Soft Machinen kuudes albumi Six on live- ja studiomusiikin hybridi. Ensimmäinen vinyyli koostuu Lontoossa loka/marraskuussa vuonna 1972 tehdyistä liveäänityksistä ja toinen uusista saman vuoden lopussa äänitetyistä studiokappaleista. CD:llä koko 76 minuuttinen kokonaisuus mahtuu yhdellä levylle.
Soft Machine on ollut aina tuulinen yhtye. Miehistövaihdoksia on tapahtunut lähes jokaisen levyn myötä eikä Six ollut poikkeus. Aggressiivisesti soittava saksofonisti Elton Dean vaihtui Sixillä huomattavasti pehmeämmin puhaltelevaan Karl Jenkinsiin jonka soitinvalikoimaan levyllä kuuluu oboe, baritoni- ja sopraanosaksofonit. Lisäksi Jenkins soittaa koskettimia perustajajäsen Mike Ratledgen tukena. Innovatiivinen basisti Hugh Hopper on myös yhä ruodussa. Viimeistä kertaa. Rytmiryhmän täydentää väkevä runpali John Marshall.
Mm. Ian Carrin jazz-rock -bändi Nucleuksessa aiemmin soittanut klassisesti koulutettu Jenkins on kyllä taitava soittaja, mutta mitä tulee kunnon jazz-tuuttailuun niin Deaniin verrattuna hän on hissimuusikko. Jenkinsin myötä bändin koko sointi muuttui askelta, ellei jopa kahta, pehmeämmäksi. Osa livevedoista jääkin hieman hampaattomiksi. Esimerkiksi Fifth -levyn upea ”All White” on Sixin liveversiona ja Jenkinsin oboealla soitettuna lähinnä kohteliaan miellyttävä. Ja Soft Machinen ei todellakaan kuuluisi olla kohtelias ja salonkikelpoinen jos minulta kysytään.
Edellä mainittu ”All White” on ainoa vanha kappale jonka Soft Machine soittaa albumin livepuoliskolla. Kaikki muu materiaali on uutta. Näin ollen uusi pehmeämpi ja melodisempi ote tuntuu luontevammalta. Livepuoliskon parhaat kappaleet ovat Ratledgen sävellykset ”Gesolreut” ja ”37½” jotka ovat yllättävän funkahtavia, mutta sisältävät vielä hieman vanhaa Ratledge-taikaa. Jenkinsin lyhyet livepuoliskon kappaleet ovat lähinnä pikkunäppärää riffien pyörittelyä epäsäännöllisissä tahtilajeissa.
14 päivässä Advision studiolla äänitetty studiopuolisko on hieman livevetoja kiinnostavampi kokemus. Studiopuoli alkaa Jenkinsin 11 minuuttisella hypnoottisesti sykkivällä ”The Soft Weed Factorilla”. Kappale on jännä yhdistelmä taidemusiikkimaista minimalismia ja jazz-rockia, mutta on ehkä muutaman minuutin liian pitkä. Seuraavana vuorossa oleva Ratledgen kuusi minuuttinen ”Stanley Stamp’s Gibbon Album (for B.O.)” on selkein kummarrus aiempien levyjen suuntaan ollen selvästi muuta materiaalia energisempi ja sisältäen tyypillisen aggressiivista sooloilua Ratledgelta. Sävellyksenä riffimäinen kappale ei kuitenkaan yllä Ratledgen parhaiden töiden tasolle.
Raivoisasta ”Stanleysta” siirrytään toiseen Ratledgen sävellykseen, yhdeksän minuuttiseen ”Chloe and the Piratesiin” joka onkin aivan toista maata. Se on hieman unelias ja tunnelmallinen sekoitus klassista musiikkia ja musiikkia jota myöhemmin tultiin kuvailemaan ambientiksi. Hetkittäin kappale kuulostaen jopa jonkinlaiselta esi- new agelta. Jenkinsin kermaisesti soiva oboe toimii kappaleessa hyvin.
Levy päättyy Hugh Hopperin sävellykseen ”1983” joka nauhalooppeineen toimii ikään kuin trailerina miehen ensimmäiselle soololevylle 1984 joka ilmestyi kuukausi Sixin jälkeen maaliskuussa 1973. ”1983” on tosi hieman pehmoisempi ja helpommin sulateltava versio siitä kolinasta ja kilinästä mitä 1984 tarjoili.
Six on siirtymävaiheen albumi. Aiempien vuosien villit kokeilut ja raastava rosoisuus on jäämässä taakse ja tämän jälkeen Soft Machine siirtyi Jenkinsin johdattamana yhä enemmän ja enemmän konventionaalisen jazz-rockin suuntaan. Luvassa oli teknisesti taitavaa soittelua, mutta enimmäkseen aika hajutonta ja mautonta meininkiä. Tätä kehitystä Hugh Hopper ei jäänyt katselemaan vaan loikkasi yhtyeestä leipääntyneenä sekä kokien suoranaista vastenmielisyyttä Jenkinsiä kohtaan huomattuaan pian että ei tullut tämän kanssa toimeen musiikillisesti eikä muutenkaan. Ironista sinänsä että Jenkins oli valittu bändiin alunperin nimenomaan Hopperin ehdotuksen pohjalta.
Omat tunteeni Sixiä kohtaan ovat hieman ristiriitaiset. Se on kyllä varsin hyvä jazz-rock -levy, mutta ei erityisen vaikuttavaa Soft Machine -musiikkia.
Parhaat biisit: ”Gesolreut”, ”Stanley Stamp’s Gibbon Album (for B.O.)”, ”1983”
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
- ”Fanfare” (Karl Jenkins) – 0:42
- ”All White” (Mike Ratledge) – 4:46
- ”Between” (Jenkins / Ratledge) – 2:24
- ”Riff I” (Jenkins) – 4:36
- ”37½” (Ratledge) – 6:51
B-puoli
- ”Gesolreut” (Ratledge) – 6:17
- ”E.P.V.” (Jenkins) – 2:47
- ”Lefty” (Soft Machine) – 4:56
- ”Stumble” (Jenkins) – 1:42
- ”5 From 13 (for Phil Seamen with Love & Thanks)” (John Marshall) – 5:15
- ”Riff II” (Jenkins) – 1:20
Kokonaiskesto: 76:25
Bändi:
Hugh Hopper: basso, ääniefektit Karl Jenkins: oboe, baritoni- ja sopraanosaksofonit, sähköpiano, flyygeli ja celeste John Marshall: rummut, perkussiot Mike Ratledge: urut, sähköpiano, flyygeli ja celeste
Tuottaja: Soft Machine
Levy-yhtiö: CBS
Pienemmät Purot 