Levyarvio: John Zorn – Naked City (1990)

John Zorn syntyi 2. syyskuuta 1953 New Yorkissa. Zorn kiinnostui musiikista jo nuorena ja valitsi teini-iässä instrumentikseen saksofonin. Hän opiskeli musiikkia Webster Collegessa Missourissa ja myöhemmin vielä säveltämistä Columbian yliopistossa New Yorkissa.

Zorn on äärimmäisen tuottelias säveltäjä, ja hänet tunnetaan erityisesti kyvystään sekoittaa eri musiikkityylejä ja -lajeja. Zornin repertuaariin kuuluu niin kamarimusiikkia, orkesteriteoksia, sooloteoksia kuin elokuvamusiikkia. Hän on myös johtanut monia yhtyeitä, joista tunnetuimmat ovat Naked City ja Masada. Tyypillistä Zornin yhtyeille on, että jokainen niistä ottaa omanlaisensa suunnan, vaikka avantgarde-jazz onkin yleensä hänelle tietynlainen kiintopiste.

Zorn on ollut keskeinen hahmo ns. New Yorkin downtown -skenessä, jossa hän on tehnyt yhteistyötä monien avantgarde- ja kokeellisten muusikoiden kanssa. Tämä skene on ollut todella hedelmällinen luovuuden ja taiteilijoiden ristipölytyksen keskittymä. Downtown-skenen, joka kukoisti etenkin 80-luvulla, keskeisiä tunnusmerkkejä ovat olleet rohkea avantgardistinen kokeilu, ennakkoluuloton eri tyylien sekoittelu ja vahva DIY- eli itsetekemisen kulttuuri. Zornin ohella downtown-skenestä ovat ponnistaneet mm. Laurie Anderson, Glenn Branca, Bill Laswell, Sonic Youth, Swans, Bill Frisell ja Britanniasta mukaan loikannut Fred Frith.

Kaksi viimeksi mainittua ovat mukana myös Zornin Naked Cityssä. Naked City on saksofonisti John Zornin nimiin merkitty levy, mutta itse asiassa kyse on saman nimen omaavan yhtyeen debyyttilevystä. Kitaristi Frisellin ja itselleen toissijaista instrumenttia, bassokitaraa soittamaan päätyneen Frithin ohella yhtyeessä soittavat rumpali Joey Baron ja kosketinsoittaja Wayne Horvitz. Muutamassa debyytin biisissä karjuu ja kiljuu villisti myös vokalisti Yamatsuka Eye. Frithin kunniaksi on muuten todettava, että aikamoinen suoritus pärjätä kakkosinstrumentillaan tässä jazz-monstereiden porukassa!

Hurjasta musiikista oli vastuussa näin leppoisen näköiset sedät. John Zorn keskellä takarivissä.

Välihuomautuksena todettakoon, että Naked City esiintyi livenä Tampereella jo vuonna 1989, eli ennen tämän debyyttilevyn julkaisua. Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Jukka Hauru (entinen jazz-rock -kitaristi) julisti Zornin neroksi tuon keikan perusteella.

Zorn perusti Naked Cityn työpajaksi, jonka tarkoituksena oli venyttää rockbändin rajoja. Ja tästä työpajasta pian muodostui oikea bändi, joka todellakin onnistui siinä! Naked Cityssä bassoa soittava Frith oli aikaisemmin ollut mukana yhtyeessä nimeltä Henry Cow, joka 1970-luvulla venytti rockin rajoja omalla ainutlaatuisella tavallaan. Naked City puolestaan teki samanlaista työtä kymmenen vuotta myöhemmin, mutta hyvin erilaisin lopputuloksin ja menetelmin. 

Siinä missä Henry Cow’n lähestymistapa oli tuoda taidemusiikin modernismia rockmusiikkiin, Zorn pyrki Naked Citylla viemään 1950/60-luvun rockia ja elokuvamusiikkia tulevaisuuteen sekoittamalla niihin paitsi avantgarde-jazzia, myös 1980-luvun puolivälissä syntynyttä grindcore-skeneä (joka oli eräänlainen metallin ja hardcore-punkin fuusio). Naked Cityn musiikki kuulostaakin usein siltä kuin Ornette Colemanin bändi olisi yhdistynyt Napalm Deathin kanssa soittaakseen surf rockia ja vanhaa jazzia.

Nimi bändille napattiin kuvajournalisti/katukuvaaja Weegeen (oikealta nimeltään Arthur Fellig 1899 – 1968) kuvia yhteen koonneesta vuonna 1945 ilmestyneestä samannimisestä kirjasta. Naked Cityn kantta koristaa Weegeen jylhän karu mustavalkokuva naamaan ammutusta ja maassa verissään makaavasta gangsterista. Kansi kuvaa tavallaan hyvin levyn musiikin väkivaltaista hällä-väliä meininkiä. Toisaalta itse koen Naked Cityn musiikin kaikkea muuta kuin mustavalkoisena. Zornin viiltävän musiikin veriroiskeet ovat jopa liioitellut kirkkaan punaisia!

Veren roiskeesta päästäänkin ketterästi elokuvavertaukseen, jonka olen keksinyt Naked Cityn musiikille. Koen sen nimittäin vahvasti musiikillisena vastineena Quentin Tarantinon elokuville. Tarantino kierrättää oman uniikin näkemyksensä läpi elokuvahistorian konventioita ja kliseitä, samalla tavoin Zorn pakottaa lihamyllyn läpi lukuisia eri genrejä jazzista grindcoreen ja surf-rockista elokuvamusiikkiin. Vaikka Zornin musiikki on väkivaltaista, se ei ole synkkää tai painostavaa, vaan siinä on vastaavanlainen etäännytetty vaikutelma kuin Tarantinon elokuvissa. Kaikki koetaan huumorin luoman keventävän filtterin läpi. Zornia ja Tarantinoa yhdistää myös erilaiset pienet poikkitaiteelliset viittaukset populaarikulttuuriin. Ja tietenkin molemmat auteurit arvostavat suuresti Ennio Morriconen musiikkia! Molemmat herrat ovat hyödyntäneet Morriconen musiikkia osana omia teoksiaan (Tarantino toki pestasi myöhemmin Morriconen säveltämään itselleen myös uutta musiikkia).

Se missä Zorn ja Tarantino eroavat merkittävästi on ”tarinankerronnan” tempo. Siinä missä Tarantinon elokuvat ovat välillä hyvinkin viipyileviä (tosin väittäisin silti että Naked Cityn jotkut biisi sopisivat hyvin Kill Bill -elokuvien taustalle) niin Zornin musiikki rynnii lähes jatkuvasti valtavalla vauhdilla eteenpäin. Zorn ei vaivaudu pitkiin teemojen kehittelyyn vaan Naked Cityn biisit poukkoilevat eteenpäin kuin hyppyleikkauksin rakennettu avantgarde-lyhytelokuva. Vaikka siirtymät osiosta toiseen ovat usein äkkijyrkkiä on ne kuitenkin yllättävän sujuvia. Tästä lienee kiittäminen pitkälti myös Zornin virtuoosimaista bändiä joka selvittää nopetempoiset biisit yllättävine muutoksineen ja pysähdyksineen vaivattoman oloisesti. Taustalla oli kuitenkin kovaa työtä. Naked City treenasi ankarasti ja työmoraali oli kova. Frith on kertonut että yhtye soitti jokaisella keikallaan vähintään yhden aivan uuden biisin.

Keskeinen inspiraatio nopeille tempoille ja äkkiväärille siirtymille oli muuten vanhojen piirrosfilmien nopeasti suuntaa muuttavat scoret.  Moniin Warner Bros.:in piirrettyihin musiikit säveltänyt Carl Stalling oli Zornin yksi suurimmista sankareista.

Lue myös: Levyarvio: Fred Frith – Gravity (1980)

Naked Cityn debyytti koostuu 26 lyhyestä biisistä. Muutamat pisimmät biisit ylittävät neljän minuutin rajapyykin, mutta tyypillisempi kesto on pari minuuttia tai jopa alle. Lyhyin kappale, ”Hammerhead” kestää vain 11 sekuntia! Suurin osa sävellyksistä on Zornin käsialaa, mutta mukana seitsemän coveria joista suurin osa on elokuvasävellyksiä. Kuuluisimpina Jerry Goldsmithin tunnari Chinatowniin ja John Barryn James Bond -teema.

En aio käydä jokaista levyn 26 biisiä läpi (en usko että edes Heikki Heino pystyisi siihen!), mutta haluan mainita erikseen muutaman erityisistä suosikeistani.

Itselleni kohokohtia ovat ”Batman”, ”Sicilian Clan”, ”James Bond”, ”Latin Quarter”, ”Chinatown” ja ”Punk China Doll”.

Levyn rehvakkaasti käynnistävä ”Batman” (jolla ei muuten ole mitään tekemistä oikeiden Batman -tunnareiden kanssa vaan tuo mieleen itseasiassa enemmän Peter Gunnin teeman) on virtuoosimaisesti soitettua ja turbo-ahdettua rääkyvällä saksofonilla ryyditettyä surffirokkia.

Naked Cityn lempeää puolta edustaa onnistuneesti yllättävän kepeästi soiva, mutta silti mukavasti Morriconen originaalia uudistava ”Sicilian Clan”. Zornin saksofoni soi kauniin haikeasti rinnallaan Frisellin puhtaasti näppäilemä sähkökitara. ”James Bond” on onnistunut cover sekin. Siinä John Barryn tuttuun agentti-teemaan yhdistyy sulavasti Zornin räiskyvä ja repivä saksofonismi ja toisaalta keskivaiheen kaoottinen meteliosuus. 

50-luvun rokkimeininkiä fiiilistelevä ”Latin Quarter”, joka edustaa hieman rennompaa otetta, ja nostaa maukkaasti esiin kosketinsoittaja Horvitzin pianon on myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Neljä minuuttiseen biisiin on tainnut mahtua hieman improvisointiakin.

”Chinatown” on ”Sicilian Clanin” ohella levyn lempeintä antia. Zorn puhaltelee torveensa lämpimän melodisesti ja muu bändi soittaa taustalla niin kiltisti ettei edes ruotsinlaivojen imelät drinkit käsissään tutiseva yleisö pelästyisi. Nerokasta ”Chinatownissa” on se että heti sen jälkeen vuorossa oleva erittäin aggressiivinen grindcore-myllytys ”Punk China Doll” kuulostaa entistä rajummalta.

Lue myös

Tottumaton kuuntelija saattaa erehtyä pitämään Naked Cityn musiikkia omista mieltymyksistään riippuen joko puhtaana free jazzina tai sitten vaan pelkkänä kammottavana sekoiluna, mutta itseasiassa suurin osa biiseistä on hyvinkin tiukasti sävelletyjä. Hyvä esimerkki tästä on päällisin puolihullun kuuloinen ”You Will Be Shot” joka on täynnä äkkiä vaihtuvia osioita jotka eivät voi mitenkään olla improvisaation lopputulos. Itseasiassa eräs nettikommenttaattori on tulkinnut biisin rakenteeksi tällaisen muodon: ABABCBABABCBABA. Suht mielipuolista siihen nähden että kappale kestää vain puolitoista minuuttia!

Naked City on hullua, mutta muutamista erittäin väkivaltaisista purkauksista huolimatta pääosin yllättävänkin hyväntuulista musiikkia. Meno on kuitenkin sen verran railakasta, että 55 minuuttisen levyn kuunneltuaan on hieman piesty olo. Mutta niinhän sitä sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa! Kuuntele Zornia, tule vahvaksi.

Tunnen Zornin valtavasta katalogista vain pienen sirpaleen, mutta toistaiseksi kuulemistani villi, mutta silti iloluontoinen Naked Cityn debyytti on ollut eniten makuuni.

Naked City toimi vuoteen 1993 asti ja ehti julkaista lyhyen amok-juoksunsa aikana peräti kuusi studioalbumia.

Parhaat biisit Batman”, ”Sicilian Clan”, ”James Bond”, ”Latin Quarter”, ”Chinatown” ja ”Punk China Doll”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4.5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Mary Halvorson – Amaryllis (2022)

Kappaleet

  1. ”Batman” 1:58
  2. ”The Sicilian Clan” Ennio Morricone 3:27
  3. ”You Will Be Shot” 1:29
  4. ”Latin Quarter” 4:05
  5. ”A Shot in the Dark” Henry Mancini 3:09
  6. ”Reanimator” 1:34
  7. ”Snagglepuss” 2:20
  8. ”I Want to Live” Johnny Mandel 2:08
  9. ”Lonely Woman” Ornette Coleman 2:38
  10. ”Igneous Ejaculation” 0:20
  11. ”Blood Duster” 0:13
  12. ”Hammerhead” 0:08
  13. ”Demon Sanctuary” 0:38
  14. ”Obeah Man” 0:17
  15. ”Ujaku” 0:27
  16. ”Fuck the Facts” 0:11
  17. ”Speedball” 0:37
  18. ”Chinatown” Jerry Goldsmith 4:23
  19. ”Punk China Doll” 3:01
  20. ”N.Y. Flat Top Box” 0:43
  21. ”Saigon Pickup” 4:46
  22. ”The James Bond Theme” John Barry 3:02
  23. ”Den of Sins” 1:08
  24. ”Contempt” Georges Delerue 2:49
  25. ”Graveyard Shift” 3:25
  26. ”Inside Straight” 4:10

Muusikot

John Zorn: alttosaksofoni Bill Frisell: kitara Fred Frith: bassokitara Joey Baron: rummut Wayne Horvitz: koskettimet Yamatsuka Eye: laulu

Tuottaja: John Zorn
Levy-yhtiö: Electra Nonesuch

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑