Levyarvostelu: Peter Gabriel – Us (1992)

Us on Peter Gabrielin kuudes studioalbumi.

Vuonna 1986 Peter Gabrielteki So-levyllään todellisen läpimurron valtavirtamusiikin huipulle. So myi miljoonia ja sen jättimenestyksiksi muodostuneet sinkut nokkeline musiikkivideoineen teki Gabrielista jopa kansan syvien rivien tunnistaman hahmon.

Tyypillinen kaava menestyslevyn jälkeen on takoa kun rauta on kuumaa ja tuutata ulos sitä samaa mahdollisimman nopeasti. Tähän ansaan on urallaan astuneet lukuisat bändit ja artistit.

Gabriel ei kuitenkaan tehnyt samaa virhettä johon jopa David Bowie kompastui Let’s Dance -levynsä jälkeen. Gabriel kiirehtinyt uutta tuotetta markkinoille. Itseasiassa So-levynsä jälkeen vaurastuttuaan Gabriel ei kiirehtinyt enää koskaan mitään. Tämä muodostui myöhemmin jopa hieman haitalliseksi ilmiöksi Gabrielin musiikin raikkauden suhteen, mutta ei mennä asioiden edelle.

Peter Gabrielin seuraavaa rock-levyä saatiin odottaa peräti vuoteen 1992 asti. So’n jälkeen Gabriel kyllä työsti musiikkia Martin Scorsesen elokuvaan The Last Temptation of Christ joka poiki soundtrack -levyn Passion vuonna 1989, mutta pääosin hän keskittyi muihin projekteihin kuin omaan musiikkiinsa. Gabrielin ei suinkaan syytänyt uutta varakkuuttaan kalliisiin autoihin, etelä-amerikkalaisiin pulvereihin tai yleiseen jetset-elämään kuten rocktähdet niin usein tekevät vaan hän mm. elvytti etniseen musiikkiin keskittyvän WOMAD-festivaalinsa joka oli ajautunut konkurssiin 80-luvun alussa, pystytti huippuluokan kaupallisen studion Real Worldin sekä perusti oman levymerkin Real World Recordsin. Näiden kaupallistaiteellisten hankkeiden ohella Gabriel käytti aikaansa myös hyväntekeväisyyteen osallistuen etenkin Amnestyn toimintaan ja pistäen pystyyn myös oman ihmisoikeusjärjestö WITNESS:in.

Kaiken tämän rinnalla Gabriel valmisteli kuitenkin myös seuraajaa So-levylle. Nimen Us saanen levyn työstäminen alkoi demojen muodossa jo lokakuussa 1989, mutta todenteolla Gabriel keskittyi hankkeeseen vuodesta 1991 alkaen. 

Siinä missä Gabrielin aiemmat levyt olivat käsitelleet mm. marginaali-ilmöitä kuten psykologisesti vahingoittunutta sarjamurhaajaa (”Family Snapshot”), ihmisten asuntoihin tunkeutuvaa pervoa (”Intruder”), tai yhteiskunnalisia ilmiöitä kuten rasismia (”Biko”) tai työttömyyttä (sentimentaalinen ”Don’t Give Up”) liikkuu Us ihmissuhdeaiheissa hyvin henkilökohtaisen oloisesti. Gabrielin elämä oli ollut myrskyisää viime vuosina. Ero pitkästä avioliitosta, on-off -suhde näyttelijätär Rosanna Arquetten kanssa (osittain limittäin avioliiton kanssa), orastava keski-ikä ja lukuisat uudet velvollisuudet joita supertähteys ja levy-yhtiön omistajuus ja muut hankkeet toivat mukanaan tehneet Gabrielin elämästä hyvin monimutkaista ja stressaavaa. Gabriel oli käynyt jo vuosia terapiassa läpikäymässä näitä asioita ja avamassa omia henkisiä lukkojaan ja Us sukeltaakin ihmissuhdetematiikkaansa syvällisellä ja herkällä tavalla. Välillä aihepiiriä käsitellään koskettavan vereslihalla, hetkittäin vihaisesti ja sitten taas välillä hyvin lempeän filosofisesti.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1980)

Gabrielin tavoitteena tuntuu Us:lla olevan naittaa So:n pop-tyyli Passionissa kokeiltuihin Afrikasta ja Lähi-idästä ammentaviin soundeihin. Passion oli Gabrielin itsensä tuottama, mutta Us:ille hän toi takaisin So:n tuottaneen Daniel Lanoisin. Kanadalaissyntyinen Lanois oli noussut tuottajien superluokkaan So:n jälkeen tuotettuaan menestyksekkäitä ja arvostettuja levyjä mm. U2:lle ja Bob Dylanille.

Lanoisin paluusta huolimatta Us kuulostaa hyvin erilaiselta kuin So. Siinä missä So soi kirkkaasti ja avoimesti kuten pop-levyn kuuluukin on Us:in soundi hähmäisempi, sisäänpäinkääntyneempi ja syvän teksturaalinen. Jos So oli kuin 4K:na kuvattu ja täydellisesti valaistu viihde-elokuva (vaikkakin fiksu sellainen) niin Us on enemmän sukua rakeiselle 16 milliselle filmille taltioidulle taide-elokuvalle. Ei niin, että Us olisi mikään lo-fi -levy. Ei todellakaan. Päin vastoin levyn soundeja on rakennettu varmasti kuin sitä kuuluisaa Iisakinkirkkoa. Itseasiassa levyn soundien kerroksellisuus on suorastaan hämmästyttävää. Ne saattavat ensikuulemalta vaikuttaa suttuisilta, mutta ovat itseasiassa täynnä harkittuja yksityiskohtia. Todella avautuakseen Us:n soundit vaativat melko paljon volyymia (ja mielellään aika hyvät äänentoistolaitteet) joten kehotan kääntämään volyymipotikkaa rohkeasti kohti kaakkoa.

Lanoisin ohella myös moni Gabrielin luottomuusikko palasi Us:lle. Bassoa soittaa edelleen Tony Levin, kitaraa David Rhodes ja rumpusetin takana häärii Manu Katché. Yhteensä levyllä soittaa kymmeniä eri muusikoita joista monet soittavat erilaisia etnisiä instrumentteja. Puhaltimia, niin länsimaisia kuin etnisiä, käytetään enemmän kuin millään aiemmalla Gabrielin levyllä.

Levyn ensimmäinen raita ”Come Talk To Me” tekee heti selväksi Us:in soundillisen eron So:hun. Kappale soi moniulottaisen teksturaalisesti ja se tuntuu rakentuvan loputtomien eri kerrosten varaan. So:lla Gabrielin etniset vaikutteet olivat jääneet pitkälti tauolle ja ”Come Talk To Me” on hyvä esimerkki myös niiden paluusta. Kappaleessa kohtaa kiinnostavalla tavalla etniset perkussiot ja vokalisoinnit Afrikasta ja toisaalta Chris Ormstonin ihanasti suriseva säkkipilli. Tämä yhdistelmä viittaa itseasiassa hieman kappaleeseen ”Biko” vaikka muuten ”Come Talk To Me” onkin hyvin erilainen biisi. Loppupuoliskon kuivasti soivat perkussiot senegalilaisine sabar-rumpuineen ovat mahtavaa kuultavaa.

Myös sanoituksellisesti ”Come Talk To Me” on erinomainen esimerkki Us:n uudesta henkilökohtaisemmasta tyylistä.  Sanoitukset on kirjoitettu Gabrielin tyttärelle Melanielle jonka kanssa heidän välit olivat alkaneet etääntymään teini-iässä Gabrielin ja Melanien äidin avioeron aikoihin. Surrealismin ja arkirealismin välissä kiinnostavasti tasapainoilevissa sanoituksissa Gabriel suorastaan anoo uutta yhteyttä tyttäreensä. Toki sanoitukset toimivat myös universaalimmalla tasolla ja itse pitkään luulin, että kyse on nimenomaan parisuhteen kommunikaatiovaikeuksista.

Kappale on levyn kahdesta Sinead O’ Connorin kanssa duetoidusta biisistä ensimmäinen. Varsinaisia sooloosuuksia O’ Connor ei ”Come Talk To Me:ssa” saa vaan hän laulaa yhdessä Gabrielin kanssa kertosäkeissä.  

Oh please talk to me
Won’t you please talk to me
We can unlock this misery
Come on, come talk to me
I did not come to steal
This all is so unreal
Can’t you show me how you feel?
Now come on, come talk to me
Come talk to me
Come talk to me

Toinen” raita ”Love to Be Loved” on moderneja ja etnisiä rytmejä yhdistelevän rytmiraidan päälle rakennettu erittäin sensuelli kappale jonka sanoituksissa Gabriel kertoo hyvin intiimisti yksin jäämisen pelostaan ja läheisyyden ja rakkauden tarpeestaan. Musiikillisesti minimalistisen biisin herkullisimmat aspektit ovat sen koukuttava ja jotenkin suorastaan eroottinen groove ja Gabrielin todella karismaattinen ja särmikäs laulusuoritus.

And in this moment, I need to be needed
When my self-esteem is sinking, I like to be liked
In this emptiness and fear,
I want to be wanted
Cause I love to be loved
I love to be loved
Oh I love to be loved

Myös kolmas raita ”Blood Of Eden” jatkaa varsin rauhallisissa tunnelmissa. Mystisillä puhallinäänillä alkava kappaletta kuljettaa tunnelmalliset syntetisaattorimatot ja kevyesti keinahtaleva rytmiraita. Sinead O’ Connor pääsee laulamaan nyt enemmän, mutta tähtirooli vokaaleissa on silti Gabrielilla joka laulaa kappaleessa todella upeasti siirtyen sielukkaasti matalalla baritoniäänellä lauletuista osioistq jouhevasti korkeisiin falsettimaisiin vokalisointeihin.

Gabrielilla ja O’Connorilla oli lyhyt romanssi 90-luvun alussa. O’Connor on kertonut suhteen päättymisestä, että hän kyllästyi olemaan “weekend pussy” ja kirjoitti muutamaa vuotta myöhemmin erobiisin ”Thank You For Hearing Me” levylle Universal Mother (1994).

Peter Gabriel ja Sinead O’Connor ”Blood Of Edenin” musiikkivideossa.

Ylistin aiemmin Gabrielia siitä, että So:n jälkeen hän ei sortunut toistamaan itseään itsestään selvillä tavoilla, mutta täysin immuuni ei hänkään ollut varman päälle pelaamiselle ja siihen liittyykin Us -levyn suurimmat heikkoudet. Albumin intiimi ja harras tunnelma sortuu kahdessa kohtaa levyllä pahasti. Ensimmäinen kerta on levyn neljäs raita ”Steam” joka on torvisektioineen ja soul-funk-tunnelmineen ilmiselvä kopio So:n megahitistä ”Sledgehammerista”.

 ”Digging In The Dirt” -sinkun b-puolena kuultiin ”Quiet Steam” niminen minimalistinen ja hidas versio ”Steamista”. Se olisi tavallaan sopinut albumin yleistunnelmaan paremmin, mutta muuten versio ei ole erityisen kiinnostava. Ja ainakaan se ei olisi ollut hitti!

Myös levyn toiseksi viimeinen raita, suuseksitematiikalla pelleilevä, ”Kiss That Frog” liikkuu samalla sektorilla kuin ”Steam”. Tosin rasittava kertosäehokema vie ärsyttävyykertoimen jopa korkeammalle tasolle. Pakko tosin myöntää, että biisin likaisesti soivat urut toimivat hienosti. 

Ei ”Steam tai ”Kiss That Frog” silti lievästä ärsyttävyydestään huolimatta ole varsinaisesti huonoja biisejä. Ne eivät vaan istu lainkaan levyn muuhun tunnelmaan. Räväkkä ”Digging In The Dirt” olisi ollut riittävä kontrasti levyn muuten sisäänpäin kääntyneemmälle materiaalille. Kaupallisesti nämä kappaleet toki toimivat; etenkin ”Steam” värikkään musiikkivideonsa siivittämänä oli iso hitti.

Lue myös

”Steamin” jälkeen kuultava ”Only Us” palauttaa levyn jälleen raiteille niin musiikillisesti kuin temaattisesti. Jos oikein ymmärrän sanoitukset niissä on kyse parisuhteen säröistä jotka ovat syntyneet ehkä kyllästymisen tai jopa pettämisen kautta. Suhdetta särkenyt osapuoli haluaa kuitenkin yhä tukeutua suhteeseen ja ehkä yrittää korjata sen. Musiikillisesti kappaleen elektroniikkaa ja etnisiä instrumentteja ja sanatonta vokalisointia yhdistelevä sointi viittaa selvästi Passionin tyyliin. Tony Levinin paksusti, mutta tarkkanäköisesti soiva bassoraita on upeaa kuultavaa ja kun siihen yhdistetään kilisevät perkussiot, L. Shankarin viulu, erilaisia etnisiä puhaltimia ja monet muut oudot äänet joista on vaikea päätellä mistä instrumentista ne ovat peräisin on äänimaisema varsin maaginen.

Levyn seitsemäs raita ”Washing Of The Water” on piirun verran alle neljä minuuttisena levyn lyhyin. Se on harras lähes gospelmainen kappale joka nostaa selkeään pääosaan Gabrielin vokaalit. Aluksi laulua säestää vain lähinnä piano ja hitaasti tömisevä rytmiraita eikä instrumentaatio myöhemminkään kasva kovin suurelliseksi. Gabriel käyttää jälleen tehokkaasti falsettiääntä ja laulusuoritus on muutenkin monipuolinen vaihdellen äärimmäisen herkästä hyvinkin intensiiviseen tulkintaan.

Kahden rauhallisen kappaleen jälkeen ”Digging In The Dirt” nostaa jälleen energiatasoja. ”Digging In The Dirt” on energinen ja vihainen kappale joka onnistuu jotenkin istumaan hiljaisemman ja sisäänpäin kääntyneemmän materiaalin sekaan toisin kuin aiemmin parjaamani ”Steam” ja ”Kiss That Frog”. Ehkä siksi, että pelleilyn sijasta ”Digging In The Dirt” on hyvin tummasävyinen biisi joka käsittelee vakavaan sävyyn haudattuja traumoja ja niiden vääjäämätöntä purkautumista. Albumin kokonaisuutta ajatellen ”Digging In The Dirt” onkin eräänlainen katarsis. Pitkin muuta levyä poreileva hiljainen turhautuminen ja pitkittynyt suru räjähtää esiin raivon ja väkivallan muodossa. Kappaleen musiikki kuljettaa makea rumpuluuppi, viekoitteleva kitarakuvio, sykkivä basso ja etenkin kertosäkeen ympärillä soivat likaisesti surisevat urut ja kitarat. Vaikutelma on samaan aikaan sensuelli ja uhkaava.

Gabrielin vanha Charisma-aikojen kollega Peter Hammill (Gabrielilla ja Hammillilla oli myös pitkän aikaa yhteinen manageri) laulaa taustavokaaleja kappaleessa. Hänen ääntä on kyllä aika vaikea erottaa Gabrielin vokaalien seasta.

”Digging In The Dirt” oli levyn ensimmäinen sinkku, mutta sen menestys jäi suht vaisuksi. Oman huomioni se kuitenkin herätti aikoinaan MTV:llä dramaattisen musiikkivideonsa kera. ”Digging In The Dirt” on biisi joka ensimmäisen kerran herätti kiinnostukseni Gabrielin musiikkia kohtaan.

Don’t talk back, just drive the car
Shut your mouth, I know what you are
Don’t say nothing, keep your hands on the wheel
Don’t turn around, this is for real

Seuraava raita ”Fourteen Black Paintings” kuulostaa siltä kuin se olisi nostettu suoraan Passionin sessioista. Vain viisi riviä painokkaasti laulettua tekstiä sisältävä etnisillä huilun huhuilulla alkava kappale on teksasissa sijaitsevan Rothko Chapelin inspiroima. Ei-millekään tietylle uskontokunnalle omistettu kappeli on sisustettu taiteilja Mark Rothkon 14 tummasävyisellä abstraktille maalaukselle. Gabriel koki kappeli syvästi vaikuttavana ja sielukkaana kokemuksena ja tätä hän pyrkii kanavoimaan ”Fourteen Black Paintingsin” musiikissa. Ja väittäisin että sen tumma ja utuisen harras tunnelma onnistuu siinä varsin vaikuttavasti. Led Zeppelinistä tuttu John Paul Jones soittaa kappaleessa bassoa ja surdua.

From the pain come the dream
From the dream come the vision
From the vision come the people
From the people come the power
From this power come the change

”Fourteen Black Paintingsin” jälkeen hieno tunnelma särkyy ”Kiss That Frogin” myötä, mutta koska sivusin kappaletta jo aiemmin niin siirrytään armollisesti suoraan viimeiseen raitaan ”Secret World”.

Seitsemän minuuttinen ”Secret World” on mini-eepos jossa sukelletaan jälleen syvälle levyn parisuhdetematiikkaan. Kappaleen nimen ”salainen maailma” tarkoittaa Gabrielille kahden ihmisen parisuhteessa kokemaa yksityistä tilaa tai kokemusta joka on ainutlaatuinen juuri heille. ”Secret World” etenee orgaanisesti pop-kaavoista välittämättä hienostuneen elektro-akustisen rytmiraidan kuljettamana. Levinin notkeasti rymistelevä bassokitara nostetaan hetkittäin komeasti pintaan.

Itse tutustuin Peter Gabrielin musiikkiin nimenomaan Us-levyn myötä tuoreeltaan sen ilmestyttyä. Edes Gabrielin Genesis-menneisyys ei ollut tuolloin vielä tiedoissani vaikka kyseinen fakta minulle pian selvisikin. Rakastin kuunnella teini-ikäisenä Us:in rikasta äänimaailmaa uudelleen ja uudelleen kuulokkeilla (C-kasetilta!). Levy oli hieno musiikillinen matka ja opetti minua osaltaan suhtautumaan musiikkiin nimenomaan albumikokonaisuuden kautta. Kyseessä on aika kypsä levy teini-ikäisen kuunneltavaksi, mutta en muista, että olisin kokenut sitä millään lailla ongelmalliseksi. Saattaa tosin olla, että teininä huomioni levyn syvällisiin sanoituksiin jäi musiikin ja soundien jalkoihin.

Us sai ilmestyessään pääosin ylistävän vastaanoton ja menestyi myös erinomaisesti. Ei yhtä hyvin kuin So, mutta 4-5 miljoonaa myytyä levyä ei ole heikko suoritus etenkin kun se tapahtuu Us:in kaltaisella tummasävyisellä ja sisäänpäin kääntyneellä materiaalilla. Osittain luultavasti pelkästään siksi, että Gabriel oli iskeytynyt pop-yleisön tietoisuuteen niin vahvasti So:n myötä, mutta levyn menestystä siivitti ristiriitaisesti myös sen yleistä tyyliä huonosti kuvastaneet ”Steam” ja ”Kiss That Frog” jotka myytiin kansalla innovatiivisin musiikkivideoin MTV:n innokkaasti avustamana. Vähemmän kyyninen syy levyn menestykseen voi toki liittyä myös sen yleiseen laadukkuuteen! Us:in kypsä art rock -tyyli tarjoili sofistikoitunutta musiikkia ja  oli 90-luvun alussa positiivinen poikkeus grungen back-to-roots rockin ja aivokuolleen euroteknon kyllästämässä maisemassa.

Us:in jälkeen Gabriel lähti pitkälle ja menestyksekkäälle kiertueelle joka taltioitiin vuonna 1994 ilmestyneelle Secret World Live -levylle. Seuraavaa Gabrielin varsinaista studiolevyä saatiin odottaa kymmenen vuotta.

Parhaat biisit: ”Come Talk To Me”, ”Love To Be Loved”, Blood Of Eden”, ”Digging In The Dirt”, ”Secret World”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel – i/o (2023)

Kappaleet

  1. ”Come Talk to Me” 7:06
  2. ”Love to Be Loved” 5:18
  3. ”Blood of Eden” 6:38
  4. ”Steam” 6:03
  5. ”Only Us” 6:30
  6. ”Washing of the Water” 3:52
  7. ”Digging in the Dirt” 5:18
  8. ”Fourteen Black Paintings” 4:38
  9. ”Kiss That Frog” 5:20
  10. ”Secret World” 7:03

Muusikot

Peter Gabriel: laulu (kaikki), koskettimet (kaikki), triangeli (1), ohjelmointi (1, 2, 7-10), syntetisaattoribasso (1, 3, 7, 9, 10), lyömäsoittimet (2, 4, 9), valiha (2), torvisovitus (4), huuliharppu (9), meksikolainen huilu (10) Tony Levin: bassokitara (1-7 ja 10) David Rhodes: kitara (1, 2, 4, 5, 7-10), kahdentoista jousen kitara (3), soolokitara (4) Manu Katché: rummut (1, 6, 7), sähkörummut (2, 4, 5, 10), lyömäsoittimet (10) The Babacar Faye Drummers: sabar-rummut (1 ja 4) Doudou N’Diaye Rose: ohjelmointi (1 ja 10) David Bottrill: ohjelmointi (1-4, 7, 10), lisäohjelmointi (5 ja 9), studioteknikko Chris Ormston: säkkipillit (1) Daniel Lanois: shaker (1), kitara (1, 10), lisälaulu (1), hi-hat (3), laulu (3), torvisovitukset (4), dobro (8, 10) Richard Blair: säkeistön lisätaajuudet (1), ohjelmointi (4, 5, 7, 9), lisäohjelmointi (2, 3) Levon Minassian: duduk (1, 3, 8) Sinéad O’Connor: laulu (1, 3) Dmitri Pokrovsky Ensemble: laulu (1) Hossam Ramzy: tabla (2), surdo (7) Daryl Johnson: rummut (2) William Orbit: ohjelmointi (2), lisäohjelmointi (5) Bill Dillon: kitara (2, 5) Mark Rivera: alttosaksofoni (4, 6) Brian Eno: ylimääräiset koskettimet (2) L. Shankar: viulu (2, 3, 5, 8) Caroline Lavelle: sello (2, 6, 10), jousisovitus (2) Wil Malone: jousisovitus (2, 6) Jonny Dollar: jousisovitus (2, 6) Richard Evans: lisäsuunnittelu (2), miksaus (8), mandoliini (8) Gus Isidore: siltakitarointi (3) Leo Nocentelli: kitara (4, 7) Tim Green: tenorisaksofoni (4, 6) Reggie Houston: baritonisaksofoni (4, 6) Renard Poché: pasuuna (4, 6) Wayne Jackson: trumpetti (4), kornetti (6) Kudsi Erguner: ney-huilu (5), shaker (4) Ayub Ogada: laulu (5, 7) Malcolm Burn: torvisovitus (6), ylimääräinen syntetisello (10), ylimääräisiä tuotantoideoita (10) Babacar Faye: djembe (7, 8) Assane Thiam: tama (7), puhuva rumpu (8) Peter Hammill: laulu (7) Richard Macphail: laulu (7) John Paul Jones: surdo (8), basso (8), koskettimet (8) Adzido Pan African Dance Ensemble: ylimääräinen lyömäsoitinsilmukka (9) Manny Elias: senegalilaiset shakerit (9) Marilyn McFarlane: laulu (9)

Tuottaja: Daniel Lanois, Peter Gabriel
Levy-yhtiö: Real World, EMI, Republic

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑