Viikon Teos 84: Keith Jarrett – The Köln Concert (1975)

Taloustieteen Nobelisti Bengt Holmström totesi kerran, että innovaatio vaatii rajoja. Ihmisen luovuus elää haasteista. Lauseen todenperäisyyttä voi luodata vaikka miettimällä Apollo 13 -elokuvan kohtausta, jossa aluksen miehistö on tukehtumassa kun hengitysilman suodatin ei toimi. Laskeutumiskapselissa olisi uusi suodatin, mutta se on eri kokoinen. Ikkunattomassa kokoushuoneessa oleva insinööriryhmä saa eteensä pöydälle kaikki Apollon miehistön käytössä olevat välineet tehtävänään keksiä, miten vääränkokoisen suotimen saa käyttöön. Kun hiekkalaatikolla on rajat, ihmisen luovuus kirkastuu. Vähän samanlaista vaikutusta on sanottu olevan deadlineilla.

Vähän samanlainen tilanne oli pianovirtuoosi Keith Jarrettilla tammikuun 24. päivänä 1975. Hiekkalaatikko vain taisi olla niin klaustrofobisen ahdas, ettei artisti meinannut ensin edes suostua leikkimään. Kokematon 18. vuotias promoottori oli järjestänyt Kölnin Oopperataloon jazz-keikan varsinaisen oopperaohjelman jälkeen. Konsertin oli tarkoitus alkaa juuri ennen puolta yötä. Jarrettilla oli selkävaivoja, päivällinen jäi syömättä; hiihtotermein artistin voitelu ei todellakaan ollut optimaalinen. Kamelin selän oli kuitenkin katkaista väärinkäsitysten ketjun vuoksi ilmaantunut heikkotasoinen flyygeli, eikä uutta saatu massiivisen rankkasateen vuoksi kuljetettua ajoissa paikalle.

Konsertti oli kuitenkin myyty loppuun, ja Jarrett suostui kuin suostuikin soittamaan. Seurauksena kaikkien aikojen myydyin soolopianolevy missään genressä ja yksi kaikkien aikojen suosituimmista jazz-levyistä. Nousussa olevan, mutta silloin vielä enemmän tai vähemmän nyrkkipajana toimineen ECM-levy-yhtiön taloushuolet olivat ainakin toviksi ohi. Vastaavanlaisiin suorituksiin taisivat päästä ECM-artisteista Jan Garbarek ja Arvo Pärt vuosikymmeniä myöhemmin (joskaan en ole varma muuntuiko Pärtin maine myyntiluvuiksi).

Lue myös: Levyarvio: The Carla Bley Band – European Tour 1977 (1978)

Pienen flyygelin särisevän ylärekisterin ja voimattoman alarekisterin vuoksi Jarrett, mestarillinen improvisoija, toimii keskirekisterissä. Kölnin konsertissa on kaksi pääosaa, joista toinen jakautuu vielä kolmeen osaan (a, b ja c). Konsertin ensimmäinen osa lähtee liikkeelle mietiskelevästi ja kasvaa vähitellen hurmokselliseen pääteemaan. Harmoniamaailma on pääosin hyvin tonaalista ja melodiat selkeitä. Jarrett ammentaa voimaa gospelista ja innostuu hurmoshengen noustessa Glenn Gould -koulukunnan huudahteluihin, jotka ainakin minusta nostavat erinomaisesti intensiteettiä. Ensimmäistä nostatusta seuraa modaalinen suvanto, joka nousee toiseen riemukkaaseen huippuun ja päättää ensimmäisen osan.

Konsertin toinen osa lähtee liikkeelle rivakkana, bluesahtavan ragtimena, jonka intensiteetti voimistuu hiljalleen uuteen suvantoon, mikä kehittyy harmonisesti kulmikkaan abstraktiksi, taidemusiikkia muistuttavaksi maalailuksi, joka jälleen kasvaa pienehköksi myrskyksi osan loppua kohden. Osa IIb on abstraktimpi, jännitteinen meditaatio, jonka lopussa Jarrett käsittelee ensimmäisen osan hurmoksellista pääteemaa. Osa IIc onkin encore, joten paluu alkuun osassa IIb vaikuttaa luontevalta ratkaisulta. Osa IIc on haikea, nostalgiselta kuulostava, hieman folkahtava, ja se päättyy lempeän hitaasti.

Jarrett on mielellään korostanut, että Kölnin konsertti pitäisi ymmärtää improvisaationa, jonka saa antaa unohtua uuden musiikin ottaessa tilaa. Tässä hän ehkä kanavoi entisen yhtyeenjohtajansa Miles Davisin asennetta; Miles haki soittajiltaan heittäytymistä ja erotti tarinan mukaan loistavan saksofonistin George Colemanin kuultuaan tämän treenaavan soolojaan illan keikkaa varten. Improvisaatio tapahtuu hetkessä, senhetkisen hiekkalaatikon sisällä, yhtyesoitossa vuorovaikutuksessa muiden muusikoiden kanssa.

Olen usein miettinyt miksi juuri Jarrettin soolopianoteoksissa improvisoidun soiton voima käy niin selvästi ilmi. Itse olisin sitä mieltä, että Kölnin konsertin musiikki on onnekkaiden sattumien kautta syntynyt mestariteos juuri siksi, että improvisoitu musiikki virtaa pakottomasti oman ominaisluonteensa ehdoilla. Luovuus ja uteliaisuus pitävät kuulijansa otteessaan häkellyttävästi yli tunnin ajanjakson