★ (Tästä eteenpäin Blackstar) on yksi niistä levyistä, jotka ovat väistämättä sidoksissa kuolemaan. David Bowie (1947-2016) menehtyi vain kaksi päivää levyn julkaisun jälkeen maksasyöpään 69-vuotiaana. Bowien sairaus oli pidetty poissa julkisuudesta, joten kuolema oli suuri shokki hänen faneilleen. Levyn julkaisuun näin kiinteästi liittyvä tragedia värittää luonnollisesti, ei vain minun vaan myös miljoonien muiden ihmisten kokemusta levystä.
Vaikka Bowien kuolema liittyy levyyn kiinteästi, se ei kuitenkaan määritä Blackstarin musiikkia. Blackstar ei kuulosta hauraan muusikon viimeiseltä henkäykseltä, vaan taideteokselta, jonka on tehnyt mies, joka tietää luultavasti kuolevansa pian, mutta työskentelee siitä huolimatta – tai juuri siksi – kovemmin ja inspiroituneemmin kuin koskaan. Ja itse asiassa, kuten tulemme huomaamaan, Bowie ei tyytynyt vain tekemään niin hyvää levyä kuin pystyi, vaan yhä lähes 70-vuotiaana ja vakavasti sairaana pyrki tekemään jotain aivan uutta.
Bowien edellinen levy, kolme vuotta aiemmin ilmestynyt The Next Day, oli yllättävän tavanomainen rocklevy. Ehdottomasti hyvä rocklevy, mutta pakko myöntää, että sen tavanomaisuus oli itselleni pienoinen pettymys.
Blackstarilla Bowie lähti jälleen kokeellisempaan suuntaan ja otti vahvemmin kuin koskaan aiemmin työvälineekseen nimenomaan ryhmän jazz-muusikoita. Bowie oli kyllä aiemminkin flirttaillut siellä täällä jazzin kanssa, mutta yleensä hänen ekskursionsa jazzin pariin olivat tapahtuneet rockmuusikoiden (avantjazz-pianisti Mike Garson ehkä selkeimpänä poikkeuksena) avustamana.
Bowie ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tekemään eilispäivän jazzia vaan häntä inspiroi myös kokeellinen electronica, räp ja hip-hop. Bowie on kertonut Kendrick Lamarin, Death Gripsin ja Boards of Canadan kaltaisten artistien olleen hänelle inspiraation lähteitä. Uskoisin että Bowien visio Blackstarille on ollut suurin piirtein: ”mitä tapahtuisi jos oma tyylini yhdistetään ns. urbaaniin moderniin poppiin ja kaikki olisi jazz-muusikoiden soittamaa?”.
Jazz oli tietysti Bowiella verissä. Olihan hänen ensimmäinen instrumenttinsa teini-iässä nimenomaan saksofoni jolla hän yritti imitoida sankareitaan John Coltranea ja Eric Dolphya. Bowien tie vei lopulta toiseen suuntaan eikä hänellä ollut ikinä aikaa kehittyä loistavaksi saksofoniksi, mutta vuosien varrella hän on aina silloin tällöin palannut instrumentin pariin. Bowien omat saksofonistin taidot eivät kuitenkaan riittäneet musiikkiin jota hän kaavaili nyt mielessään. Seuraava levy olisi tehtävä oikeiden jazz-muusikoiden kanssa.
Bowie oli luonnollisesti ollut jo pitkään asemassa jossa hän olisi varmasti voinut pestata levylleen suurin piirtein minkä tahansa muusikon mistä tahansa genren piiristä. Herbie Hancock,Chick Corea ja Wayne Shorter (kaksi viimeistä ovat sittemmin siirtyneet rajan takaiseen orkesteriin ja ehkä he nykyään soittavat Bowien kanssa!) olisivat varmasti mielellään hypänneet kelkkaan jos kutsu olisi käynyt. Bowie kaipasi kuitenkin nuoria ja nälkäisiä muusikoita jotka olivat kuin kotonaan modernin musiikin parissa. Oli sitten kyse jazzista tai urbaanista musiikista.
Bowien ystävä säveltäjä/muusikko Maria Schneiderosoittautui lopulta elintärkeäksi katalyytiksi Blackstar-bändin kasaamisessa.
Vuonna 2014 Bowie aloitti uuden musiikillisen vaiheensa levyttämällä suorastaan raivoisasti soivan kappaleen ”Sue (in the Season of Crime)” Maria Schneiderin oman jazz-orkesterin kanssa. Yksi biisin instrumentaalisista solisteista oli virtuoosimainen tenorisaksofonisti Donny McCaslin, joka tulisi näyttelemään merkittävää roolia Bowien viimeisissä äänityksissä. ”Sue (in the Season of Crime)” julkaistiin lopulta digitaalisena singlenä, b-puolenaan toinen uusi kappale ”Tis a Pity She Was a Whore”. Nämä kokeellista jazzia kanavoivat biisit toimivat suunnannäyttäjinä Bowielle, kun hän alkoi suunnitella seuraavaa kokopitkää albumiaan Blackstar.
Bowie tahtoi alunperin tehdä levyn Schneiderin ja hänen orkesterinsa kera, mutta tällä oli muita kiireitä ja sitoumuksia. Schneider suositteli Bowieta tsekkaamaan McCaslinin oman yhtyeen. Niinpä eräänä iltana Bowie asteli New Yorkin Greenwich Villagessa sijaitsevaan hyvin pieneen jazz-klubiin nimeltä 55 Bar jossa McCaslinin yhtye esiintyi. McCaslinille Bowien ilmaantuminen paikalle oli täysi yllätys. Bändi pisti parastaan supertähtivieraansa edessä. Eikä turhaan. Bowie vakuuttui kuulemastaan ja otti pian tuon illan jälkeen yhteyttä McCasliniin ja kertoi haluavansa koko yhtyeen taustabändiksi uudelle levylleen.
Jazzin ja klassisen musiikin parissa kasvanut vuonna 1966 syntynyt McCaslin ei ollut perehtynyt juurikaan Bowien musiikkii aiemmin, mutta totta kai hän oli kiinnostunut yhteistyöstä. Etenkin kun ”Sue (in the Season of Crime):n” sessiot olivat olleet innostava kokemus. McCaslin olikin Bowielle täydellinen yhteistyökumppani sillä John Coltranea, Sonny Rollinsia, Igor Stravinskya ja Béla Bartókia ihaileva fonisti oli myös kiinnostunut modernista elektronisesta tanssimusiikista ja oli hakenut vaikutteita omaan jazziinsa mm. Squarepusherilta ja Skrillexilta. Juuri tällaisen laaja-alaisen ja ajassa kiinni olevan muusikon Bowie tarvitsi johtamaan Blackstarin muusikoita.
McCaslinista tuli siis Bowien uusi bändin johtaja. Virka jota oli aiemmin hänen urallaan toimittaneet mm. Mick Ronson, Carlos Alomar, Adrian Belewja Reeves Gabrels. Blackstarin ydinkokoonpanona toimii McCaslinin yhtyeen muusikot, 2-vuotiaana pianon soiton aloittanut kosketinsoittaja Jason Lindner, basisti Tim Lefebvre ja rumpali Mark Guiliana. Kaikki olivat 30-40 vuotiaita jo kokeneita muusikoita joista jokainen oli johtanut myös omia yhtyeitään. McCaslnin kvartettia vahvisttiin avantgarde-jazz -kitaristi Ben Monderilla. Lisäksi LCD Soundsystemista tuttu James Murphy soittaa pienessä roolissa kahdessa kappaleesa ja Eric Tonkin laulaa taustavokaaleja yhdellä raidalla.
Bowien vanhoista yhteistyökumppaneista mukana on ainoastaan tuottaja Tony Visconti. Visconti joka tuotti myös edellisen levyn The Next Dayn, mutta myös monia Bowien kirkkaimpia klassikoita kuten koko ”Berliini-trilogian” ja Scary Monsters (and Super Creeps):in, tuo projektiin ripauksen jatkuvuutta.
Levyn käynnistää kolmea sekuntia vaille kymmenen minuuttia kestävä nimiraita joka on David Bowien uran toiseksi pisin kappale. Pisin on nipin napin kymmenen minuutin rajapyykin ylittävä Station To Stationin(1976) nimibiisi. Itseasiassa ”Blackstar” olisi alkuperäisessä muodossaan päihittänyt ”Station To Stationin helposti sillä sävellyksellä oli alunperin mittaa peräti 12 minuuttia. Vuonna 2016 vielä merkittävässä asemassa olleessa Applen iTunes -palvelussa sinkkubiisin raja oli kuitenkin 10 minuuttia joten Bowie editoi kappaleen lyhyemmäksi sillä hän ei halunnut hämmentää faneja julkaisemalla siitä kahta eri versiota. Syyttäkäämme siis Applea että emme päässeet kuulemaan Bowien alkuperäistä visiota! Onneksi ”Blackstaria” kuunnellessa missään vaiheessa ei osaa arvata kuuntelevansa pätkittyä versiota.
Kestonsa ohella ”Blackstarilla” ja ”Station To Stationilla” on muitakin yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat varsin kokeellisia tummasävyisiä ja suorastaan mystisiä sävellyksiä joiden ytimessä tuntuu olevan okkultistista teemaa. Musiikillisesti ”Blackstar” tosin ottaa aimoaskeleen ”Station To Stationin” krautrockista jazzin ja toisaalta elektronican suuntaan.
Kappaleen sanoitukset tuntuvan käsittelevän Bowien omaa kuolevaisuutta ja hänen omaa ristiriitaista suhtautumistaan tähteyteen. Itse termi ”black star” lienee viittaus Elviksen biisiin ”Black Star” jossa lauletaan ”When a man sees his black star, he knows his time…has come”. Bowie todellakin oli mies joka oli nähnyt oman mustan tähtensä syöpädiagnoosin muodossa (ilmeisesti joitakin syövän aiheuttamia solumuutoksia kutsutaan myös termillä ”black star”). Toisaalta musta tähti yhdistettynä sanoitusten viittauksiin langenneista enkeleistä tuntuu myös jonkinlaiselta okkultistiselta yksityiskohdalta etenkin kun kappaleessa toistuu itsepintaisesti säe ”at the centre of it all” joka on peräisin tunnetun okkultistin Aleister Crowleyn kirjasta.
Something happened on the day he died Spirit rose a metre then stepped aside Somebody else took his place, and bravely cried (I’m a blackstar, I’m a star star, I’m a blackstar)
Lyhyen eteerien ja harmonisesti epävakaan intron jälkeen ”Blackstarin” musiikki rakentuu drum’n bass -henkisen rytmin päälle joka tuntuu välillä käyvän epäsäännöllisten tahtilajien puolella. Tai ehkä kyse on vain Guilianan näppärästä synkopoinnista. Bowie laulaa aavemaisella ohuella äänellä joka on täynnä taitavasti annosteltua epätoivoa. Lindner loihtii sinne tänne sci-fimäisiä pulputuksia syntetisaattoreistaan lieventäen hieman yleistä synkkyyttä, mutta toisaalta korostaen samalla musiikin toismaailmallista tunnelmaa. McCaslin muutamat lyhyet soolot tenorisaksofonilla ovat tyylikkään hallittuja. McCaslin lisää myös sinne tänne pieniä saksofoniriffejä tai pidempiä tummia sointukuvioita. Loppupuolella rytmi muuttuu vähäeleisemmäksi ja mukaan nousee tummasti soivia jousia joista en ole varma onko ne oikeita vai syntetisoituja. Lopussa musiikki hajoaa huilun, saksofonin ja koskettimien atonaaliseksi väpätykseksi.
”Station To Station” -sukulaisuuden lisäksi ”Blackstar” tuo minulle hieman mieleen myös Bowien suuresti ihaileman Scott Walkerin(1943-2019) myöhäistuotannon. Aivan yhtä syvälle avantgarden pariin Bowie ei heittäydy kuin Walker, mutta ”Blackstar” olisi voinut olla askel kohti jotain todella outoa.
”Blackstar” on upea ja varsin ainutlaatuinen matka pimeyden sydämeen ja takaisin ja lopuksi voisin vielä todeta että vaikka en ole koskaan erityisesti kaivannut kappaleelle lisää pituutta niin toivon silti että myös se alkuperäinen versio julkaistaan vielä joskus.
Synkeästi velloneen ”Blackstarin” jälkeen kuultava ”Tis a Pity She Was a Whore” on vauhdikkaampi ja leikkisämpi kappale. Tosin intensiivisesti eteen päin rynnivässä biisissä on myös synkeä sivuväre joka ulottuu sanoituksiin asti. Biisin nimi viittaa John Fordin 1633 ilmestyneeseen tarinaan ”’Tis Pitty Shee’s a Who[o]re” jossa miehellä on insestinen suhde siskoonsa. Suhde päättyy tragediaan miehen puukottaessa raskaaksi tullutta siskoaan sydämeen samalla häntä suudellessaan. Kerrassaan riemukasta. Bowien sanoitukset eivät tunnu silti käsittelevän tarinaa kovin suoraan. Hupaisana yksityiskohtana niistä voidaan nostaa ilahduttavasti sukupuolinormeista vapaa ensimmäinen säe ”Man, she punched me like a dude”.
”Tis a Pity She Was a Whore” alkuperäinen versio ilmestyi jo vuonna 2014 ”Sue (Or in a Season of Crime)” -kappaleen b-puolena, ja se on yksi Bowien katalogin harvoista biiseistä, joissa maestro soittaa kaikki instrumentit itse. Bowien alkuperäinen versio on todella hyvä sekin, mutta ”Blackstarin” versio parantaa siitä reippaasti. Bowie haki uuteen versioon inspiraatiota uuden bändijohtajansa levyltä ”Casting for Gravity” (2012). Lopputuloksena on väkevä, intensiivisellä voimalla eteenpäin vyöryvä elektroninen äänimassa, josta edukseen erottuu McCaslinin vuoroin nykivästi vuoroin lyyrisesti soiva saksofoni ja Bowien vahva laulusuoritus.
Kolmannella biisillä ”Lazarus” saavutaan vihdoin suurin piirtein popmusiikin piiriin. Tyylikkään ja modernin rytmiraidan päällä sykkivä biisi on levyn toistaiseksi melodisinta antia. McCaslin soittaa toistuvasti saksofonilla surumielistä teemaa johon sähkökitara vastaa jossain kaukaisuudessa. ”Lazarus” olisi voinut erilaisella sovituksella olla myös erinomainen balladi, mutta rytmiryhmän hektinen työskentely ajaa kappaletta eri suuntaan. Guilianan rummut soivat tiiviisti ja ilahduttavan päälle käyvästi.Lefebvren paksusti soiva basso kuulostaa kontrabassolta, mutta saatan olla väärässäkin. Monderin säröisästi soiva sähkökitara tuo melodiseen kokonaisuuteen sopivasti särmää siellä täällä. Bändi soittaa upeasti ja tuntuu vaihtelevan tempoa luontevasti. Loppupuolella kuullaan tyylikäs saksofonisoolo joka täynnä tunnetta. Aivan lopussa kuultavat yksittäiset läpi muun musiikin leikkaavat sähkökitarasoinnut ovat täynnä kohtalokasta vääjäämättömyyttä. Täynnä tunnetta on myös Bowien vokaalit jotka tuntuvat jälleen käsittelevän lähestyvää kuolemaa. Tällä kertaa juhlien hyvin vietettyä elämää ja samalla kuin uteliaasti pohtien sitä että kuolema hänen kaltaiselleen tähdelle on vain tie entistä suurempaan kuuluisuuteen.
Look up here, I’m in heaven I’ve got scars that can’t be seen I’ve got drama, can’t be stolen Everybody knows me now
Muistan miten innoissani olin kun kuulin ”Sue (Or in a Season of Crime):n” alkuperäisen version vuonna 2014. Tuossa vaiheessa olin tutustunut Bowien katalogiin vasta suht valikoivasti. Osaa levyistä suorastaan rakastin, osa ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta ja monta oli vielä kokonaan kuulematta. ”Sue” osui täydelliseen saumaan. Olin tuohon aikaan innostunut yhä enemmän ja enemmän avantgarde-jazzista ja ”Sue” tuntui täydelliseltä tavalta yhdistellä kokeellisen jazzin arvaamattomuutta Bowien vastustamattomaan, mutta samalla hieman kieroutuneeseen pop-sensilibiteettiin. Kappale toi myös jollain oudolla tavalla mieleeni myös yhden kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni King Crimsonin. ”Sue” oli kuin modernisoitu versio Crimsonin Islands -levyn (1971) musiikista. Juuri tällaista musiikkia minä halusin Bowien tekevän 2010-luvulla!
Onkin pakko myöntää että ensireaktioni Blackstarin versioon ”Suesta” oli pettymys. Suuren jazz-orkesterin pauhu oli kutistettu pienyhtyeen konventionaalisempaan soundiin ja osa alkuperäisen version hurjuudesta oli menetetty. Useammat kuuntelut paljastivat kuitenkin että olin väärässä. Alkuperäinen ”Sue” kuulostaa minusta kyllä edelleen upealta, mutta lopulta siitä jää kuitenkin vaikutelma kuin Bowie vain vierailisi jazz-piireissä. Olisi kylässä vaan ei täysin kotonaan. Vaikka sävellys on Bowien ei lopputulos oikeastaan kuulosta Bowie-musiikilta. Blackstarin versio Viscontin tarkasti tuottamana sen sijaan muovaa alkuperäisestä materiaalista nimenomaan upean Bowie-biisin ilman että biisin edistyksellisyyttä hukattaisiin.
Blackstarin versio soi raskaampana ja intensiivisempänä. Rytmipuolessa on jälleen aavistus drum’n bassia. Jännästi nykivästi rytmi tuntuu vetävän koko ajan mattoa kuulijan jalkojen alta samaan aikaan potkien biisien intensiivisesti eteenpäin. Humiseva, todella matalalta vatsan pohjaa kouraiseva sub-basso lisää diorientaation tunnetta. Jos alkuperäinen ”Sue” oli avantgarde-jazzia niin Blackstarin versiota voisi kutsua epäröimättä moderniksi progressiiviseksi rockiksi.
Viides kappale ”Girl Loves Me” on jälleen synkeää, mutta myös ilkikurisen leikkisää musiikkia. Bowie hyödyntää Anthony Burgessin luomaa fiktionaalista slangia jota Clockwork Orange -kirjan väkivaltaiset jengiläiset puhuivat. Biisin tähdeksi nousee Bowien taitava laulusuoritus jota Visconti tehokkaasti ja luontevasti efektoi sekä Guilianan arvaamattomasti iskevät rummut.
You viddy at the Cheena Choodesny with the red rot Libbilubbing litso-fitso Devotchka watch her garbles Spatchko at the rozz-shop Split a ded from his deng deng Viddy viddy at the cheena
”Dollar Days” on kappale josta en yleensä muista ennalta mitään mikä saa minut kuvittelemaan että kyseessä on suht vähäpätöinen raita, mutta itseasiassa kyseessä on varsin mukaansatempaava ja emotionaalisesti vahva taiderockballadi. ”Dollar Days” syntyi spontaanisti studiossa. Bowie soitti biisin läpi kerran akustisella kitaralla ja bändi kasasi nopeasti sovituksen ja äänitti sen tunnissa.
Levyn päättävä I Can’t Give Everything Away päättää myös Bowien koko uran vaikuttavalla tavalla. Biisin minimalistiset sanoitukset jotka tuntuvat olen jälleen itsepohdiskelua ”Bowie-myytistä” sisältävät vain muutaman varsinaisen säkeistön. Keskeiseen rooliin nousee kertosäe ”I can’t give everything” jota Bowie toistelee ja varioi yhä painokkaammin mitä pidemmälle kappale jatkuu taustallaan McCaslinin ketterästi nouseva ja laskeva saksofonilurittelu. Biisin kruunaa levyn ainoa kitarasoolo joka onkin sitten sitäkin upeampi. Bowien levyillä vuosikymmenien varrella kuultu paljon hienoja kitarasooloja ja Monderin pikku hiljaa taustalta nouseva ujeltava soolo nousee ehdottomasti sinne parhaimpien joukkoon.
Seeing more and feeling less Saying no but meaning yes This is all I ever meant That’s the message that I sent
Blackstar on kompakti 41 minuuttinen levy jolle ei heikkoja biisejä ole eksynyt. Blackstarin sessioista jäi yli ilmeisesti jopa viisi enemmän tai vähemmän viimeisteltyä kappaletta. Voi olla että levy jäi lyhyeksi aikataulupaineiden takia, mutta oli syy mikä tahansa niin Blackstar tuntuu täydelliseltä kokonaisuudelta juuri tällaisenaan. Käsittämätöntä että Bowie pystyi tähän kuoleman sairaana.
Tiedän että monille Blackstar on vaikea pala juuri siksi koska se yhdistyy niin vahvasti heille rakkaan artistin kuolemaan. Sen kuunteleminen on heille ahdistavaa ja levyn pariin palataan vain silloin tällöin raskas paino sydämessä. Itse en koe asiaa aivan näin. Myönnän että suhtaudun itselleni tuttujen artistien kuolemiin melko ylimalkaisesti. Enhän minä heitä tunne. Emme me ole ystäviä. Arvostan heitä heidän työnsä kautta. Työn kautta jonka parhaat päivät ovat usein kuoleman hetkellä olleet jo kaukana takana päin. Pakko silti myöntää että David Bowien kuolema oli yksi niistä jotka iski kovaa minuunkin. Osittain itsekkäistä syistä; Blackstar osoittaa niin huikealla varmuudella että Bowien luovuus oli edelleen aivan huikeassa iskussa ja on musertavaa että minulta ja kaikilta muilta hänen miljoonilta faneiltaan vietiin mahdollisuus kuulla lisää hänen uutta musiikkiaan. Tästä huolimatta Blackstar ei ole minulle surumusiikkia vaan päin vastoin se juhlistaa ja suorastaan kruunaa Bowien pitkä loistokkaan uran.
Populaarimusiikin puolelta on vaikea keksiä artisteja jotka vuosikymmeniä kestäneen uransa jälkeen olisi julkaissut viimeisenä levynään musiikkia joka vetää vertoja heidän nuoruuspäiviensä inspiroituneimmille teoksille. Bowie teki sen. Blackstar on David Bowien paras levy.
Parhaat biisit: ”Blackstar”, ”Lazarus”, ”Sue (Or in a Season of Crime)”, ”I Can’t Give Everything Away”
⭐⭐⭐⭐⭐
Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Biisit:
”Blackstar” 9:57
”’Tis a Pity She Was a Whore” 4:52
”Lazarus” 6:22
”Sue (Or in a Season of Crime)” 4:40
”Girl Loves Me” 4:52
”Dollar Days” 4:44
”I Can’t Give Everything Away” 5:47
Muusikot:
David Bowie: laulu, akustinen kitara, sähkökitara (3), huuliharppu (7) Donny McCaslin: tenorisaksofoni, huilu. Jason Lindner: piano, Wurlitzer-urut, koskettimet Tim Lefebvre: basso Mark Guiliana: rummut, perkussiot Ben Monder: kitara Tony Visconti: jouset (1) James Murphy: lyömäsoittimet (4,5) Erin Tonkon: taustalaulu (2)
Pienemmät Purot 
Hyvää pohdintaa…että Bowien paras levy…kyllä niin, Low on samalla viivalla.
TykkääTykkää