Tämä levytys kuuluu siihen sarjaan, että olisi aivan helposti jäänyt koskaan tulematta ja ilmestymättä ilman onnenkantamoista. Tuo onni oli nimeltään Japanilainen bisnesmies Ikujiroh Tachibana. Tachibana oli jazz-fanaatikko ja jazzklubien suurkuluttaja, joka sattumalta kuuli Tohru Aizawa Quartetin soittoa eräällä klubilla 1969. Ryhmässä oli silloin vain veljekset Kyochiro ja Tetsuya Morimura.
Musiikinopiskelija Kyochiro soitti saxofonia, josta myöhemmin tuli opettaja ja Tetsuya oli rumpali josta tuli lakimies. Kun Tohru Aizawa, lääketieteen opiskelija ja pianisti sekä basisti ja lakiopiskelija Konzoh Watanabe liittyivät yhtyeeseen oli koko ryhmä valmis. Ryhmä alkoi keikkailla ja saavuttikin pientä mainetta muutamassa vuodessa. Tachibana ehdotti yhtyeelle levyn tekemistä vähän kuin omana bisneskorttinaan ja sitä painettiin vajaat pari sataa kappaletta. Levyä ei julkaistu laajempaan myyntiin.
Levy on varsin uskomaton yhteensoiton tuotos täysin amatöörisoittajilta ja todella linjakasta säveltämistä sekä sovittamista. Pari ensimmäistä kappaletta varmasti kiinnostaa Pharaoh Sandersin ja myöhäis-John Coltrane -kauden kuulijoita. Huomionarvoista on millä intensiteetillä ryhmä soittaa. Jopa levyn loppupuolen sambat ja latinotkin pistävät sukat solmulle ja rytmin jalan alle. Tohru on aivan valloittava pianollaan ja Kyochiro tuuttaa mallikkaasti ja sielulla. Levy on siis käsittääkseni vetaistu yhdestä sessiosta narulle sellaisenaan.
“We just created music we wanted to create. We are aware that music takes a different shape dependent on the ear of the listener. There are people who can appreciate it and others for whom it’s just noise – just a load of notes clumped together. We know it’s not to everyone’s taste but decided to push on and create for it for ourselves.”
”Philosopher’s Stone” starttaa reippaalla poljennollaan. Ryhmän jaminki tuntuu olevan heti valmis. Jokainen tuo nuoruutensa innolla oman osansa keitokseen joka vain saa siitä lisää kierroksia kunnes rumpusoolo suo pienen hengähdystauon. Sen jälkeen runtataankin täysillä loppuun saakka. Siinä mielessä hyvä avaus, että enin testosteroni saatiin puskettua pois.
”Sacrament” on jo hillitympi itämaisia sävyjä omaava hitaasti kuuman auringon alla marinoituva Kyochiron näytöstä jota Tohrun piano tukee hienosti. Toki Tohrukin pääsee loppuosassa sooloilemaan.
”La Festa” täyttää korvakanavat iloisella latinokeinutuksella, jossa vapaat improvisaatiot saavat vuorotella elämänsä kyllyydestä. Kappale pursuaa elämänmakuista juhlaa vailla mitään huolia, kuten näiden nuorten opiskelijaelämäkin olisi voinut kuvitella olevan.
”Dead Letter”. Niin… Itku pitkästä ilosta, jota ”La Festassa” juuri kuultiin. ”Dead letter” kuvaa haikeutta ja kaipuuta kauniisti. Ensin hitaasti huolet katsovat aamun herääjää peilistä syyttävin silmin, mutta jo hetkessä ne pestään ja pyyhitään kasvopyyhkeeseen optimistisen rytmiikan viedessä murheet mennessään. Tasapainoinen ja tyylikäs swingi kappaleessa.
”Samba De Orfeu” vie lopuksi tutunoloisen latinosamban tahdissa mielen etelänmaille. Tässä huomionarvoista on rytmin kiihko ja nopeus. Yllättävästi kaikki kuitenkin pysyy kasassa.
Levytyksen jälkeen opiskelijat häipyivät suorittamaan opintonsa loppuun ja musiikki jäi. Onneksi meille on säilynyt tämä yksi bisneskortti näiden nuorten luovuudesta tositteena.
Jos tämän levyn olisi tehneet ammattimuusikot, olisi arvosanani kolmen tähden luokkaa, mutta kun kyseessä on kuitenkin päätoimisina opiskelijoina opiskelun sivussa tekemä tuotos, on tähän laitettava ihan vain respektinä yksi tähti lisää.
Arvosana: ****
Kirjoittaja: OLLI SALO
Lisää kirjoituksia jazz-musiikista täältä >
Pienemmät Purot 
Vastaa