Levyarvio: Talk Talk – Spirit Of Eden (1988)

Spirit Of Eden on Talk Talkin neljäs studioalbumi.

Harvalla yhtyeellä on niin kiinnostava ja radikaali kehityskaari kuin vuonna 1981 perustetullta Talk Talkilla. Laulaja Mark Hollisin luotsaama Talk Talk aloitti uransa syntsapopilla jonka lähin vertailukohta oli muodikkaat mutta pinnalliset Duran Duranin kaltaiset bändit. Lopulta yhtye päätyi kahdella viimeisellä albumillaan tekemään jotain hyvin omalaatuista. Syntetisaattoreista, rumpukoneista ja tarttuvista kertosäehokemista siirryttiin täysin käsin soitettuun ja pitkälti improvisoituun puoliabstraktiin musiikkiin jossa oli vaikutteita jazzista, avantgardesta, ambientista, progesta ja ties mistä. 

Yhtyeen neljättä levyä Spirit Of Edeniä pidetään aivan syystä yhtyeen radikaaleimpana harppauksena tuntemattomaan, mutta aivan yhtäkkisestä siirtymästä ei kuitenkaan ollut kyse. Kolmas levy The Colour Of Spring oli jo selkeä osoitus että yhtye, ja etenkin Mark Hollis, halusi suunnata aivan uuteen suuntaan. Yhtyeen sointipalettia radikaalisti syntetisaattorivetoisuudesta laajentanut The Colour Of Spring kuulostikin jo enemmän Peter Gabrielilta kuin Duran Duranilta. Vaikka The Colour Of Spring oli kunnianhimoinen levy onnistui se tavoittamaan myös suuren yleisön ja siitä tuli yhtyeen menestynein albumi. Tämä on oleellista myös Spirit Of Edenin synnyn kannalta. Menestyksen myötä Talk Talk lunasti itselleen paitsi taiteellisen vapauden (joka kuitenkin lopulta kyseenalaistettiin, mutta palatkaamme siihen myöhemmin) niin myös aiempaa selvästi suuremman äänitysbudjetin jonka yhtye hyväksi käyttikin sitten maksimaalisesti.

The Colour Of Springillä lailla Spirit Of Eden tehtiin suuren studiomuusikkoryhmän avustamana. Suuri osa muusikoista oli tuttuja jo edelliseltä levyltä. Heistä mainittakoon lyömäsoittaja Martin Ditcham, kitaristi Robbie McIntosh, huuliharppumestari Mark Feltham ja kontrabasisti Danny Thompson. Myös tuottaja Tim Friese-Greene palasi ja hän näytteleekin levyllä jälleen suurta roolia sillä kaikki albumin kappaleet on merkitty hänen ja Hollisin nimiin. Aivan uutta soundia levylle tuo aiempaa suurempi puupuhaltimien rooli. Mukana on niin fagotti, oboe kuin klarinetti. Myös klassisen musiikin kauhukakarana tunnettu viulisti Nigel Kennedy vierailee levyllä.

Äänityksiä tehtiin pitkällä aikavälillä vuosien 1987 ja 1988 välillä studioksi muutetussa kirkossa. Muusikot työskentelivät pimennetyssä tilassa jossa strobovalot tai psykedeeliset projektiot loivat tunnelmaa. Improvisointi oli tärkeä työkalu musiikin luomisessa. Tosin varsinaiset ”sävellykset” syntyivät lopulta kovan editointityön päätteeksi kun Hollis ja tuottaja Friese-Greene karsivat ja kasasivat valtavasta määrästä raakamateriaalia levyn lopulliset raidat. Työskentelytapa oli siis pitkälti sama jota tuottaja Teo Macero käytti monien Miles Davisin levyjen kohdalla. Ehkä kuuluisimmin Hollisinkin kovasti arvostama Bitches Brew. Iso ero toki oli siinä että siinä missä Milesin sessiot kestivät muutamia päiviä poltti Talk Talk ja armeija vierailevia muusikoita studioaikaa kuukausia ja kuukausia. Lopputulos on kuitenkin omalla tavallaan aivan yhtä uraauurtava kuin Milesin mestariteos kaksi vuosikymmentä aiemmin.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – So (1986)

Spirit Of Eden on levy joka onnistuu yllättämään ainakin minut yhä levyä vuosikymmeniä  sitä kuunneltuani (tutustuin levyyn 2000-luvun alussa). Pienenkin kuuntelutauon jälkeen vallitsevaksi mielikuvakseni nousee että kyse on seesteisestä tunnelmoinnista vaikka itseasiassa levy on täynnä varsin väkivaltaisia hetkiä. Sen kappaleet sisältävät valtavasti kontrasteja. Herkistä nickdrakemaista hetkistä saatetaan yllättäen, ja silti tavallaan kovin luontevasti, siirtyä freejazzmaisen revittelyyn tai äkillisiin vahvasti kaiutettuihin rujoihin sähkökitarapurskahduksiin.

Niitä seesteisiä hetkiäkin kyllä riittää. Hiljaisuus on nimittäin hyvin tärkeä osa Spirit Of Edenin lumoa. Hollis ja kumppanit rakentavat kiehtovalla tavalla jännitteitä joissa yllättävät hiljaiset hetket ovat tärkeässä osassa. Hiljainen/äänekäs dynamiikkaa käytetään intensiivisellä tavalla hyväksi. Minimalistisista osuuksista siirrytään taitavasti suureellisiin hetkiin jossa bändi kuulostaa useine erilaisine puhaltimeen lähes kuin pieneltä orkesterilta. Tämä synnyttää toistuvasti upeaa jännitettä. Jatkuvasti tuntuu kuin musiikissa olisi tapahtumassa jotain todella dramaattista. Useinkaan niin ei välttämättä edes käy mutta Hollisin taikatemppu on se että asia ei harmita kuulijaa vaan hän hyväksyy maailmoja syleilevän kliimaksin sijasta sen että musiikki vaipuukin abstraktiin haahuiluun tai vain hiljaisuuteen.

Spirit Of Edenin kappalerakenteet eivät noudata perinteisiä pop-kaavoja tai oikein mitään muitakaan sääntöjä vaan ovat vapaita ja absrakteja. Mark Hollisin ajoittaiset kertosäkeet tuovat sentään hieman muistutusta välillä siitä että on kyse yhtyeestä joka teki vielä muutamaa vuotta aiemmin hyvinkin kaupallista popmusiikkia. 

Yhdeksän minuuttinen avausraita ”The Rainbow” kuvastaa levyn yleistä tyyliä hyvin. Hiljaisen ja eteerisen intron jälkeen laiskan verkkainen, mutta viekoitteleva blues-rytmi yhdistyy Hollisin kulmikkaasti soivaan sähkökitaraan. Felthamin pistävästi soiva ja sähköisesti vahvistettu huuliharppu halkoo siellä täällä äänikuvaa.

Toinen biisi ”Eden” puolestaan on luultavasti ollut suurin yksittäinen inspiraatio myöhemmille niin sanotuille post-rock -yhtyeille. Kappaleen meluisasti kaikuvaa sähkökitarasoundia ovat kopioineen lukuisat eri bändit. Esimerkiksi ylistetty kanadalaisbändi Godspeed You! Black Emperor on valtavasti velkaa juuri tälle biisille. Sivuhuomiona mainittakoon että Hollisin, hieman nuhaisen kuuloiset, vokaalit ovat myös vaikuttavimmillaan juuri ”Edenissä” (heroiiniriippuvuudesta kertova ”I Believe In You” on kyllä kova haastaja). Hän tuntuu laulavan kuin henkensä edestä ja hauraista kuiskauksista intensiivisiin huutoihin kasvavat vokaalit ovat vaikuttavaa kuultavaa.

Spirit Of Edenin kuusi pitkähköä (5-9 min.) biisiä ovat hyvin tasavahvoja, mutta kolmas kappale jolle haluan antaa erityismaininnan on levyn kenties intensiivisin raita ”Desire”. Siinä atonaalisesti muriseva sähkökitara yhdistyy komeasti kaoottiseen perkussiomyrskyyn ja toisaalta hyvin hiljaa sykkiviin osioihin. Silti kaiken keskellä tuntuu pyristelevän pieni ja viaton popbiisi.

Lue myös

Spirit Of Eden oli levy-yhtiö EMI:lle järkytys. Aluksi EMI ilmoitti että ei julkaise levyä lainkaan jos bändi ei muokkaa sitä kaupallisemmaksi. Talk Talk kieltäytyi ehdottomasti ja lopulta EMI vetääntyi vaatimuksestaan, mutta teki sen hyvin vähäisen markkinoinnin saattelemana ikään kuin tappions minimoiden. Spirit Of Eden ei myynytkään läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä The Colour of Spring mikä ei toki ole yllättävää niin paljon avantgardistisemmasta kokonaisuudesta on kyse. Ehkä hieman yllättävämpää oli ettei Spirit Of Eden sai myös varsin vaihtelevan vastaanoton musiikkilehdistössä. Vaan ehkä sekään ei ollut niin yllättävää sillä olihan levyssä kyse jostain aivan uudesta eikä ole ole ihme että se meni osalta rock-toimittajista ns. yli hilseen. Todelliseen klassikon arvoon levy on nostettu ansaitusti vasta jälkikäteen.

Talk Talk ei lähtenyt kiertueelle Spirit Of Edenin jälkeen. Hollis on perustellut asiaa sillä että yhtyeen olisi pitänyt opetella soittamaan poikkeuksellisella tavalla syntyneet kappaleet täysin nollasta ja prosessi olisi ollut täysin ristiriidassa niiden alkuperäisen spontaanin syntytavan kanssa. Ymmärrettävä ajatus, mutta opponoisin Hollisia kuitenkin sen verran että olisi ollut todella kiinnostavaa jos Spirit Of Edenin kappaleet olisi otettu kiertueella ikään kuin lähtökohdiksi uusia improvisaatioita varten ja jokaisella keikalla niiden tarjoamista siemenistä olisi kasvatettu aivan uutta musiikkia. On kuitenkin hyvä muistaa ettei Talk Talkin trio ollut mitään instrumenttinsa läpikotaisin hallitsevia jazz-muusikoita ja voikin olla että he eivät yksinkertaisesti olisi pystyneet kiinnostaviin reaaliajassa livenä tapahtuviin improvisaatioihin. Riittävän ison yhtyeen vieminen kiertueelle olisi varmasti myös ollut taloudellisesti erittäin haastavaa etenkin kun huomioidaan ettei Spirit Of Eden myynyt kovin hyvin.

Taistelu Spirit Of Edenistä teki Talk Talkille selväksi että yhtyeellä ei olisi kirkasta tulevaisuutta EMI:n leivissä. Oikeustaistelun jälkeen bändi onnistui irtaantumaan EMI:stä ja teki uuden diilin Polydorin kanssa. Polydorille Talk Talk äänitti levyn Laughing Stock vuonna 1991 joka oli hyvin luontevaa jatkoa Spirit Of Edenille. Laughing Stock jäi yhtyeen viimeiseksi levyksi.

Spirit Of Eden ei ehkä ollut ilmestyessään valtava ilmiö, mutta vuosien ja vuosikymmenien myötä se on inspiroinut lukematonta määrää erilaisia taiteellisesti suuntautuneita rockbändejä joista mainittakoon esimerkkeinä  Sigur Rós, Mogwai, No-Man, Radiohead ja jo edellä mainittu Godspeed You! Black Emperor. Ei lienekään suurta liioittelua nostaa post-rockin lähtölaukauksena pidettyä Spirit Of Edeniä 80-luvun vaikutusvaltaisimpien albumien joukkoon. Minulle levy on paitsi Talk Talkin mestariteos niin myös yksi vuosikymmenensä kirkkaimmista jalokivistä.

Parhaat biisit: ”The Rainbow”. ”Eden”, ”Desire”, ”Inheritance”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Talk Talk: The Colour Of Spring (1986)

Kappaleet

  1. ”The Rainbow” 9:05
  2. ”Eden” 6:37
  3. ”Desire” 6:57
  4. ”Inheritance” 5:16
  5. ”I Believe in You” 6:11
  6. ”Wealth” 6:35

Talk Talk

Mark Hollis: laulu, piano, urut, kitara, melodica ja variofoni Lee Harris: rummut Paul Webb: bassokitara

Muut muusikot

Tim Friese-Greene: urkuharmooni, piano, urut, kitara Martin Ditcham: lyömäsoittimet Robbie McIntosh: dobro, 12-kielinen kitara Mark Feltham: huuliharppu Simon Edwards: meksikolainen basso Danny Thompson: kontrabasso Henry Lowther: trumpetti Nigel Kennedy: viulu Hugh Davies: shozygs Andrew Stowell: fagotti Michael Jeans: oboe Andrew Marriner: klarinetti Christopher Hooker: englannintorvi Chelmsford Cathedral Choir: kuoro

Tuottaja: Tim Friese-Greene
Levy-yhtiö: Parlophone/EMI

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑