Neljäskymmeneskolmas Viikon Teos. Claude Debussy: La Mer (Los Angeles Philharmonic, Esa-Pekka Salonen, cond.)
Tokion valtion taidemuseo on parhaimmillaan kirsikkapuiden kukkiessa. Se on kauniin Ueno-puiston syleilyssä, jossa kirsikkapuut kukkivat, ja kansalaiset juhlivat kevättä picnic-huovilla Hanami-festivaalin aikaan. Tässä museossa näin ensi kertaa alkuperäisen vedoksen Japanilaisen taitelijan Hokusain suurta aaltoa esittävästä puupiirroksesta, joka on osa sarjaa, joka koostuu 36 japanilaisten pyhää Fuji-vuorta kuvaavasta teoksesta. Teos on saavuttanut ikonisen aseman maailman taiteen piirissä, sillä alkuperäisiä vedoksia on suurissa taidemuseoissa kautta maailman New Yorkin Metistä Lontoon British Museumiin ja aina Claude Monet’n kotimuseoon saakka.
Japanilaisen taitelijan Hokusain suurta aaltoa esittävä puupiirros teki toiseen taiteen suureen Claudeen, säveltäjä Claude Debussy’n vaikutuksen. Se tavoitti jotain olennaista vaikutelmasta, jonka meri oli säveltäjään jättänyt. Vaikka Claude myöhemmin vihasi häneen liitettyä ”impressionistin” leimaa, hän totesi kolmiosaisen orkesterisarjansa kuvaavan meren jättämää vaikutelmaa, jolle oikea meri ei kaikesta loistostaan voisi vetää vertoja.
Impressionismi on kolmas ja viimeinen haara tarkastellessamme musiikin modernismin sukupuuta. Näen siinä jotain samaa kun filosofian parissa toimineiden fenomenologien hankkeessa löytää autenttinen todellisuus mielen ilmiömaailmasta, ”asioista itsestään”, niin kuin ne ilmenivät meille välittömästi. Debussy kirjoitti Merensä työhuoneellaan, muistellen merta, siirtäen vaikutelmansa viivastolle. Vaikka hän olisi istunut rantahietikolla kirjoittamassa, tästä huolimatta meri viivastolle olisi siirtynyt vaikutelmia merestä. Todellisuus on meille käsillä vaikutelmien kautta.
Tyylillisesti Debussyn musiikki on aistillista ja saksalaiselle, argumentatiiviselle rakenteelle vierasta. Debussyn musiikki muistuttaa tässä mielessä Stravinskyä: se kehittyy orgaanisesti, luonnon omintakeisia liikkeitä seuraten. Se ei kunnioita saksalaisten sinfonikkojen dialektisia argumentaatioita. Meren pinta kimmeltää, väreilee. Yhtäkkiä nousee aaltorintama ja saattaa katsojansa kunnioituksen valtaan.
Musiikki on modaalista, se seuraa omaa logiikkaansa omalle ajalleen eksoottisten asteikkojen polkuja kahlitsematta itseään dominanttisoinnun ja ensimmäisen asteen soinnun, jännitteen ja purkautumisen yksiselitteisen vuoropuhelun ehtoihin. Minä kuulen Debussyssa yhtä paljon King Crimsonin perinnöstä kuin Bartokissa ja Stravinskyssa.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa