Moonmadness on vuonna 1971 perustetun Camelin neljäs studioalbumi.
Camel, tuo sympaattinen brittiprogen b-sarjalainen, onnistui melkein hyppäämään Yesin ja ELP:n kaltaisten supertähtien kelkkaan vuoden 1975 The Snow Goose levyllään joka menestyi yli odotusten. The Snow Goose oli täysin instrumentaalinen ja pienellä sinfoniaorkesterilla kuorrutettu albumi, mutta neljännellä levyllään Camel palaa takaisin tavanomaisemman progerockin pariin vokaaleiden kera.
Leppoisan ja seesteisen The Snow Goosen jälkeen Moonmadness on selvästi rokkaavimpi ja energisempi levy muistuttaen hieman yhtyeen toista albumia Miragea. Moonmadness on ikään kuin päivitetty ja hieman siloiteltu versio rouheasti soineesta Miragesta. Moonmadness on myös yhtyeen viimeinen levy jolla soittaa koko alkuperäinen kamelikvartetti eli Andrew Latimer (kitara, huilu, vokaalit), Peter Bardens (koskettimet, vokaalit), Doug Ferguson (basso, vokaalit) ja Andy Ward (rummur).
Pääasiassa Latimerin ja Bardensin yhdessä säveltämä (yksi kappaleista on kreditoitu koko bändille) levy rakentui tällä kertaa hieman epämääräisen konseptin varaan. SIinä missä The Snow Goose kertoi musiikin keinoin Paul Callicon kirjan tarinan niin tällä kertaa Latimer ja Bardens päättivät pohjata levyn kappaleet neljän yhtyeen jäsenen luonteenpiirteiden varaan. No jäseniä yhtyeessä on neljä ja Moonmadnessilla kappaleita seitsemän eli kolme kappaleista jäi kokonaan teeman ulkopuolelle. Luultavasti kovin moni levyä kuunteleva ei ylipäätänsä levyn puolittaisesta teemasta ole tietoinen. Pääasia tälläisessä hieman hähmäisessä konseptissa on kuitenkin onkin se että inspiroiko se bändiä tekemään hyvää musiikkia vaiko ei. Moonmadnessin kohdalla vaikutukset selvästi olivat positiivisesti sillä se on ehdottomasti yksi Camelin parhaista levyistä.
Moonmadness alkaa varsin erikoisella pari minuuttisella instrumentaalilla nimeltä ”Aristillus” (nimi tulee yhdestä kuun kraatereista). Pääosin viiltävästi soivan Mini-Moogin ja omituisesti surisevan sähköpianon (Wurlitzer?) varaan rakennettu kappale on kiehtova miniatyyri ja Camelin musiikiksi hyvin epätyypillistä. Harmi vaan että sitä ei kehitelty pidemmälle. Nykyisellään se jää viehättävän kuriositeetin tasolle.
“Aristillusin” pörinästä siirrytään huomattavasti tyypillisempiin Camel-tunnelmiin melankolisem melodisesti ja hieman laahaavasti, soivan ”Song Within A Songin” myötä. Latimer soittaa kauniin huiluosion introssa jonka jälkeen päästään hieman basisti Doug Fergusonin laiskasti laulamiin vokaaleihin jotka saavat kuuntelijan pohtimaan että ehkä Camelin olisi sittenkin pitänyt pysyä instrumentaalibändinä… No vokaalit ovat kappaleessa vain pienessä roolissa eivätkä ne pilaa muuten oivallista kappaletta. Loppupuoliskolla kuullaan lähes diskomaista poljentoa jonka päälle Bardens sooloilee maukkaasti syntetisaattorilla. ”Song Within A Songin” veltot vokaalit ovat yksi hyvä esimerkki siitä miksei Camel koskaan ponnistanut sinänsä helposti lähestyttävällä musiikillaan progressiivisen rockin A-sarjaan kaupallisessa mielessä. Sen lisäksi että bändi ei ollut musiikillisesti aivan niin persoonallinen kuin kilpailijansa on yksi asia, mutta vielä merkittävämpi tekijä oli luultavasti se että Camelilla ei ikinä ollut karismaattista keulahahmoa tai edes vokalistia jota olisi voinut vakavalla naamalla kutsua päteväksi.
Levyn kolmas raita ”Chord Change” on yksi levyn kohokohdista. Bardensia kuvaava kappale alkaa kimurantisti mutkittelevalla osiolla joka tyyntyy melodiseksi fiilistelyksi Laterimerin kuulaan kitaroinnin noustessa pääosaan. Loppupuolella tunnelma tiivistyy taas ja tempo kasvaa meiningin muuttuessa hieman Santanan latino-jazz-rockin kaltaiseksi. Valitettavasti muuten komea kappale päättyy hieman tönköllä tavalla feidaukseen.
”Chord Changen” jälkeen tunnelma rauhoittuu kauniin ja simppelin ”Spirit Of Waterin” myötä joka on rakennettu pitkälti Bardensin pianon ja Latimerin nokkahuilun varaan. Edes efekteillä marinoitu Bardensin laulu ei onnistu pilaamaan tätä herkkä pari minuuttista välipalaa.
Moonmadnessin suoraviivaisinta rock-osastoa edustaa basisti Doug Fergusonia kuvaileva ”Another Night” jonka maukas sahaava riffittely niin koskettimilla kuin kitaroilla tuo mieleen Miragen rockmaisimmat hetket. Etenkin hieman ennen kolmea minuuttia alkava instrumentaaliosio kummallisine kumisevien syntsasoundeineen on viihdyttävä. Kappale sisältää levyn rouheinta kitarointi Latimerilta ja koska se on varsin jamihenkinen ei ihme että se on merkitty koko yhtyeen nimiin. Valitettavasti tällekään biisille ei ole keksitty kunnollista loppua vaan Camel turvautuu jälkeen tylsään fade outiin.
Huilulla ja pianolla käynnistyvä, Latimerin persoonaa kuvaava, ”Air Born” sisältää joitakin levyn kauneimmista sähkökitarahetkistä. ”Air Bornin” kohdalla lauluvuoro on osunut Latimerille itselleen mutta se nyt on ihan sama kuka yhtyeen jäsenistä laulaa sillä kaikki kolme Camel-vokalistia kuulostavat yhtä mitäänsanomattomilta. Lupaavan alun jälkeen kappale ei lopulta oikein lähde lentoon ja on selvästi levyn vähäisintä antia.
Lue myös: Sarja: Camel – Moonmadness (1976)
Levyn päättävä ärhäkkä ja vauhdikas instrumentaali ”Lunar Sea” kuvailee Andy Wardin luonnetta joka oli ilmeisesti varsin räiskyvä (ja ajoi hänet myöhemmin vaikeuksiiin päihteiden väärinkäytön muodossa). Yhdeksänminuuttinen ”Lunar Sea” on Camel-musiikkia monimutkaisimmillaan ja sisältää varsin tulisia soittosuorituksia monta kiinnostavaa käännettä. Kantavana voimana kappaleessa toimii Fergusonin 5/4 tahtilajissa kulkeva bassolinja. Tälläistä menoa Camelilta olisi toivonut kuulevan enemmänkin. Latimer on kertonut kappaleen saaneen inspiraatiota Soft Machinelta jonka kanssa Camel kiersi tuohon aikaan ja kappalee on ikään kuin yhtyeen näkemys jazzista. No jazzia kappale ei ole todellisuudessa nähnytkään, mutta yksi Camelin parhaista kappaleista se silti on ja kerrassaan hieno päätös levylle.
“It (”Lunar Sea”) had some complexities in it, absolutely. We’d just been on a tour supporting Soft Machine for a week and that had made quite a big impression on Andy (Ward) and I. We used to sit at the side of the stage because they had John Marshall on drums, who Andy really liked, and Allan Holdsworth on guitar. Obviously I was just thinking, ‘Oh my God, what is he doing?’ I wrote that end riff, which is really quite Soft Machine.”
Andrew Latimer
Moonmadness ei menestynyt alunperin yhtä hyvin kuin The Snow Goose, mutta käväisi kuitenkin brittien albumilistalla korkeimmillaan sijalla 15 ja vuosien mittaan siitä on lopulta kehkeytynyt yhtyeen parhaiten myynyt albumi.
Moonmadness on erinomainen levy omassa kevyen ja melodisen progressiivisen rockin sarjassaan ja myös yksi Camelin uran ehdottomia huippuhetkiä. Moonmadnessin jälkeen Camelin musiikin taiteellinen taso alkoi pikku hiljaa laskea ja lopulta suorastaan romahtaen 70/80-lukujen taitteessa. Onneksi bändin (joka on ollut 80-luvulta alkaen käytännössä Andy Latimer -show) uran viimeisimmät levyt ovat olleet parempia ja etenkin vuoden 1999 Rajaz jopa erinomainen.
Parhaat biisit: ”Song Within A Song”, ”A Chord Change”, ”Another Night”, ”Lunar Sea”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
https://pienemmatpurot.com/maratoonit/camel/
Kappaleet
- ”Aristillus” Andrew Latimer 1:56
- ”Song Within a Song” Latimer, Peter Bardens 7:16
- ”Chord Change” Latimer, Bardens 6:45
- ”Spirit of the Water” Bardens 2:07
- ”Another Night” Latimer, Bardens, Andy Ward, Doug Ferguson 6:58
- ”Air Born” Latimer, Bardens 5:02
- ”Lunar Sea” Latimer, Bardens 9:11
Muusikot:
Andrew Latimer: kitarat, huilu, vokaalit (5, 6) Peter Bardens: koskettimet; vokaalit (4) Doug Ferguson: bassokitara, vokaalit (2) Andy Ward: rummut, perkussiot, puhe (1)
Tuottaja: Rhett Davies & Camel
Levy-yhtiö: Decca
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti