Viikon Teos 30: Hatfield And The North – The Rotters’ Club (1975)

Englanninkielen “scene”-sanalle on muodostunut taiteen ja kulttuurin yhteydessä merkitys, jolle suomessa ei ole kunnollista vastinetta. Taidehistoria tuntee lukuisia ajallisesti läheisempiä ja kaukaisempia ajanjaksoja, jolloin tiettyyn maantieteelliseen kontekstiin pakkautuu valtavasti kulttuurista räjähdysvoimaa. Paikka toimii jonkin tyylisuunnan ”skenenä”, näyttämönä. Itse asiassa monet merkittävät tyylisuunnat tai ”ismit” ovat syntyneet juuri jossain paikallisessa ”skenessä”. Antiikin Ateenassa runoilijat ja filosofit kohtasivat ja loivat klassisen sivistyksen. 1400-1500 –lukujen taitteessa Firenzeläinen Medicien pankkiirisuku loi yhden ensimmäisistä kansainvälisistä rahoitusalan imperiumeista ja ruokki vauraudellaan kaupunkinsa maailman johtavaksi  taidekeskukseksi. 1900-luvun alun Wienissä Freudin, Wittgensteinin ja loogisten positivistien kaltaiset ajattelijat vuorovaikuttivat aikansa merkittävimpien kirjalijoiden ja säveltäjien kanssa. Samoihin aikoihin New Orleansissa, kulttuurien sulatusuunissa, puhalteli kornettiinsa Buddy Bolden, legendaarinen ensimmäinen jazz-muusikko, joka ei jättänyt jälkeensä kuin legendan. 1980- ja 1990 –lukujen Göteborgissa luotiin melodisen death metallin tyylisuunta, jonka perintöä kuulen Opethin, Anatheman, Katatonian ja Leprousin kaltaisissa extreme-metallimusiikin parissa aloittaneissa moderneissa progebändeissä.

Canterburyn kaupunki muodostui 1960-luvulla kokeilevan underground-musiikin skeneksi, jonka nuoret muusikot nauttivat nuorison vapautumisen hedelmistä ja loivat kunnianhimoista musiikkia. Varhaisen Cambridge-tyylin johtotähtiä olivat Soft Machine ja Caravan, joista jälkimmäisen laulaja-basisti Richard Sinclair on Hatfield and the Northin kantavia voimia. Canterbury-skenen tyyliä voi luonnehtia hieman Jannea mukaillen jammalevan kokeilevan otteen, jatsillisten ambitioiden ja eräänlaisen pastoraalisen, peribrittiläisen viattomuuden leimaamaksi progeksi. The Rotters’ Club on ehdoton valinta ensimmäiseksi tyylin kolmesta maistiaisesta, sillä levyllä kohtaavat selvästi nuo kolme piirrettä.

Olen pitkään suhtautunut penseästi Canterbury-skenenlevyihin kahdesta syystä. Ensinnäkin useilla levyillä käytetty honottava laulutapa vaatii totuttelua. Toiseksi, jotkut Canterburyn muusikot tuntuivat ihannoivan soittotaidoton tai harjoittelun puutetta. Yhdistyessään jatsilliseen ilmaisuun pitkät, huonosti soitetut soolot ovat aika kamalaa kuunneltavaa. Ensimmäisestä ennakkoluulostani olen näköjään päässyt eroon, sillä Richard Sinclairin laiskanpulskea laulutapa ei juuri häirinnyt The Rotters’ Clubin nauttimista; pikemminkin laulu sopii leikkisien (engl. ”whimsical”) sanoitusten esittämiseen. Soittotaidon puute vaivaa The Rotters’ Clubilla nimenomaan kitaristi Phil Milleriä, jonka soittoon en pysty uusintakuunteluista huolimatta tottumaan. Miller saa vaativissa kappaleissa pitkiä sooloja, joiden jotka kompuroivat teknisesti, fraseerauksellisesti ja harmonisesti. Millerin sävellykset ja kitaralle valmiiksi kirjoitetut osuudet osoittavat, että hän on selvästi musikaalinen ja tuntee jazz-musiikin kieltä. Jazz-improvisaatio on silti oma taitonsa, ja harjoittelu ei ehkä ole innostanut. En voi myös olla ajattelematta, että tyylisuuntaa leimaava ”kokeilevuus” voi johtaa virhepäätelmään, että harjoittelun puute jotenkin edesauttaa omaperäistä ilmaisua.


Lue vaihtoehtoinen näkemys levystä täältä


The Rotters’ Club -levyn muut muusikot ovat taitavia; kosketinsoittaja Dave Stewartia voisi suorastaan luonnehtia neroksi, minkä puolesta puhuu myös, että vain pari vuotta myöhemmin mies soitti tasaveroisena kumppanina Allan Holdsworthin ja Jeff Berlinin rinnalla Bill Brufordin yhtyeessä. Juuri Stewartin soundi ja nerokkaat harmoniat luovat minulle voimakkaimman tunneyhteyden levyn kanssa. Levyn päättävä, Stewartin säveltämä kaksikymmenminuuttinen ”Mumps” on ainutkertaisella tavalla rento fuusioproge-eepos, jonka leppoisuutta on hauska vertailla vaikka samanpituisiin ”Close To The Edgeen” tai ”Supper’s Readyyn”. Myös muut Hatfieldin muusikot ovat selvästi taitavia säveltäjiä, sillä myös yksinkertaisemmassa materiaalissa on mainiota otetta. Esimerkiksi avauskappale ”Share Itin” laskeva sointukulku on kerrassaan hurmaava.

Jos Rotters’ Clubilla olisi soittanut toinen kitaristi, olisi levy saattanut minun kirjoissani päästä lähelle täydellistä. Tällä soittajakaartilla levy on minulle mielenkiintoinen ja monelta osin hurmaava tuttavuus, jonka pariin tosin tuskin piakkoin palaan.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: