdalleen just eikä melkein. Tämä asia varmistettiin klikkiraidoin, sekvensejä hyödyntäen ja muutaman vuoden ajan markkinoilla olleella Pro Tools -ohjelmalla jolla kaikki oli mahdollista korjata vielä jälkikäteen. Newman vihasi tällaista perfektionismia ja oletettavasti tämän ristiriidan johdosta hän jäi pitkälti tuotantoprosessin aikana syrjään mitä pidemmälle projekti eteni. Hornin Tubular Bells II tuotanto onkin säihkyvää jälkeä. Kaikki kuulostaa erinomaiselta ellei täydelliseltä. Kieltämättä hetkittäin liiankin täydelliseltä. Oldfield on itse kertonut haastattelussa, että hän koki työskentelyn Newmanin ja Hornin kanssa ideaaliseksi tilanteeksi. Toinen tuottaja halusi spontaaia rokkia ja Rolling Stonesmaista epävireisyyttä ja toinen pyrki kaikessa viimeisteltyyn täydellisyyteen. Tämä oli Oldfieldista ihanteellinen tasapaino. Teoriassa ehkä, mutta lopullisella levyllä ei kyllä kuulu lainkaan Newmanin peräänkuuluttama spontaanius ja särmä vaan Hornin linja voitti. Harva levy kuulostaa yhtä täydelliseltä. Hyvässä ja pahassa. En kuitenkaan halua liioitella Hornin vaikutusta sillä lopulta Tubular Bells II kuulostaa kuitenkin ehdottomasti enemmän nimenomaan Mike Oldfield -levyltä. Ei Trevor Horn -levyltä.

Tubular Bells II seurailee ensimmäisen osan yleistä rakennetta ja  tunnelmia enemmän kuin varsinaisia melodioita. Toki alkuperäisen keskeisiä teemoja toistetaan ja varioidaan siellä täällä, mutta merkittävä osa musiikista on aivan uutta. 58 minuuttisena levy on myös alkuperäistä Tubular Bellsiä lähes kymmenen minuttia pidempi. Vuonna 1992 elettiin jo täysillä CD-aikakautta joten ei ole ihme, että siinä missä alkuperäinen Tubular Bells sisälsi vain kaksi pitkää levynpuoliskon mittaista kappaletta on tämä jatko-osa indeksoitu 14 osaan. Eri osiot ovat kuitenkin edelleen nivottu toisiinsa saumattomasti. Itseasiassa pääosin jopa saumattomammin kuin 20 vuotta aiemmin.

Tyylillisesti Tubular Bells II on edeltäjäänsä valoisampi ja kevyempi. Se välttelee pitkälti alkuperäisen levyn tummimpia sävyjä ja sen särmät on pitkälti hiottu pois. Tämä on tietenkin jossain määrin harmillista ja Hornin loppuun asti hiottu tuotanto tuo musiikkiin hieman new age -sävyjä. Toisaalta kun musiikista on siivottu angsti ja negatiiviset tunteista pääsee Oldfieldin melodioiden äärimmäinen kauneus loistamaan entistä selkeämmin.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Five Miles Out (1982)

Levy alkaa tietysti kuuluisalla Tubular Bells -teemalla. Paitsi ettei itseasiassa ala sillä ennen sitä kuullaan lyhyt noin 30 sekuntia kestävä herkkä ja kaunis pianosoolo josta siirrytään siihen varsinaiseen toisteiseen kilkattavaan teemaan. Hypnoottisesta teemasta kuullaan uusi variaatio joka lienee melodian inversio. ”Sentinel” nimen saanut kahdeksan minuuttinen kappale esittelee komeasti levyn ylellisen soundimaailman. Bassot sykkivät tiukasti ja diskantit soivat terävästi mutta aina miellyttävästi. Oldfieldin sähkökitara soi kuulaammin kuin koskaan. Uutena elementtinä mukaan on tuotu naisvokalisteja jotka huokailevat välillä eteerisesti ja välillä laulavat sanattomasti oopperamaiseen tyyliin. Vokaaliosiot eivät kuitenkaan nouse missään vaiheessa päärooliin vaan ovat tyylikkäästi osa monipuolista ääniraitaa joka koostuu lukuisista syntetisaattoreista, kilisevistä kelloista ja erilaisista kitaroista. Valoisan tarmokkaasti soiva ”Sentinel” on erinomainen muunnelma alkuperäisen Tubular Bellsin ensimmäisistä minuuteista. Se kuulostaa samaan aikaan tutulta ja silti aivan uudelta. Näin toimii hyvä jatko-osa. Kahdeksan minuuttisesta ”Sentinelistä” julkaistii myös editoitu sinkkuversio joka nousi Briteissä sinkkulistan sijalle kymmenen.

Seuraava raita ”Dark Star” on nopea ja sähäkkä raita joka sykkii tiukasti soitetun bassoriffin varassa jonka päälle Oldfield sommittelee lukuisia intensiivisesti soivia salaman nopeita sähkökitarasooloja. Välillä musiikkia katkoo kohtalokkaasti soivat kellot ja rytmiset piano-osiot. Warr-kitaristi ja suuri Oldfield-fani ja Robert Frippin oppilas Markus Reuter on kertonut, että Oldfield pyysi Frippiä mukaan levylle. Syystä tai toisesta vierailu ei toteutunut, mutta Frippin kitarointi olisi sopinut mielestäni hyvin juuri ”Dark Stariin”.

”Clear Light” on keveä ja todella kaunis kappale joka sisältää upeaa koskettimien ja kitaroiden vuoropuhelua. Oldfieldin sähkökitara laulaa uskomattoman kauniisti. Osa taustalla säkättäväistä sekvensoiduista syntetisaattoreista kuulostaa hieman kornilta. Kolmen minuutin kohdilla kuullaan todella uljas crescendo josta palataan pääteemaan. Tubular Bells II sisältää alkuperäistä enemmän aiemmin kuultujen teemojen kertauksia mikä toimii itseasiassa aika hyvin. Se tuo mukanaan tietynlaista jatkuvuutta ja punaista lankaa. Tubular Bells II:sen musiikki eteneekin osiosta toiseen jouhevammin kuin alkuperäinen mikä osoittaa Oldfieldin sävellystaitojen kehittymistä. 

Neljäs raita ”Blue Saloon” käynnistyy pulssimaisesti 6/8 tahtilajissa soivalla bassokitaralla ja hyvin korkeilla syntetisaattorikilkatuksilla joiden päälle Oldfield sommittelee leikkisästi soivia sähkökitarakuvioita. Välillä taustalla piippaa syntetisaattori morsekoodimaisesti. Ilmeisesti tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan piilotetusta haista vittu -viestistäBransonille. Lopussa kuullaan lyhyt saluunamaisesti soiva osio josta siirrytään jouhevasti seuraavaan osioon ”Sunjammer”.

”Sunjammer” on nopea ja rytmikkäästi rokkaava biisi jossa merkitsevään rooliin nousee akustisella kitaralla hakkaavasti soitettu riffi, siellä täällä puikkelehtivat sähkökitarat, kulmikkaasti iskevä piano ja käden taputukset. ”Sunjammer” huipentuu upeaan pieneen sähkökitarasooloon josta siirrytään aavemaisilla äänillä alkavaan ”Red Dawniin”.

”Red Dawn” on pitkälti akustisen kitaran kuljettama kappale. Kauniisti helisevän akustisen kitaran yllä liittää hetken aikaa sanattomasti oopperalaulaja Sally Bradshawin upea sopraanoääni. Lopussa akustisen kitaran soitto muuttuu rytmikkäämmäksi mikä valmistelee siirtymää ensimmäisen puoliskon viimeiseen osaan ”The Belliin”.

”The Bell” on seitsemän minuuttinen versio alkuperäisen Tubular Bellsin A-puolen päättäneestä kuuluisasta jaksosta jossa Vivian Stanshall esitteli pikku hiljaa ääniraidalle mukaan tulevia instrumentteja. Monimutkaisen ja itsepintaisesti toistuvan bassokitara-ostination päälle rakentuva sävellys kasvaa pikku hiljaa täyteläisemmäksi ja täyteläisemmäksi kerrostuen hieman samaan tyyliin kuin Maurice Ravelin kuuluisa ”Bolero”. Tällä kertaa instrumentteja luettelevan seremoniamestarin rooli meni englantilaiselle näyttelijälle Alan Rickmanille joka oli tässä vaiheessa tunnetuin pahiksen roolistaan elokuvassa Die Hard. Mukaan päässeitä uusia ääniä on mm. vitsikkäästi nimetyt ”venetsialainen efekti” eli mandoliini, ”äänihuulet” sekä typerän kuuloinen ”digital sound processor” eli sekvenssoitu syntetisaattoriluuppi. ”The Bellin” alkuosa kuulostaa hieman vaisulta alkuperäiseen versioon verrattuna, mutta se kasvaa varsin komeaan uuteen kliimaksiin putkikellojen (jotka olivat tällä kertaa ilmeisesti yhdistelmä oikeita putkikelloja ja tietokonetaikaa) komean kalskeen jälkeen. ”The Bellistä” julkaistiin lukuisia vaihtoehtoisia sinkkuversioita joissa seremoniamestarit vaihtelivat ja kappaleen kesto ulottui aina kolmesta minuutista peräti 12 minuuttiin (levyversio on seitsemän minuuttia pitkä).

Lue myös

B-puolen aloittava ”Weightless” on kevyen rytmikkäästi sykkivä raita joka tarjoilee kuulaan kauniita kitaraharmonioita. ”Weightlessin” kaunis musiikki on kuin syvä henkäisy raitista vuoristoilmaa savusumun jälkeen. Lopussa kappale sykkii voimallisesti syntetisoitujen pan-huilujen tahdissa. Kauhistuttava ajatus? No kyllä, mutta ei se käytännössä kuulosta niin pahalta kuin voisi. Vaan ehkä itse panhuilujen tilalle olisi silti kannattanut keksiä jotain muuta…

Seuraava raita, puoliakustinen ”The Great Plain”, vie kuulijan vuoristosta preerialle suuren taivaan alla helkkäävien akustisten kitaroiden ja terävästi näppäillyn banjon kuljettamana. Mukaan mahtuu myös mandoliini, huuliharppumaisesti surisevat syntetisaattorit ja huokailevia naisääniä. Kappaleen huipennus tavaramerkkimäisen terävästi soivine sähkökitaroineen ja massiivisesti iskevinä patarumpuineen on upea.

”Sunset Door” on pienimuotoinen tuutulaumainen välike jossa naisvokalistien äänet sulautuvat upeasti koskettimiin, mandoliini liruttelee kevyesti ja yllättävät bassokitaran iskut herättelevät siellä täällä.

Alkuperäisessä Tubular Bellsissä ei säkkipillejä kuultu, mutta Oldfield simuloi sähkökitaroilla niitä B-puolen noin seitsemän minuutin kohdilla alkavassa painostavassa jaksossa. Kakkososassa kuultavassa ”Tattoossa” (termi ”tattoo” ei viittaa tässä tatuointeihin vaan sotilasmusiikin muotoon jolla alunperin kutsuttiin sotilaita vapailta takaisin parakkeihin) niitä oikeita säkkipillejä kuullaankin sitten sitäkin enemmän sillä kappaleessa soittaa Los Angelesin poliisin soittokunnan säkkipilliorkesteri. Tätä yhteyttä Oldfield hieman piilotteli levyn kansivihkosessa sillä LA:n poliisi ei levyn ilmestymisen aikoihin ollut kovin kovassa huudossa Rodney Kingin oikeudenkäyntiä seuranneiden valtavien mellakoiden johdosta. ”Tattoossa” kyttien pillit ujeltavat ja surisevat kuitenkin komeasti ja rummut pärisevät sotilaallisesti. Lopussa pillien hiljennyttyä Oldfield soittaa sydäntä särkevän kauniin kitarasoolon sanattomasti vokalisoivat naisäänet taustallaan. ”Tattoo” on hyvä esimerkki Tubular Bells II:sen kappaleesta jolla on kyllä etäinen henkinen esikuva alkuperäisellä levyllä, mutta jonka pohjaidea viedään uudessa versiossa täysin eri suuntaan.

Suoraan ”Tattoosta” jatkuva ”Altered State” sen sijaan on selvä vastine ensimmäisen osan legendaarisella örinävokaalit maailman kartalle nostaneelle ”Piltdown Man” -osiolle. ”Altered State” on leikkisämpi ja pehmeämmin soiva versio ensimmäisen osan luolamies-teemasta. Leikkisästi pumppaavat tuubat miellyttävät, mutta vokaaliraita ei ole yhtä vaikuttava. Alkuperäistä humoristisemman otteen myötä touhu lipsuu pelleilyn puolelle. Oldfieldin älämöinnin seassa kuullaan tällä kertaa myös ¨ ääntä. Rumpuja takoo mallikkaasti studiokettu John Robinson joka vuosikymmeniä myöhemmin soitti myös Oldfieldin AOR-rieskalla Man On The Rocks. Biisissä on vaikuttavia soitannollisia hetkiä, mutta muuten tämä on selvästi yksi osioista joka jää kauas alkuperäisen lumosta.

”Altered Staten” mekkalan jälkeen uneliaan eteerinen ”Maya Gold” on palsamia korville. ”Maya Gold” on vastine alkuperäisen levyn päättäneelle minimalistiselle ja varsin vapaamuotoiselle kitaraosiolle. Yhtä maagiseen lopputulokseen ei nyt ylletä, mutta Oldfieldin puhtaalla soundilla pääosin näppäilemä sähkökitara soi silti todella kauniisti. Myös ”Maya Gold” käynnistyy leijailevan vapaamuotoisesti, mutta sitten musiikki muuttuu tarmokkaammaksi ja koristeellisemmaksi. Lopulta kappale muuntautuu ”Weigthlessia” muistuttavan osion kautta vokaaliteeman joka kuultiin aivan levyn alussa. Tämä olisi luonteva lopetus koko levylle, mutta kuten vuonna 1973 niin tälläkin kertaa luvassa on vielä yksi pieni ”yllätys”.

Tubular Bellsin päätti lystikäs ja irrallinen vanhaan irlantilaiseen hornpipe-tanssiin ”Sailor’s Hornpipeen” perustuva revittely ja tällä kertaa Oldfield sävelsi oman hassunhauskan tanssibiisin. Tubular Bells II flirttailee siellä täällä Amerikan mantereeseen liittyvien asioiden kanssa (preeria, saluuna, panhuilut…) joten on soveliasta, että Oldfield korvasi myös ”Sailor’s Hornpipen” hyvin amerikkalaisen kuuloisella heinähattumusiikilla. Viulu, banjo ja kitarat kisailevat ”Moonshinessa” ihan näppärästi, mutta pakko myöntää, että kyseessä ei ole Oldfieldin hienoimpia hetkiä hänen ”kansanmusiikki-pastissien” joukossa. Viulistia ei muuten ole kreditoitu levyn vihkosessa. Mahtoiko kyseessä olla Oldfield itse?

Tubular Bells II oli odotetusti iso menestys. Se nosti Oldfieldin ensimmäistä kertaa Englannin albumilistan ykköseksi sitten 70-luvun ja myi lopulta lähemmäs kolme miljoonaa kappaletta. Ei yhtään hassummin instrumentaaliselle musiikille 90-luvun alussa. Odotukset taisivat olla kuitenkin paljon korkeammalla. 

Oldfield lähti levyn vanavedessä myös kiertueelle ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen. Kiertue jolla repertuaarina oli koko Tubular Bells II ja muutama vanhempi raita kylkiäisenä oli suuri menestys. Konserttilavoilla Tubular Bells II esitettiin ikään kuin rock-sinfoniana. Kaikilla suuren bändin jäsenillä oli klassinen koulutus ja musiikki esitettiin suoraan nuoteista ja lopputulos oli uskottava albumin toisinto.

Omissa haaveissani Tubular Bells II olisi hieman rohkeampi ja särmikkäämpi. Enemmän Amarokin kaltainen kuin Hornin kiltimmäksi ja sisäsiistimmäksi suitsima versio. Mutta toisaalta… Tubular Bells II sisältää ison siivun kauneimpia musiikillisia hetkiä joita olen ikinä kuullut. Tietynlaisesta hampaattomuudestaan ja muutamasta heikommasta raidasta huolimatta Tubular Bells II on itselleni yksi rakkaimmista levyistä. Ostin sen melkein tuoreeltaan levyn ilmestyttyä ja se on itseasiassa ensimmäinen CD-levyni. Tubular Bells II on aina virkistävä kokemus ja todellinen hyvän mielen levy. Kyseessä on upea musiikillinen matka joka osoitti jälleen kerran että Oldfield on melodioiden mestari. Tulevina vuosina Oldield palasi putkikellojen pariin liian monta kertaa, mutta Tubular Bells II on ehdottomasti onnistunein näistä jatko-osista. Tubular Bells II on lähes täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa.

Parhaat biisit: ”Sentinel”. ”Dark Star”, ”Clear Light”, ”The Bell”, ”Weightless”, ”The Great Plain”, ”Maya Gold”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

  1. ”Sentinel” 8:07
  2. ”Dark Star” 2:16
  3. ”Clear Light” 5:48
  4. ”Blue Saloon” 2:59
  5. ”Sunjammer” 2:32
  6. ”Red Dawn” 1:50
  7. ”The Bell” 6:59
  8. ”Weightless” 5:43
  9. ”The Great Plain” 4:47
  10. ”Sunset Door” 2:23
  11. ”Tattoo” 4:15
  12. Altered State” 5:12
  13. ”Maya Gold” 4:01
  14. ”Moonshine” 1:42

Muusikot

Mike Oldfield: akustiset kitarat, kaksitoistakielinen kitara, banjo, klassinen kitara, sähkökitara, bassokitara, flamencokitara, glockenspiel, Lowrey-urut, Hammond-urut, Farfisa-urut, mandoliini, lyömäsoittimet, piano, syntetisaattorit, timpani, putkikellot, laulu Alan Rickman: seremoniamestari (”The Bell”) Sally Bradshaw: laulu Celtic Bevy Band: säkkipillit Eric Caudieux: ohjelmointi ja digitaaliset äänet Edie Lehmann: laulu Susannah Melvoin: laulu Jamie Muhoberac: koskettimet, erikoistehosteet Steve Payne: bassokitara Los Angeles Police Department Pipe Band: säkkipillit John Robinson: rummut (”Altered State”)

Tuottaja: Trevor Horn, Mike Oldfield, Tom Newman
Levy-yhtiö: Warner Music

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑