Vuonna 2013 Deep Purple teki jotain odottamatonta. Yhtye julkaisi lähes kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen uuden albumin NOW What?!, joka kaikkien yllätykseksi ylsi korkeisiin listasijoituksiin ympäri Eurooppaa. (Korkeat listasijoitukset tosin eivät välttämättä tarkoita isoa levymyyntiä, vaan pikemminkin sitä, että fanit ostivat levynsä pian albumin julkaisun jälkeen.) Kriitikoitakin miellyttäneen albumin menestys ei ollut ollenkaan ansaitsematonta, sillä yhtye oli saanut hiottua tuottajalegenda Bob Ezrinin kanssa hienoja kappaleita. Levyn menestyksen ansiosta Deep Purple tuntui saavan uutta intoa musiikin tekemiseen ja uuden studioalbumin tekeminen ”pakollisen” kiertueen jälkeen vaikutti itsestäänselvältä asialta. Siitäkin huolimatta, että yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice oli saanut lievän aivoinfarktin kesällä 2016.
Kun uutta levyä alettiin suunnitella, oli Deep Purple ehtinyt tehdä levyjä jo nelisenkymmentä vuotta. Menestyslevyn jälkeisen albumin teostakin oli siis ehditty saada kokemuksia. Koska NOW What?! -albumin sessioiden aikana työskentely Ezrinin kanssa oli miellyttänyt molempia osapuolia, ryhdyttiin seuraavaa albumia tekemään samalla reseptillä Ezrinin studiolla Nashvillessa, Tennesseessä.
Deep Purplen tuolloinen kokoonpano oli ehtinyt olla yhdessä jo selvästi yli vuosikymmenen, joten yhteensoitto sujui ongelmitta. Ian Paicen ja basisti Roger Gloverin muodostama, vuosikymmeniä yhdessä soittanut komppiryhmä piti kappaleita koossa kitaristi Steve Morsen ja kosketinsoittaja Don Aireyn värittäessä musiikkia soitollaan. Ian Gillanin keikkakunto vaihteli, mutta levyillä herra näytti poikkeuksetta taitonsa laulajana ja tulkitsijana.
Teksteihin oli ilmestynyt jo edellisellä albumilla ajatuksia ajan kulumiseen liittyen ja fanit kutsuvatkin toisinaan albumikolmikkoa NOW What!, Infinite ja Whoosh! nimellä ”Time trilogy” eli ”aikatrilogia”. Varsinkin Infiniten nimi tuntui vihjailevan siihen suuntaan, että Deep Purplen jäsenet ehkä alkoivat pohtia enemmänkin sitä, kuinka pitkään yhtye vielä pystyisi jatkamaan. Gillan ja Glover olivat yli seitsemänkymppisiä ja yhtyeen kuopus Steve Morsekin yli kuusikymppinen. Kiertuekin oli nimetty ”Long Goodbye Touriksi”. Infinite ei kuitenkaan kuulosta levyltä, jonka tekijät suunnittelevat uransa lopettamista.
Jos NOW What?! oli esitellyt upeassa vireessä olleen yhtyeen, ei Infinite ole siinä suhteessa lainkaan heikompi. Deep Purple palasi selkeisiin riffeihin ja melodioihin, eivätkä yhtyeen jäsenet edes yritä peitellä musiikillisia viittauksia menneisiin vuosiin. Hämmästyttävästi Deep Purple onnistui edelleen tekemään albumeja, joita voi huoletta vertailla yhtyeen 1970-luvulla tekemiin klassikoihin. Tuskin Purplelta enää saadaan uutta ”Smoke On The Waterin” kaltaista kaikkien tuntemaa kappaletta, mutta musiikin osalta yhtye pitää rimaa kunnioitettavan korkealla.
Vaikkei Deep Purple olekaan tunnettu kappaleiden syvällisistä sanoituksista, tarjoavat Ian Gillan ja Roger Glover toisinaan kuulijalle pohdiskeltavaa. Infiniten avausraita ”Time For Bedlam” alkaa ja päättyy Gillanin puhuessa käsitellyllä äänellä syntetisaattorin säestyksellä. Laulussa kerrotaan paikasta, joka on ”institution for the politically insane, never to be seen again”. Eiköhän tuollaisia paikkoja löydy joistain valtioista… Bedlam tarkoittaa kaaosta tai hullunmyllyä ja sanan alkuperä liittyy vanhaan Lontoossa sijainneeseen samannimiseen mielisairaalaan. Tyylikkäästi progevaikutteita sisältävä, raskaalla riffillä varustettu kappale käynnistää levyn hieman oudosti, mutta toisaalta tällainen aloitus lupailee hyvää. Ehkäpä juuri tämän kappaleen ajateltiin edustavan tätä albumia hyvin, sillä ”Time For Bedlam” julkaistiin singlenä jo ennen Infiniten julkaisua.
”Hip Boots” alkaa pelkällä Gillanin laululla ja muutaman sekunnin ajan voisi kuvitella luvassa olevan jotain 1950-luvun rock’n’rollin kaltaista. Sekään ei toki Deep Purplen tapauksessa olisi mahdotonta. Pian kuitenkin alkaa raskas, mutta hyvin toimiva riffi, jota kitara, basso ja kosketinsoitimet soittavat unisonossa. Välillä kuljetaan suorassa 4/4-tahtilajissa, välillä keinutaan ¾:ssä. ”Hip Boots” on lopulta suurimmaksi osaksi hyvällä tavalla turvallinen kappale, jonka kaltaisen Deep Purple olisi voinut kehitellä jo 1970-luvulla.
Viehättävän jazzahtavasti alkava ”All I Got Is You” muuttuu nopeasti mukavasti rullaavaksi rockiksi, jolla Don Airey soittaa hämmentävän syntetisaattorisoolon ennen Steve Morsen bluesahtavampaa sooloa. Tyylillisesti ”All I Got Is You” on melko perinteistä rockia, johon Aireyn soittamat Hammondit tuovat paikoitellen miellyttävän vanhanaikaista tunnelmaa. Kappale julkaistiin myös singlenä.
“One Night In Vegas” ei varsinaisesti auo uusia uria, mutta kappale rullaa Paicen ja Gloverin vetämänä hienosti. Se ei kuulosta tyypillisimmältä Deep Purplelta, mutta silti jossain määrin tutulta – ehkäpä siltä löytyy muistumia Bananas-albumin kappaleesta ”Silver Tongue”. Kappaletta olisi helposti kuunnellut pidempäänkin, selvästi alle neljän minuutin mitta tuntui kuluvan aivan liian nopeasti.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Tuntuu aina oudolta, kun jokin kappale kuulostaa pikemminkin jonkun muun kuin esittäjänsä tekemältä. Oikeastaan “Get Me Outta Here” kuulostaa Frankensteinin hirviöltä, joka on kursittu kokoon muiden kappaleiden osista. Ompelutyö on kuitenkin tehty niin taidokkaasti, ettei osasten alkuperää ehdi ajatella. ”Get Me Outta Here” alkaa isoilla rumpusoundeilla, jotka muistuttavat melkoisesti John ”Bonzo” Bonhamin soittoa Led Zeppelinin ”When The Levee Breaksilla”. Synkähköltä kuulostava kappale sisältää jälleen Don Aireyn ja Steve Morsen hienot soolot.
“The Surprising” on tämän levyn hienoimpia – ja progressiivisimpia – kappaleita, jolla käydään välillä samankaltaisissa tunnelmissa kuin Rapture Of The Deepin ”Clearly Quite Absurdilla”. Deep Purplen levyiltä onkin yleensä löytynyt rauhallisia kappaleita, jotka kehittyvät komeasti loppua kohti. ”The Surprising” hyppää soolojen aikana yllättävänkin rankkoihin rocktunnelmiin. Monesta osasta koostuva kappale pysyy loppuun asti tyylikkäänä ja mielenkiintoisena. Don Aireyn Hammondit ja piano elävöittävät kappaletta tyylikkäästi.
“Johnny’s Band” on jälleen perinteisempi rokkibiisi, jonka riffissä on häivähdys Rainbow’n ”Spotlight Kidiä”. Singlenäkin julkaistu kappale ei voisi oikeastaan ollakaan muunlainen, sillä se kertoo tutun tarinan kaverusten perustamasta bändistä, joka alkaa menestyä, mutta sitten asiat alkavat mennä pieleen. ”Benny went down with the hard stuff / And Pete joined a cult in L.A. /Johnny and Bill started going downhill / And the crowds began melting away.” Tarina ei kuitenkaan ole lohduton, sillä lopussa kaverit taas soittavat yhdessä ihmisten iloksi. ”Johnny’s Band” on hyvä muistutus siitä, että Deep Purple pystyi edelleen kirjoittamaan letkeitä rokkikappaleita, joissa on tarttuva riffi.
Kovin raskaasti kulkeva “On Top Of The World” tuntuu aiempien kappaleiden jälkeen pieneltä pettymykseltä. Gillan kertoo kappaleella omaelämäkerrastaankin löytyvän tarinan, jossa hän päätyi Kaakkois-Aasiassa parin tytön kutsumana yöllisiin juhliin korkean toimistokerrostalon katolle. Aamulla tytöt eivät enää näyttäneetkään yhtä viehättäviltä kuin muutamaa tuntia aiemmin viinin sumentamien silmien läpi katsottuina. Loppupuolella neliminuuttinen kappale käväisee avausraita ”Time For Bedlamin” tunnelmissa, mutta kun kappale sen jälkeen vihdoinkin saadaan käynnistymään, alkaa loppufeidaus kesken Steve Morsen soolon. Tosin kappaleen hätäinen lopetus voi kuvata Gillanin pikaista poistumista noiden neitojen seurasta…
Deep Purple ja varsinkin Ian Paice on jälleen raskaimmillaan “Birds Of Preyllä”. Gillan ja Glover ovat jälleen onnistuneet kirjoittamaan musiikkiin sopivat lyriikat. ”Birds Of Preyn” sodasta ja kostosta kertovat sanoitukset ovat edelleen valitettavan ajankohtaiset. Painostava kappale on koottu melko samanlaisista aineksista kuin ”Get Me Outta Here” ja tunnelmaltaan se muistuttaa joitakin Abandonin kappaleita.
Albumi päättyy yllättävään coveriin. Laiskahkon kuuloinen versio The Doorsin “Roadhouse Bluesista” tuntuu levyn peruspainoksella perin oudolta valinnalta, se olisi huomattavasti helpompi ymmärtää vaikkapa albumin japanilaisen version bonusraitana. Mutta niin vain Ian Gillan päätyy vanhoilla päivillään laulelemaan tätä klassikkoa. Siinä missä Jim Morrison kuulosti alkuperäisellä versiolla liikaa whiskyä nauttineelta hepulta, joka saattaa alkaa haastamaan riitaa, kuulostaa Gillan lähinnä lauantai-iltaa oluen ja karaoken parissa viettävältä perheenisältä. Gillanin huuliharppu ja Don Aireyn piano kuulostavat kyllä hyvältä, mutta eiköhän blues-rockin laajasta aineistosta olisi löytynyt tähän tarkoitukseen jokin vähemmän puhkisoitettu kappale. Toisaalta ”Roadhouse Blues” tuntuu tervetulleelta kevennykseltä kahden edellisen kappaleen raskauden jälkeen. Hieman oudon jälkimaun se kuitenkin Infinitestä jättää.
Infinite todisti Deep Purplen päässeen Bob Ezrinin kanssa hyvään luomisvireeseen. Sekä kriitikot että fanit ottivat uuden albumin positiivisesti vastaan. Se nousi yli kymmenessä Euroopan maassa albumilistan kärkikymmenikköön – pitkästä aikaa myös Isossa-Britanniassa, yhtyeen kotimaassa. Albumin visuaalinen teema oli jostain syystä varsin arktinen. Bändikuvissa purppuraviisikko poseeraa muutaman huskyn kanssa kuin Etelänavalle lähtevä tutkijaryhmä sata vuotta sitten. Kansikuvan jäänmurtajan tekemän reitin voi tulkita joko äärettömän merkiksi ∞ tai kirjainyhdistelmäksi ”dp”. Infiniten arktisuus iski silmää Deep Purplen menneisyydelle – jos Deep Purple In Rockin kannessa yhtyeen jäsenten kasvot oli hakattu kiveen, löytyvät tällä albumilla soittavan kokoonpanon kasvot jäävuoren kyljestä.
Toteutukseltaan Infinite on edellistä levyä raskaampi ja suoraviivaisempi. Useimpiin kappaleisiin on kehitelty selkeä riffi ja, minkä tulkitsen nyökkäykseksi yhtyeen historialle. Musiikkiin on viljelty vaikutteita monista musiikkityyleistä. Ian Gillan malttaa pysytellä luontevassa äänialassaan, kiljahduksia ei tällä levyllä (onneksi) kuulla. Don Airey ja Steve Morse soittavat kappaleilla tyylikkäitä sooloja, olipa kappale itsessään millainen hyvänsä, eivätkä taitavat muusikot missään tapauksessa koeta soittaa Jon Lordin tai Ritchie Blackmoren tyylillä. Airey käyttää eri kosketinsoittimia luovasti – esimerkiksi piano ”The Surprisingillä” kertoo miehen tyylitajusta – kun taas Morse tuntuu ottaneen soitossaan askeleita perinteisemmän rockin suuntaan. Morsen soittotyylin muutokseen saattoivat vaikuttaa ongelmat plektrakäden ranteen kanssa, mutta ammattimies osasi mukautua tilanteeseen.
Jos albumista haluaa etsiä miinuksia, niin useampikin kappale olisi voinut olla pidempi. Kolmen vartin mittaisella albumilla oli kaikkiaan kymmenen kappaletta, joista pisin oli kuusiminuuttinen jami ”Roadhouse Blues”. Toinen, Ezrinin kaltaisen tuottajalegendan vuoksi yllättävä miinus tulee levyn kompressoidusta äänestä. Hieman ilmavampi toteutus olisi tehnyt hyvää varsinkin levyn raskaammille kappaleille.
Levy-yhtiö julkaisi Infiniten laajennettuna painoksena vielä vuoden 2017 loppupuolella. Lisänä oli tuoretta livemateriaalia Norjassa järjestetyltä Hellfestiltä. Sekin kertoi Deep Purplen olevan loistavassa vireessä. Vaikkei yhtyeen tarina olisikaan loputon, niin ainakaan Deep Purple ei ollut Infiniten perusteella laahustamassa vähitellen hidastuvin askelin kohti rockin dinosaurusten hautausmaata.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Machine Head (1972)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: earMUSIC
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti