”Nameless, invisible; burned into existence…” -Darshan
90-luvun alku oli kovaa aikaa aloittaa King Crimsonin diggailu. 1980-luvun loistava kvartetti oli hajonnut 1984 ja Robert Fripp kaikesta luomisvoimaisuudestaan huolimatta oli keskittynyt marginaalisempiin projekteihin. Muistankin valtavan riemun aallon joka täytti minut kuin luin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta The First Day -levyn esittelyn. Viimeinkin painava kannanotto Frippiltä! Vaikka tuplakvartetti-Crimsonin avannut VROOOM -ep oli vain vuoden päässä 1994, sitähän ei kukaan tiennyt.
The First Day kasvoi pian suosikkilevykseni. Siitä tuli ikään kuin kaivattu ensimmäinen King Crimson -julkaisu, jonka sain omana aikanani ottaa vastaan, ja omalla tavallaan se onkin King Crimson -levyn kaltainen. Väite saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta ajatellaanpa että King Crimsonin eri variaatiot voidaan ymmärtää ikään kuin Frippin kitarataiteen erilaisina kehyksinä. Frippin erikoinen yhtyeenjohtamisfilosofia tuntuu perustuvan siihen, että hän ympäröi itsensä uudella muusikkokokoonpanolla (Bill Bruford on toistamiseen verrannut Frippin johtamisfilosofiaa Miles Davisiin), antaa näille täydellisen vapauden ympäröidä itsensä uudenlaisella musiikillisella maailmalla (Bruford kertoo In the Court of the Crimson King -dokumenttielokuvassa, että homma menee niin, että ”minä soitan nyt tätä, mitäs te meinasitte soittaa?”), ja hajottaa koko yhtyeen kun homma ei enää kammitsoi häntä itseään.
Tästä näkökulmasta kuulen The First Day -levyn King Crimson -levynä, jossa on yksi yhtyeen historian parhaista laulajista, ellei paras, ja ehdottomasti yhtyeen groovaavin komppiryhmä. David Sylvianin ansioita ei kukaan kiistäne, mutta hänen napakka kitaransoittonsa resonoi Peter Gabrielin yhtyeestä lentäneen groove-mestari Jerry Marottan soiton kanssa. King Crimsonissa on ollut lukuisia maailman parhaista rock-rumpaleista, mutta Bruford ja Gavin Harrison eivät kumpikaan ole syvän taskun sankareita: Harrison on analyyttinen virtuoosi ja Bruford herkkä ikonoklasti. Brufordin mukaan tämä johtunee Frippin omasta letkeyden puutteesta – lavan reunalla pallilla istuva Fripp kaikkein mieluiten soittaisi jatkuvaa 16-osajonoa metronomintarkasti lattiaan tuijottaen. Ehkä juuri tästä syystä Marottasta ei tullut tuplakvartetti-Crimsonin rumpalia vaan rahapulainen Bruford sai palata joukkoon pyydettyään Frippiltä aikaisempia syntejään anteeksi.
On varmasti paljon Sylvian-faneja, jotka kuuntelevat The First Dayta hänen taiteensa näkökulmasta, ja tähän onkin paljon syytä. Koko projekti kasvoi Frippin ollessa töissä Sylvianin soololevyillä. Ehkä juuri tämä moniulotteisuus tekee levystä niin kiehtovan. Levy on vähän kuin kognitiivisesta psykologiasta tuttu pupu-ankka -piirros, joka voidaan nähdä aidosti kahdella eri tavalla.
Lue myös: Levyarvio: David Sylvian: Brilliant Trees (1984)
Minusta The First Day olisi King Crimson-levytyksenä yksi yhtyeen parhaista. Sylvianin taiteellinen ääni on niin väkevä, että Frippin kitara saa siitä vakavan vastuksen. Onko Fripp koskaan soittanut kauniimmin kuin ”Firepower” -raidan valittavalla kitararaidalla, joka ui samassa syvässä murheen alhossa ”Starlessin” kanssa? Ja entäpä se hetki kun kurinalaisesti 8-osia taapertanut kitara räjähtää 16-osariviin ”Jean the Birdman” -kappaleen loppupuolella?
The First Day oli molemmille arkkitehdeilleen terapialevy. Fripp oli syvästi turhautunut pitkään oikeustaisteluun entisen managerinsa ja tämän EG-levy-yhtiön kanssa. Sylvian oli toipumassa vakavasta masennuksesta, joka johti pesäeron tekemiseen lapsuudessa opitun ankaran kristinuskon kanssa. Levyn idän filosofioita luotaavat lyriikat kertovat tekijänsä hengellisestä etsinnästä, joka ei kuitenkaan käy kiusalliseksi. ”Darshanin” periksiantamaton groove kehystää kitaran intohimoisia hyökkäyksiä Sylvianin ja Ingrid Chavezin syvän levollisten vuorosanojen välissä. Vähän samalla lailla kuin Close to the Edgellä Jon Andersonin hippimystiikka toimii juuri siksi, että taustalla on niin väkevä yhtye muine äänineen ja ideoineen. Sylvianin estetiikkaa luonnehtii myös jonkinlainen omintakeinen synkkyys, mikä osaltaan estää kokemuksen romahtamista haihatteluksi.
Näet sitten pupun tai ankan, kannattaa levy kuunnella, vaikka sitten uudestaan.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti