Camelin kaikin tavoin esikoista parempi kakkosalbumi Mirage kelpasi ostavalle yleisölle sen verran kelvollisesti, että Decca, toisin kuin MCA ykköslevyn jälkeen, jatkoi mielellään yhteistyötä, ja vieläpä hermoilustaan huolimatta rohkeasti julkaisi seuraavan käteen tyrkätyn tuotoksen, joka oli vähän erikoisemman puolen tapaus jo valmiiksi erikoisuudella juhlineessa genressä. Miragen Sormusten Herrasta inspiroitunut ”Nimrodel / The Procession / The White Rider” -järkäle oli niin paljon sekä yleisön että bändin mieleen, että uuden levyn lähestymistä alettiin miettiä samalla tavoin teemallisesti. Neljän lukutoukan bändistä jokainen ehdotti omaa suosikkiaan tulevan levyn taustatarinaksi, ja kosketinsoittaja Peter Bardensin ehdottama Herman Hessen Siddhartha sai bändin jo varovaisiin nauhoituspuuhiinkin asti, mutta vasta basisti Doug Fergusonin ehdottama Paul Gallicon The Snow Goose -pienoisromaani poisti kaikki lukot.
Bändin dynaaminen duo, kitaristi/huilisti Andrew Latimer ja Bardens ottivat kirjan ja soittimet mukaansa ja lähtivät mökkeilemään, ja parin viikon kuluttua oli nauhoitusvalmis paketti kasassa. Bändin hoidettua hommansa ja David Bedfordin ja nimettömien sessiomuusikoiden koristeltua valikoidut biisit orkesterisoittimin sessioiden hedelmät julkaistiin nimellä The Snow Goose. Vaan eipäs julkaistukaan, koska Gallico veti herneen nenään kopiraittiasioista, joten levyn otsikkoon lisättiin etuliite ”Music Inspired by” ja samalla takakanteen kaavaillut proosanpätkät saivat lähteä. Legenda, jonka mukaan ongelma olisi ollut bändin oletettu tupakointimyönteisyys ja kirjailijan -vastaisuus ei ole totta, koska Gallico oli omien sanojensa mukaan pahimman luokan sauhuttelija. Oli nimi mikä tahansa, huhtikuussa 1975 levy saatiin lopulta pihalle lopullisessa ulkomuodossaan.
Aiemmilla levyillä vastahakoisesti vokalisointiin suhtautunut porukka teki kolmannen levynsä kohdalla tärkeän oivalluksen, ja ratkaisi koko ongelman ihan vaan jättämällä laulamatta. Kukaan ei kuitenkaan sitä halua tehdä, niin jos nyt vaan vedetään instrumentaalina koko homma. Ja hyvinhän ratkaisu lopulta toimi, jos nyt jotain voidaan päätellä Royal Albert Hallista, Lontoon Sinfoniaorkesterista ja monista vuosien varrella tehdyistä revisitoinneista. Olin siinä uskossa, että Goose olisi jotenkin universaalisti tunnetuin Camel-levytys, joten yllätyinkin kun tarkistaessa huomasin, että se kuitenkin Rate Your Musicissa häviää Miragelle noin kahdellatuhannella ratingilla ja viidelläkymmenellä arvostelulla.
Koska kyseessä on siis instrumentaaliteemalevy, joka on hyvin pitkälti osasta toiseen saumatta soljuva kokonaisuus, en vieläkään kaikkien näiden vuosien ja kuunteluiden jälkeen osaa välttämättä yhdistää kaikkia otsikoita oikeisiin melodioihin. Kirjaakaan en ole jostain syystä tullut lukeneeksi, joten tarinan käänteiden tuntemukseni perustuu lähinnä Wikipediaan. Tämä epäkohta täytyy joskus korjata, kunhan lukujono tuosta ehkä joskus kutistuu pienemmäksi kuin rivi plus kaksi pinoa.
Kaunista aamuntuoksuista rämemaisemaa maalaavan ”The Great Marsh” -intron jälkeen tuleva ”Rhayader” on yksi Camelin täydellisimmistä yksittäisistä raidoista, upeiden huilu- ja sähköpianokudelmien koristama kompaktin mittainen iloittelu, jossa rytmiryhmä ja erityisesti basisti Doug Ferguson loistaa. Suosikkibasistejani ajatellessa Fergusonin nimi nousee aina ennen pitkää esille, ja mieleeni iskostunut malliesimerkki miehen jämäkän melodisesta otteesta on Rhayader. Ferguson & Andy Ward -kaksikolla oli tapana kuulemma treenata omia osuuksiaan tuntikausia kahdestaan, että jokainen isku saadaan kohdalleen, ja sen kyllä uskoo. Ensiesittelyn jälkeen Rhayader lähtee kaupungille melkoisen nopsalla kipityksellä, hidastaen välillä suorastaan vekkuliin taaperrukseen ja rauhallisempaan strollailuun. Tässä aloituskaksikossa nautiskellaan taas kerrassaan hienoista sooloista liidikaksikolta, kotioloissa Bardens hoitaa homman ja kaupunkireissulla Latimer.
”Sanctuaryn” lyhyt rauhoittava kahden kitaran sävellys johtaa yhtälailla lyhkäiseen ”Frithaan”, jossa esitellään tarinan toinen päähahmo, jonka haavoittuneena löytämä lintunen toivotetaan tarinaan mukaan Latimerin parhaimpiin kuuluvilla melodioilla Bardensin antaessa tukea uruilla ja rytmiryhmän vetäessä omaa ilmeikästä taustaansa. ”Friendship” on puhallinorkesterin esittämä sympaattinen välipala ja ”Migration” tuo takaisin eturiviin introssa esiintyneet ihmisäänet, jotka melodioineen siivittävät muuttolintua matkoillaan Rhayaderin jäädessä yksin mökkiinsä. ”Flight of the Snow Goose” palaa hetkeksi ”Migrationin” siivekkäisiin tunnelmiin ennen tunnelman vakavoitumista. Tähän asti kepeän kaunis ja jopa leikkisä albumi vaihtaa tunnelmaa Rhayaderin lähtiessä sotaan. ”Preparation/Dunkirk”-pari on tuttu näky bändin seteissä vielä tälläkin vuosituhannella, ja ne niitä seuraavan ”Epitaphin” kanssa kuvaavat Rhayaderin kohtaloa Dunkirkin evakuaatio-operaatiossa, jossa tämä lopulta satoja sotilaita veneellään pelastettuaan katoaa. Yksin jäänyt Fritha saa vielä linnun vieraakseen viimeisten pakahduttavien melodioiden saattelemana. ”La Princesse Perduen” loppupuolelta löytyy ”Rhayaderin” ohella levyn toinen säkenöivä huippuhetki, jossa kaikki tähdet asettuvat täydellisiin asentoihin ja jalat nousevat maasta, ja käytänkin tämän tilaisuuden kysyäkseni tietäjiltä, onko se kornetti joka soittaa herkkää melodiaa Latimerin volume-potikan kannattelemana, vai mikä soitin? Kornetiksi olen sen jostain syystä joskus kuvitellut, en muista miksi.
Tarinan äärelle on palattu useasti alkuperäislevytyksen jälkeenkin. Kokonaisesityksiä tai karvan verran vajaaksi jääviä on julkaistu neljä kappaletta, jotka nauhoituskronologisesti ovat: vuoden 2009 Deluxe-painokselta löytyvä BBC Radio One ”In Concert” 1975, yhdentoista raidan mittainen nelihenkinen luenta, joka alkaa ”Rhayader Goes to Townista” ja skippaa pari osiota matkalla loppuun; vuoden 1978 A Live Recordilta löytyvä kokonaisnauhoitus Royal Albert Hallista Lontoon Sinfoniaorkesterin kanssa; vuonna 2013 julkaistu silloisen kokoonpanon suorittama uudelleenäänitys, jossa muutamaa osiota on laajennettu uudella musiikilla, sekä saman vuoden lokakuussa Lontoossa nauhoitettu liveversio tästä laajennetusta laitoksesta, joka julkaistiin DVD:llä nimellä In From The Cold.
Pelkän bändin voimin esitetty hivenen vajaa liveversio on mielenkiintoinen tapaus. Tarinan mukaan kiertueen aluksi yleisö ei oikein jaksanut innostua uudesta materiaalista ja lähinnä haukotellen odotteli Miragen ja debyytin biisejä, mutta kun bändi oli ottanut aikalisän ja viilannut sovituksia paremmin pienkokoonpanolla toimiviksi, esitykset olivat menestyksiä. En löytänyt mistään tietoa tämän BBC-session nauhoituspäivästä, eikä mainitun pohdintatauonkaan aika ole historiankirjoihin kirjautunut, joten on mahdoton sanoa, kummalle puolelle vedenjakajaa tämä esitys osuu. Selvää kuitenkin on, että sinfoniakoristeet ovat kovin olennainen osa useaa biisiä, ja Bardensin urkukorvikkeet tuntuvat kovin halvoilta paikkaajilta paremman puutteessa. Sävellysten laatua sekään ei tietenkään huononna, mutta esitys ei ole parhaita ollenkaan. Bonuslevyn bonuksena vielä puhallinkvartetin kanssa esitetty pieni katkelma Old Grey Whistle Test -ohjelman sessioista, ja tämähän löytyy myös videomuodossa Footage-DVD:ltä.
Levyn menestyksestä innostuneena ja kompromissisovituksista sisuuntuneena bändi taustajoukkoineen kaivoi rahat tiskiin ja buukkasi erikoiskeikan levylläkin taustatukea antaneen London Symphony Orchestran kanssa, ja Royal Albert Hall pakkautui viimeistä paikkaa myöten täyteen. Paperilla mahtavalta kuulostava yhdistelmä ei levyltä kuunneltuna ole ihan unelmien täyttymys, mutta kelpo versio kuitenkin. Soundit ovat studioversiota vähän ohkaisemmat, eikä orkesteri pauhaa niin tymäkästi, kuin voisi ehkä toivoa, mutta etenkin ”Dunkirk” ja ”La Princesse Perdue” saavat mukavasti lisäväriä. Muutenkin erinomaisen Lunar Sea: An Anthology 1973-1985 -kokoelman varsinainen täky valmiille faneille on muuten samoissa iltamissa orkesterin kanssa soitettu ”Lady Fantasy”. Orkka tulee kunnolla sisään vasta ihan loppupuolella ja hienoista paisutuksista huolimatta versiosta jää käteen lähinnä paikoin aivan järjetön hätähousutempo ja kivasti varioidut liidiosuudet. Illan tarkkaa settilistaa ei Setlist.fm-sivulta löydy, joten todennäköisesti holveissa odottaa muitakin julkaisemattomia sinfoniaversioita. Tämän otoksen perusteella on kuitenkin helppo ymmärtää, jos pointtia julkaisulle ei ole nähty.
Alkuperäisnauhoitusta suht kaikin puolin täydellisenä teoksena pitävänä suhtauduin aika skeptisesti uutisiin kokonaisesta uudelleenäänityksestä, ja pitkään pidinkin sitä sinänsä miellyttävänä, mutta kuitenkin enimmäkseen tarpeettomana tekeleenä. Äskettäin kuitenkin pyrin lähestymään sitä mahdollisimman avoimin mielin, ja yllätyin erittäin positiivisesti, kun useimmat laajennokset ja variaatiot tuntuivatkin oikein sopivilta, ja etenkin ”Preparation” sai paljon sellaista soveliasta uhkan tuntua uudesta sovituksesta. Niin pyhäinhäväistykseltä kuin se tuntuukin, en pidä mahdottomana että tästä joskus tulisi itselleni se definitiivinen versio, vaikka alkuperäisessä on erityisen rakkaita kohtia, joita tämä ei tavoita. In From The Coldia en nyt tätä sessiota varten ehtinyt/jaksanut katsella, mutta muistaakseni se oli aivan hyvä ja julkaisun arvoinen versio sekin.
Gallicon ääressä tapahtunutta valaistumista edeltäneistä sessioista on jälkipolville jäänyt yksi näyte, eli Mirage-outtake ”Autumnin” tapaan Moondances-DVD:llä julkaistu ”Riverman”, joka onkin sitä reippaasti parempi. Kyseessä on aikalailla samantyylinen kitaranäppäilyn kuljettama tunnelmointi, mutta reilusti terävämmillä laulumelodioilla ja -esityksellä. Tiedä sitten mitä olisi tullut hypoteettisesta Camel Plays Siddhartha -levystä, mutta tuskin mitään niin upeaa kuin mitä sessioiden lopullinen hedelmä on. Vaikka tahti oli hurja levy + kiertueet yhdessä vuodessa, niin ekoihin ideoihin ei silti takerruttu epätoivon vimmalla, vaan seurattiin inspiraatiota loppuun asti. The Snow Goose on toinen kolmesta peräkkäisestä mestariteoksesta.
Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN
Camel -sarjan muut osat löydä täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti