Viikon Teos 39: Andrew Hill: Point Of Departure (1965)

Viikset ovat tätä nykyä hankala asia. Jostain syystä viime vuosikymmeninä viiksien kasvattaminen ilman parran tukea on ollut vaikeaa, ellei sitten puhuta hipstereistä joiden mielestä vaikeasti tekeminen on koko homman juju. Toista oli menneinä vuosikymmeninä: 80-luvulle asti viikset olivat miehelle legitiimi valinta ilman sen suurempia kannanottovelvollisuuksia.

Kun nuori Tony Williams liittyi Miles Davisin yhtyeeseen, alaikäisenä jazz-orkesterissa soittamisessa oli haasteensa. Työpaikka oli usein iltamyöhään alkoholia tarjoilevalla klubilla, jonne lapsilla ei ollut asiaa. Miles kehottikin Tonya kasvattamaan viikset peittääkseen ikänsä, ja 60-luvulla tämä oli vielä mahdollista tehdä sitoutumatta hipsteriaatteeseen tai kannattamatta eturauhassyövän tutkimustyötä.

Jatketaan modernismin perkaamista. Käsittelemme musiikin modernismia kolmihaaraisena ilmiönä, jonka ensimmäinen haara alkaa Stravinskysta. Stravinsky luopui tonaalisen musiikin tavasta kuljettaa harmoniaa sointuasteisiin perustuvan jännitteen luomisen ja purkamisen avulla. Jazz-musiikissa tämä harmoninen vapautuminen alkoi toteutua toden teolla 60-luvulla, jota voidaankin pitää jazzin modernismin vuosikymmenenä. Viime viikolla kuuntelimme Miles Davisin kvintetin Nefertiti-levyn. Ennen kuin ensi viikolla siirrymme maistelemaan Schönbergin edustamaa radikaalimpaa vapautumista, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja esitellä toisen mainion esimerkin 60-luvun modernistisesta jazzista: pianisti Andrew Hillin Point of Departure –levyn.

Tony Williams on yhdistävä tekijä tämän Viikon Teoksen ja edellisen, Miles Davisin Nefertitin välillä. Andrew Hillin Point of Departure edustaa selvästi samaa tyyliä Nefertitin kanssa, eikä pelkästään siksi, että rumpali on sama. Vuonna 1964 julkaistu levy on Williamsin varhaisia levytyksiä; hän liittyi Milesin kvintettiin ollessaan 17-vuotias ja Point of Departuren levytyshetkellä hän oli ilmeisesti 18. Williamsin säkenöivän jännitteinen rumputyöskentely luonnehtii molempia levyjä, mutta niiden harmoniamaailma on myös hyvin samankaltainen, jännitteisen moderni. Hillin yhtyeen ilmaisutapaa luonnehtii myös free-jazzin rajan etsintä, kuitenkaan sitä ylittämättä; samankaltainen estetiikka luonnehtii myös koko Milesin 60-luvun kvintetin tuotantoa.

Point of Departuren sävelltykset ovat herkullisia, ja pelaavat kolmen puhaltajan yhtyeen mahdollisuuksilla. Teemat esitellään mielenkiintoisissa sovituksissa, ja kappaleet ovat pitkiä kolmen puhaltajan ja pianistin ottaessa soolotilansa. Yhtye on erittäin mielenkiintoinen, sillä solisteista trumpetisti Kenny Dorham ja Joe Henderson edustavat perinteisempää, modernia jazz ilmaisua, kun Hill itse ja klarinetisti/saksofonisti Eric Dolphy ovat lähempänä avant gardea. Soolojen välille muodostuva kontrasti on minusta levyn kiinnostavinta antia. Hill itse on myös mielenkiintoinen solisti. Dolphyn tapaan hänen soittonsa rytminen äkkivääryys tuo mieleen Thelonius Monkin.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: