Viikon Teos 55: Frank Sinatra – In the Wee Small Hours (1955)

Isovanhemmat ovat tärkeitä ihmisiä. He täydentävät parhaimmillaan syvällä ruuhkavuosien alhossa rypevien vanhempien työpanosta tarjoamalla pyyteettömän, tinkimättömän läsnäolon lastenlapsilleen. Isovanhempien kanssa on usein helpompi jakaa kokemuksia kuin stressaantuneiden vanhempien. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostaa musiikki. Edesmennyt isoäitini joutui tutustumaan oman musiikillisen heräämisen vuosieni aikoina kaikenlaisiin musiikki-elämyksiin; King Diamond ei ainakaan häneen tehnyt vaikutusta kaikesta yrittämisestä huolimatta.

Ensimmäinen musiikillisen jakamisen kokemus isoäitini kanssa oli Frank Sinatra. Hän luullakseni järkyttyi paljon vakavammin kuin King Diamondin soidessa kun ollessani parikymppinen, eräänä kesäiltana laitoin Frank Sinatran klassikkolevyn In The Wee Small Hoursin soimaan. Herranen aika, tämähän oli hänen nuoruutensa musiikkia!
Vuonna 1955 ei julkaistu vielä monia LP-levyjä, ja Sinatran 9. studioleytys onkin ensimmäisiä 12-tuumaisia LP-levyjä. Se on myös kaikkien aikojen ensimmäisiä teemalevyjä. Sinatra valitsi levylle yhtenäisyyden kokonaisuuden muodostavat, taiteellisesti vaativammat kappaleet, ja laittoi jukebokseihin menevät singlet toiseen pinoon.

Levyn johtoteema on yksinäisyys, ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Sinatra oli päättänyt epäonnisen avioliiton näyttelijä Ava Gardnerin kanssa. Hänen sodanjälkeinen teini-idoliuransa alkoi sakata ikävuosien kasautuessa lähemmäksi neljääkymmentä. Joidenkin väitteiden mukaan Frank yritti vaikeina 50-luvun ensimmäisen puoliskon vuosina jopa itsemurhaa. Originaalia nimikappaletta lukuunottamatta levyn muut 15 kappaletta valittiin ns. Suuresta amerikkalaisesta laulukirjasta, Broadway-musikaalisävelmistä, joista myös jazz-standardit sikisivät. Nämä laulut kertovat rakkaudesta sen eri muodoissaan, usein katkeransuloisella tavalla.

Sinatra totesi joskus, että ”if you can’t sing in tune, you can’t sing at all.” Kenen tahansa laulajan näkökulmasta tämän on aika brutaalisti sanottu, sillä intonaatio on jokaisen laulajan suurin haaste. Sinatra on intonaatiossa kuin suuri viulisti: hän laulaa nuotit juuri kohdalleen, ja sitten laskeutuu suloisiin pisteisiin, jotka saavat heteroseksuaalin miehenkin sydämen sykkyrälleen. Toinen hänen kiistaton ansionsa on eläytyminen teksteihin: Sinatra nostaa vaatimattoman banaalinkin kappaleen sydäntäsärkeväksi tarinaksi.

In the Wee Small Hours –levyä luonnehtii jousivoittoinen, mietiskelevä tunnelma, jossa yksinäinen, jätetty sielu purkaa tuntojaan katkeransuloisen pumpulisen jousimaton päällä. Rumpuja ei juuri kuulla, harppua hieman enemmän. Wikipedian genre-luokittelu on kertova: jazz ja ”traditional pop”. Tämä ei oikeastaan ole kumpaakaan: kappaleet ovat selvästi samoja sävelmiä, joista jazz-standardit muodostuivat, mutta Sinatra ei ole jazz-laulaja. Toisaalta olisi kyllä kohtuutonta kutsua hänen ilmaisuaan popiksi tai iskelmäksi. Minun kirjoissani levy on Sinatran kiistaton mestariteos, joka puhuttelee sukupolvesta toiseen, vauvasta mummoon ja vaariin.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: