Levyarvio: Mike Oldfield – Amarok (1990)

Amarok on Mike Oldfieldin 13. studioalbumi.

90-luvun sarastaessa Mike Oldfieldin (s.1953) ura oli saavuttanut pohjakosketuksensa. Kaupallisesti Oldfieldin edellinen uran suvantovaihe oli ollut 80-luvun alussa, mutta hänen onnensa oli kääntynyt vuonna 1983 massiivisen ”Moonlight Shadow” -hitin myötä joka nosti Crises -levyn menestykseksi. 

Alunperin pitkillä ja monimutkaisilla instrumentaalisävellyksillä maineeseen nousseesta multi-instrumentalistista muovautui pop-biisejä enemmän tai vähemmän innokkaasti tehtaileva muusikko. Pikku hiljaa näistä poppi-ralleista hiotui pois kaikki personaallisuus ja vuoden 1989 Earth Movingiin mennessä ne olisivat voineet olla kenen tahansa kulissien takana hittejä tehtailevan poppiniilon käsialaa. 

Oldfield on pyrkinyt vierittämään Earth Movingin latteutta levy-yhtiönsä Virginin syyksi. Oldfieldin mukaan hän seurasi tuolla levyllä kiltisti Virginin vaatimuksia. Onkin hieman tragikoomista, että Oldfieldin uran toistaiseksi laskelmoiduimman albumin menestys jäi niin surkeaksi. Epätoivoisesta hittihakuisuudestaan huolimatta Earth Moving myi heikommin kuin edeltäjänsä, mikä vähensi Virginin kiinnostusta Oldfieldia kohtaan entisestään. Oldfield, jonka Tubular Bells -menestyksen varaan koko levy-yhtiö oli alun perin rakennettu, alkoi näyttää Virginin silmissä menneen talven lumilta. Oldfield puolestaan oli lopen kyllästynyt tanssimaan Virginin pillin mukaan ja samaan aikaan turhautunut vähäiseen promootioon, jota hän koki yhtiöltä saavansa. Oldfield oli kuitenkin sidottu Virginiin vielä kahden levyn verran. Oldfield sai 80-luvulla neuvoteltua alun perin surkeaa royalty-prosenttiaan korkeammaksi, mutta tässä yhteydessä hänen alkuperäistä 10 levyn sopimustaan kasvatettiin kolmella levyllä.

”It doesn’t have a real meaning but it’s similar to many Gaelic words, like those for morning or happy. And if you split the letters up, you get Am-a-rok… it could mean: am a rock. Maybe that implies I don’t want to change anything by following trends.”

Mike Oldfield levyn nimestä

Inspiraatiota Oldfieldin seuraavalle siirrolle tarjosi hänen BBC Radio 1:lle tekemä sessio. BBC:n pyynnöstä Oldfield rakensi radiostudiossa nopeassa tahdissa seitsemän minuuttisen katkelman Tubular Bellsistä, ja hän huomasi nauttivansa jälleen musiikin tekemisestä vanhalla metodillaan ilman sekvenssereitä ja tietokoneita. Earth Movingilla hallitsevaan rooliin noussut moderni teknologia jäisi nyt taka-alalle, ja Oldfield palaisi vanhaan kunnon yhden-miehen-bändi -formaattiin, jossa kaikki olisi reaaliajassa soitettua, käsintehtyä musiikkia. Seuraavan levyn musiikki olisi instrumentaalista, kappaleet niin pitkiä ja monimutkaisia kuin luontevalta tuntuisi. Oldfield päätti tehdä Amarokiksi nimeämänsä albumin ilman kompromisseja. Hitot levy-yhtiön mielipiteistä! Hän kuuntelisi jatkossa vain omaa sisäistä ääntään, ja itse asiassa Oldfield on määritellyt Amarokin henkilökohtaiseksi kostokseen Virginille.

Oldfield kutsui apuun vanhan tuottajatoverinsa Tom Newmanin. Newmanin tehtävänä oli huolehtia siitä, että Amarok kuulostaisi mahdollisimman hyvältä. Levy äänitettiin Buckinghamshiressa Oldfieldin juuri 48 raitaiseksi päivitetyssä huippuluokan kotistudiossa. Oldfield ja Newman paiskivat kolme kuukautta kymmentuntisia työpäiviä tavoitteenaan tehdä päivässä 2 minuuttia valmista musiikkia. Lopputuloksena syntyi yksi 60 minuuttia ja 2 sekuntia kestävä eepos joka on täynnä yllättäviä käänteitä.

Oldfield osti Amarokin tekoa varten uuden flyygelin sekä vanhoja analogisia urkuja (Hammond, Lowrey, Farfisa). Kaikki instrumentit soitettiin käsin reaaliajassa, ja tietokoneita ja sekvensserejä käytettiin vain pikaisten demojen rakentamiseen, joiden päälle lopulliset äänitykset rakennettiin. Syntetisaattoreita ei hylätty täysin, mutta niitä käytetään lähinnä vain liimana taustalla tai sitten siellä täällä päällekäyvinä shokki-efekteinä. Lukuisat eri kitarat, niin akustiset kuin sähköiset, nousevat pääosaan, ja levy sisältääkin joitakin Oldfieldin uran hienoimpia ja virtuoosimaisimpia kitaraosuuksia.

Varsinaisten instrumenttien ohella esiin nousee Oldfieldille melko epätyypillisesti myös vahvoja Musique Concrète -elementtejä. Amarok on täynnä kummallisia ääniefektejä, kuten askeleen ääniä, lusikoiden kilinää, pölynimurin hurinaa, hampaiden harjausta, rikkoutuvaa lasia, nyrkin iskuja, vieterileluja ja vaikka mitä muuta jännää ja outoa. Musiikki on pääosin instrumentaalista, mutta mukaan on nivottu erilaisia outoja huudahduksia, sanatonta laulua ja toisaalta myös afrikkalaista xhosan kielellä kokonaisen kuoron voimin messuttua laulua. Loppupuolella kuullaan jopa kummallinen Margaret Thatcher -imitaatio!

Levyn teko ei jäänyt kuitenkaan täysin Oldfieldin ja Newmanin harteille vaan mukaan kutsuttiin muutamia vierailijoita. Thatcher-imitoinnista vastaavaa Janet Brownia lukuunottamatta suurin osa heistä oli ollut mukana vuoden 1975 Ommadawnilla. Tuolla levyllä vokalisoineet Clodagh Simonds ja Bridget St John laulavat myös Amarokilla ja säkkipilliä samalla albumilla valloittavasti päristellyt Chieftains-legenda Paddy Moloney vierailee tällä kertaa tinapilliä soittaen. Ommadawnilla afrikkalaisia rumpuja ikimuistoisesti soittanut Julian Bahulan perkussioryhmä Jabula nousee tärkeään rooliin Amarokilla. Bahula järjesti levylle myös jo edellä mainitun xhosan kielellä laulavan kuoron.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Five Miles Out (1982))

Toisto ja hitaasti muuttuvat teemat olivat keskeisessä roolissa Oldfieldin 70-luvun pitkissä sävellyksissä. Toki nekin sisälsivät silloin tällöin yllättäviä siirtymiä (suunnitellusti tai ei), mutta Amarokilla Oldfield tekee nopeista käänteistä suorastaan taiteenlajin. Kirjoitin äskettäin samana vuonna ilmestyneestä John Zornin levystä Naked City, ja vaikka kyseessä on hyvin erilainen levy kuin Amarok, niin niille yhteistä on loputon musiikillinen mielikuvitus, ikään kuin hyppyleikkauksien kautta ideasta toiseen loikkiminen. On myönnettävä, että välillä Amarok voi tuntua aavistuksen turhauttavaltakin kuuntelukokemukselta, kun jokin hieno kohta, jonka toivoisi jatkuvan pidempään tai tulevan pidemmälle kehitellyksi, vaihtuukin yllättäen toiseen osaan. Tuskaa kuitenkin helpottaa huomattavasti se, että seuraava osiokin on lähes poikkeuksetta aina yhtä upea!

Amarok ei kuitenkaan ole niin kaoottinen kuin ensimmäisillä kuunteluilla saattaa vaikuttaa. Itse asiassa levy koostuu kahdeksasta eri teemasta, joihin palataan pitkin levyä niitä varioiden eri instrumentaatiolla, sävellajissa tai tempossa. Suurin osa teemoista esitellään pikaisesti kymmenen ensimmäisen minuutin aikana, mutta viimeinen teema kuullaan vasta yli puolivälissä levyä.

  1. ”Fast Riff Intro” (0:00)
  2. ”Intro” (2:32)
  3. ”Climax I” – 12 Strings (5:46)
  4. ”Soft Bodhran” (6:18)
  5. ”Rachmaninov 1” (7:20)
  6. ”Soft Bodhran 2” (8:35)
  7. ”Rachmaninov 2” (9:29)
  8. ”Roses” (9:56)
  9. ”Reprise 1 – Intro” (10:42)
  10. ”Scot” (12:45)
  11. ”Didlybom” (13:16)
  12. ”Mad Bit” (15:00)
  13. ”Run In” (15:56)
  14. ”Hoover” (16:11)
  15. ”Fast Riff” (18:00)
  16. ”Lion” (19:57)
  17. ”Fast Waltz” (21:57)
  18. ”Stop” (23:42)
  19. ”Mad Bit 2” (24:33)
  20. ”Fast Waltz 2” (24:46)
  21. ”Mandolin” (25:06)
  22. ”Intermission” (26:07)
  23. ”Boat” (26:23)
  24. ”Intro Reprise 2” (29:27)
  25. ”Big Roses” (32:07)
  26. ”Green Green” (33:13)
  27. ”Slow Waltz” (34:24)
  28. ”Lion Reprise” (36:04)
  29. ”Mandolin Reprise” (37:05)
  30. ”TV am/Hoover/Scot” (37:47)
  31. ”Fast Riff Reprise” (39:50)
  32. ”Boat Reprise” (42:22)
  33. ”12 Rep / Intro Waltz” (43:32)
  34. ”Green Reprise” (44:12)
  35. ”Africa I: Far Build” (44:46)
  36. ”Africa I: Far Dip” (48:00)
  37. ”Africa I: Pre Climax” (48:46)
  38. ”Africa I: 12 Climax” (49:32)
  39. ”Africa I: Climax 1” (50:24)
  40. ”Africa II: Bridge” (51:00)
  41. ”Africa II: Riff” (51:17)
  42. ”Africa II: Boats” (51:34)
  43. ”Africa II: Bridge 2” (51:52)
  44. ”Africa II: Climax 2” (52:10)
  45. ”Africa III: Baker” (54:22)”

(Epävirallinen Amarokin jaottelu 45 osioon. Jaottelu on ilmeisesti peräisin Oldfieldin alkuperäisistä työtiedostoista.)

Yksi levyn toistuvista keskeisistä elementeistä on levyn aloittava monimutkainen ja nopea kitarakuvio, joka on samaan aikaan hämmentävä ja kiehtova rytmisessä ja harmonisessa epävakaudessaan. Jatkuvasti 3/4, 4/4 ja 5/4 välillä tahtilajia hyvin nopeassa tempossa vaihtava osio on yksi Oldfieldin kiinnostavimmista hetkistä kitaristina. Oldfield itse tosin muistaakseni määritteli, että osiolla ei ole tahtilajia. Tämä ns. ”Fast Riff” -osio sisältää myös jännää robottimaista vocoder-vokalisointia, ja puolen minuutin kohdalla päälle käyvät ERITTÄIN kovaääniset syntetisaattori-iskut, jotka olivat osa Oldfieldin kostoa Virginia kohtaan. Oldfield nimittäin herkutteli ajatuksella, jossa Virginin A&R-pomo Simon Draper ajaisi tapansa mukaan Lamborghinillaan musiikkia kovaa kuunnellen, kun Amarokin shokki-efektit säikäyttäisivät hänet ajamaan ulos tieltä. Amarok sisältääkin monia hetkiä jotka pyrkivät selvästi provosoimaan kuulijaa. Oldfield ikään kuin kokeilee yleisöään kuin kysyen ”kuinka pitkälle olette valmiita seuraamaan”? Jännittävä katkonaisesti ja robottimaisesti artikuloiva ääni kysyykin muutaman kerran pitkin levyä ”happy?”.

Äärimmäinen dynamiikka on yksi upeasti äänitetyn Amarokin ominaispiirteitä. Amarokissa siirrytään vaikuttavalla (tai ärsyttävällä, kuulijasta riippuen!) tavalla hyvin hiljaisista hetkistä suorastaan räjähtävään äänenpaineeseen. Hiljaisten hetkien seassa käytetään myös tehokkaasti kovaäänisempiä shokki-efektejä, jotka muistuttavat kuulijaa jopa seesteisempien osioiden aikana siitä, että kyse ei ole mistään hampaattomasta new age -musiikista.

Levyn äänenlaadullinen hienous ei kuitenkaan rajoitu vain raakaan dynamiikkaan. Levyn stereo-kuva on laaja ja syvä. Tilantuntu on jatkuvasti vahva. Soundi on erittäin erotteleva, mutta samaan aikaan miksaus pysyy tyylikkäästi kasassa eikä instrumentit tunnu leijailevan liian irrallaan toisistaan. Monissa kohdissa minua ihastuttaa, miten miksauksessa käytetään hyväksi etäisyyttä ja läheisyyttä. Osa instrumenteista tuntuu soittavan omaa osiotaan jossain kaukana kilometrin päässä, ja osa hyväilee kuulijan korvia aivan lähietäisyydeltä. Vaikutelma korostuu kuulokekuuntelussa. Amarok on itselleni yksi niistä muutamista referenssi-levyistä, joilla testaan aina hifi-laitteistoni uusia komponentteja.

Amarok ei kuitenkaan ole pelkkää virtuoosimaisten soittosuoritusten tai kylmän teknologian riemujuhlaa, vaan se on täynnä myös todella väkeviä emotionaalisia hetkiä. Musiikki on välillä vihaista ja raivoisaa, kuten sen kapinalliseen henkeen sopii, mutta mukana on myös iloa, melankolista kaihoa ja sydäntä pakahduttavia nostatuksia. Yleensä näissä kohdissa pääosassa on Oldfieldin äärimmäisen ilmaisuvoimainen sähkökitara, mutta ei aina. Esimerkiksi 9 minuutin kohdalla kuultavassa pohdiskelevassa osiossa mahtava tunnelma synnytetään pääosin tinapilleillä, akustisella kitaralla ja uruilla.

Yksi kummallisen levyn kummallisimmista elementeistä on jo aiemmin esiin nostamani Janet Brownin Margaret Thatcher-imitaatio. Englannin entinen, legendaarinen ”rautarouvana” tunnettu pääministeri Thatcher astuu näyttämölle levyn yhdessä seesteisissä kohdissa noin 50 minuutin kohdalla. ”Thatcher” horisee jotain lopuista ja uusista aluista. Taustalle nousee afrikkalaista laulua, huutoja ja mekkalaa. Stereokuvan hyödyntäminen tässä varsin vähäeleisessä osiossa on jälleen ensiluokkaista ja auttaa suuresti pitämään yllä mielenkiintoa. Lopulta ”Thatcher”, aikansa pälätettyään, poistuu pelistä naureskellen ja kirjaimellisesti ympäri stereokuvaa Moloneyn pillin tahdissa steppaten. Ja lopulta särkyvän lasin lasi paiskautuen. Poliittinen kannanotto? Thatcher-episodin pointti jää epäselväksi. Ei Thatcher levyä juuri vahingoita, mutta levy olisi ollut vielä parempi, jos sen tilalle olisi keksitty jotain musikaalisempaa.

Thatcher-osio toimii kuitenkin suht onnistuneesti siltana levyn todella massiiviseen finaaliin. Jabulan afrikkalaiset rummut kumisevat siellä täällä levyn viimeisen 20 minuutin aikana, mutta aivan lopussa niiden intensiteetti kasvaa huikeaksi. Kun niihin vielä yhtyy täydellä voimalla hoilaava afrikkalainen kuoro (en tiedä minkä kokoisesta kuorosta on kyse, mutta se kuulostaa MASSIIVISELTA) ja Oldfieldin intohimoisesti kirkuva sähkökitara, vaikutelma on todella räjähtävä. Etenkin kun kaikki on äänitetty niin upean dynaamisesti ja elävästi. Oldfield on aina osannut rakentaa upeita kliimakseja, ja Amarokin huipennus on yksi hänen upeimmistaan, ellei peräti upein saavutus tällä saralla. Kun Amarokin 60 minuuttia ja kaksi sekuntia kestävä vuoristorata-ajelu päättyy lopulta viimeisen syöksyn jälkeen, on ainakin tällä kuulijalla takki tyhjä. Amarokin jälkeen ei tee mieli laittaa mitään muuta musiikkia soimaan. Kokemus on nollattava hiljaisuudella.

” Sondela / uSomandla / sukuma / wena / obengezela. ”
Come closer / the Almighty / arise / you / shining one.
(Come closer to us, o Almighty: arise, you who shines.)

Ote xhosan kielellä lauletuista lyriikoista
Lue myös

Virgin ei ollut iloinen saadessaan käsiinsä Oldfieldin 60 minuuttisen mammutin. Virgin oli kärttänyt Oldfieldilta jo pitkään Tubular Bellsin jatko-osaa, joten he tarttuivat jälleen tähän oljenkorteen ja vaativat Oldfieldia julkaisemaan levyn ”Tubular Bells II” -nimen alla. Oldfield kieltäytyi tiukasti ja on todennut, että Tubular Bellsin sijasta levy on enemmän sukua Ommadawnille. Tämä onkin ainakin pinnallisesti totta; kansikuvan tyyli viittaa Ommadawnin kanteen ja levyllä vierailee samoja muusikoita. Ainoa hieman suurempi musiikillinen yhteys mielestäni on kuitenkin se, että molemmissa levyissä afrikkalaiset rummut nousevat finaalissa keskeiseen rooliin, ja molemmilla levyillä on jonkin verran keltti-tunnelmia.

On myös hyvä hahmottaa, että Oldfieldilla oli musiikillisen integriteettinsä ohella myös puhtaasti itsekkäitä syitä pantata himoittua Tubular Bellsin jatko-osaa. Oldfieldin sopimus Virginin kanssa olisi lopultakin katkolla seuraavan levyn jälkeen, ja hän tiesi paremmin kuin hyvin, että Tubular Bells II olisi hänen porkkanansa, jota hän voisi heilutella levy-yhtiöiden ahnaiden sierainten alla uuden hyvän sopimuksen takaamiseksi. Oldfield katsoikin tämän kortin, ja lopulta Trevor Hornin kanssa tehty Tubular Bells II oli hänen ensimmäinen levynsä Warner Musicin alla vuonna 1992.

Virgin ei lopulta suostunut promotoimaan Amarokia millään tavalla, mutta toisaalta Oldfield ei ilmeisesti myöskään ollut erityisen yhteistyökykyinen. Hän ei esimerkiksi suostunut irrottamaan levyltä sinkuksi sopivaa katkelmaa. Eikä Amarokilta sellaista olisi löytynytkään, sehän oli koko harjoituksen pointti! Oldfield oli tarkoituksella rakentanut musiikin jatkuvasti muotoaan muuttavaksi niin, että sinkun irrottaminen siitä olisi ollut mahdoton harjoitus. Kiertueelle lähteminenkään ei kiinnostanut Oldfieldia. Lopulta ainoa myynnin edistäminen, jota Amarokin eteen tehtiin, oli Oldfieldin itsensä omaan piikkiinsä järjestämä kilpailu, jossa hän tarjosi 1 000 punnan palkinnon ensimmäiselle kuuntelijalle, joka löytäisi levylle piilotetun salaisen viestin. Palkintoa ei koskaan lunastettu, mutta myöhemmin on selvinnyt, että viesti oli noin 48 minuutin kohdille piilotettu morse-koodi, joka toteaa tylysti ”FUCK OFF RB”. RB on luonnollisesti Virginin perustaja Richard Branson. Lapsellista? No kyllä, mutta myös varsin hauskaa!

Odotetusti Amarok ei juuri juhlinut myyntilistoilla, mutta eipä sen raportoitua 200 000 kappaleen myyntimäärää voi kovin heikkona tuloksena pitää, kun huomioidaan, että kyse on 60 minuutin mittaisesta setistä erittäin monimutkaista instrumentaalimusiikkia. Vaikuttaa itse asiassa siltä, että Amarok ei myynyt juurikaan heikommin kuin edeltäjänsä Earth Moving, joka oli kaikin mahdollisin tavoin kuin räätälöity räjäyttämään potin hittilistoilla. Ainakin Oldfield teki nyt juuri sellaista musiikkia kuin halusi täysin omilla ehdoillaan. Nykyään Amarokia pidetään yleisesti Oldfieldin yhtenä parhaista levyistä, ja myös maestro itse nostaa sen usein esiin yhtenä uransa kohokohdista.

Entä aloittiko Amarok uuden luovan renessanssin Oldfieldin uralla? Ei oikeastaan. Oldfieldilla oli vielä yksi levy täytettävänään Virginin sopimuksessa. Vuonna 1991 ilmestynyt sopimuksen viimeinen levy Heaven’s Open on hieman väkinäinen sekoitus tavanomaisia rockbiisejä ja Amarok-tyylistä riehakasta musiikki-iloittelua. Vasta vuoden 1992 Tubular Bells II aloitti todella uuden aikakauden Oldfieldin uralla, ja sekin oli täynnä ylä- ja alamäkiä.

Amarok on jatkuvasti yllättävä, leikkisä ja intohimoinen musiikillinen löytöretki, jonka kuuntelemiseen itse en tunnu kyllästyvän ikinä. Kokemus on tosin niin intensiivinen, että kyseessä ei ole levy, jota kuuntelisin kovin usein toistuvasti. Amarok on yksi niistä harvoista levyistä, joista voi rehellisesti sanoa, että keskittyneellä kuuntelulla jokainen kuuntelukerta tarjoaa jonkin uuden pienen yksityiskohdan, jota ei ole aiemmin huomannut. Amarok on loputon riemu. Minulle mestarillinen Amarok on paitsi Oldfieldin parasta musiikkia Ommadawnin ohella, niin ylipäätään yksi kaikkien aikojen hienoimmista levyistä.

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

  1. ”Amarok” 60:02

Muusikot

Mike Oldfield: akustinen bassokitara, akustinen kitara, banjo, bassokitara, bassopillit, bouzouki, bell tree, bodhran, bowed guitar, cabasa, klassinen kitara, sähkökitarat, koskettimet, efektit, Farfisa-urut, Lowrey-urut, Vox-urut, flamenco-kitara, kellopeli, high-string guitar, munniharppu, kalimba, mandolin, marimba, melodica, northumbrialainen säkkipilli, tinapillit perkussiot, piano, psalttari, rototomit, sitar-kitara (Coral electric sitar), spinetti, patarummut, putkikellot (vihkosessa: ”long thin metallic hanging tubes”), 12-kielinen kitara, ukulele, viulu, vokaalit, wonga box Janet Brown: ”Margaret Thatcherin” ääni Jabula: Afrikkalainen kuoro ja perkussiot Paddy Moloney: tinapilli Clodagh Simonds: vokaalit Bridget St John: vokaalit

Tuottaja: Mike Oldfield, Tom Newman
Levy-yhtiö: Virgin

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑