Vuonna 1974 Lontoossa perustettu Japan aloitti David Bowieta imitoivan glam-rockin parissa mutta siirtyi levy levyltä kohti omaperäisempää ilmiötä.. Tiiviissä tahdissa tehdyt neljä seuraavaa levyä veivät yhtyeen tyyliä tasaisesti kokeellisempaan suuntaan ja viimeinen studiolevy Tin Drum (1981) oli jo hyvin originellia taidepoppia.
Japan menestyi levy levyltä hieman paremmin ja yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jäänyt (vahvasti studiossa korjailtu) livelevy Oil On Canvas nousi jopa Brittien albumilistan top-10:iin. Oil On Canvas julkaistiin itseasiassa puoli vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen. Japan murtui yhtyeen jäsenten välisiin jännitteisiin. Etenkin basisti Mick Karnin (1958-2011) ja vokalisti David Sylvianin välillä oli kitkaa ja viimeinen pisara oli kun Karnin tyttöystävä hyppäsi laulajan kelkkaan.
Japanin hajottua yhtyeen ydinkvartetista David Sylvian, Mick Karn, Steve Jansen (rummut) ja Richard Barbieri (koskettimet) muodostui omaäänisiä muusikoita jotka työskentelivät pääosin hieman marginaalissa pop-musiikin ulkopuolella. Sylvianin sooloura saavutti suurinta menestystä, mutta hänkin teki sen hyvin omalaatuisella sekoituksella taidepoppia, ambientia ja jazzia. Vuosien varrella Japanin entiset jäsenet työskentelivät ristiin rastiin toistensa projekteissa. Sylvian vieraili jopa Karnin soololevyllä Dreams of Reason Produce Monsters (1987). Heidän välinsä pysyivät yhteistyöstä huolimatta kuitenkin viileinä.
Vuoteen 1989 mennessä aika oli ilmeisesti kullannut muistoja riittävästi jotta Japanin keskeinen kvartetti Sylvian, Barbieri, Jansen ja Karn päättivät tehdä jälleen yhdessä musiikkia. Japanin viidettä jäsentä kitaristi Rob Deania ei kutsuttu mukaan karkeloihin.
Lue myös: Sarja: David Bowie – Scary Monsters (And Super Creeps) (1980)
Uutta levyä lähdettiin tekemään Virginin avokätisen budjetin voimin. Nelikko oli päättänyt ennakkoon tehdä vaihteeksi kaupallista pop-musiikkia. Ilmeisesti yhdistelmä tätä visiota ja Japanin vanhaa mainetta avasi levy-yhtiö Virginin kukkaronnyörit siinä määrin, että kukaan muusikoista ei ollut aiemmin nähnyt niin isoa levytysbudjettia. No asiat eivät aina mene suunnitelmien mukaan. Poppia ei syntynyt ja rahatkin loppui kesken.
Muutama muukin asia meni kuten oli alunperin suunniteltu. Alkuperäisessä suunnitelmassa mm. Jon Hassellin ja Brian Enon kanssa työskennelleen Michael Brookin piti tuottaa levy ja avantgarde-kitaristi David Tornin oli tarkoitus toimia lead-kitaristina. Pian kävi kuitenkin selväksi, että Sylvian pelkäsi liikaa oman kontrollinsa puolesta. Hän ei hyväksynyt ulkopuolista tuottajaa eikä Tornia otettu mukaan ilmeisesti siinä pelossa, että kitaravirtuuosi liittoutuisi Karnin hyvänä ystävänä Sylviania vastaan. Lopulta Sylvian soitti myös suurimman osan levyn kitaroista. Hänen soololevyiltään tutut kitaristit Bill Nelson ja Phil Palmer vierailevat kuitenkin muutamassa biisissä.
Lähes kaksi vuotta kestäneet sessiot olivat riitaisat. Musiikkia lähdettiin luomaan yhdessä improvisoiden minkä oli tarkoitus johtaa demokraattisempaan lopputulokseen kuin Japanin aikoina jolloin lähes kaikki musiikki oli ollut Sylvianin säveltämää. Sylvian ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Hänen perfektionisminsa ja kontrollin tarpeensa otti vallan ja muut muusikot jäivät lopulta prosessissa hänen jalkoihinsa.
Venyneet äänityssessiot johtivat siihen, että Virginin avokätinen alkuperäinen budjetti loppui kesken. Yhtye joutui palaamaan hattu kourassa levy-yhtiöön kerjäämään lisää rahaa. Tässä vaiheessa oli käynyt myös selväksi, että kasaan saatu materiaali ei todellakaan ollut niin kaupallista kuin oli alunperin suunniteltu. Se kuulosti hyvin vähän pop-musiikilta ja oli merkittäviltä osin instrumentaalista. Virgin asetti lisärahoitukselle ehdoksi sen, että nimi Japan otettaisiin jälleen käyttöön. Karn, Jansen ja Barbieri olisivat suostuneet vaatimukseen, mutta Sylvian kieltäytyi ehdottomasti pitäen kolmikon joustavuutta kaupallisten voimien edessä petoksena. Yhtyeen nimeksi jäi krypinen Rain Tree Crow ja lopulta Sylvian viimeisteli ja miksasi levyn mieleisekseen muiden jäsenten selän takana. En ole varma millä rahalla. Lopputuloksena oli kuitenkin se, että molemmat osapuolet kokivat tulleensa petetyiksi.
Lue myös: Levyarvio: David Torn – Cloud About Mercury (1987)
Suurin osa musiikista rakennettiin bändin yhteisten improvisaatioiden pohjalta. Avantgarde – ja jazz-piireissä improvisoituja levyjä tehdään alusta loppuun usein päivässä tai parissa ja onkin hieman vaikea hahmottaa miten Rain Tree Crow sai tuhrattua tähän prosessiin pohjautuen melkein kaksi vuotta aikaa. Arvoituksen ratkaisu liittynee kuitenkin lähinnä Sylvianiin joka muokkasi ja näperteli raakamateriaalin kanssa loputtomiin.
Sylvianin dominoinnista johtuen ei olekaan yllätys että alunperin demokraattiseksi projektiksi tarkoitetun Rain Tree Crow:n musiikki tuo mieleen lopulta vahvasti Sylvianin soololevyt. Erojakin löytyy. Rain Tree Crow’ta puuttuu kuitenkin noiden Sylvianin soololevyjen lievä jazzahtavuus ja meininki on selvästi rytmi/groove-painotteisempaa. Myös etnisiä sävyt korostuvat hieman vaikka näitäkin oli mukana Sylvianin Gone To Earthin instrumentaalipuoliskolla.
Päällisin puolin Rain Tree Crow ei kuulosta juuri lainkaan Japanilta. Siinä missä Japanin musiikki oli sähäkästi soivaa urbaania musiikkia on Rain Tree Crow’n musiikissa avarampi ja pastoraalisempi tunnelma. Tällä kertaa pastoraalisuus ei kuitenkaaan viittaa Englannin vihertäviin nummiin, kuten usein on asianlaita progressiivisen rockin kohdalla. Itselleni levy luo mielikuvia erämaasta tai aavikossa joka pölypilvien keskellä liikkuu hitaasti piikikkäitä arokierijöitä. Taivaalla pyörii ympyrää uhkaavia tummia lintuja. Koko levyä värittää raukea ja unenomainen tunnelma. Hitaasti sykkivää musiikkia tukee ylellinen tuhdisti soiva soundi.
Osa kappaleista paljastaa alkuperänsä improvisaatioina hieman liian selvästi jääden suht yhdentekeviksi tunnelmoinneiksi. Vähäpätöisimmissäkin raidoissa on kuitenkin aina jokin kiinnostava yksityiskohta tai tekstuuri joka tekee niistä kuuntelemisen arvoisen.
Levyn avainkappaleiksi nousee ””Big Wheels in Shanty Town”, ”Every Colour You Are”, ”Red Earth (As Summertime Ends)” ja ”Blackwater”.
Levyn käynnistävä seitsemän minuuttinen, sanattomia etnisiä vokalisointeja lukuunottamatta, instrumentaalinen ”Big Wheels in Shanty Town” kuulostaa hypnoottisen groovensa ansiosta lähes krautrock-legenda Canilta. Tämä ei luultavasti ole sattumaa sillä Sylvian oli työskennellyt tiiviisti Can-mies Holger Czukayn kanssa. Rain Tree Crown’ soundi on kuitenkin saksalaismekaanikkoja pehmeämpi ja ystävällisempi. Vanhaan Japan-tyyliin puolestaan oteaan pesäeroa paitsi yleisesti orgaanisemmalla soundilla niin myös rikkaammalla sointipaletilla; kvartetin instrumentaatiota vahvistetaan torvilla ja Bill Nelsonin sähkökitaralla.
Heti ”Big Wheels in Shanty Townin” perään kuultava ”Every Colour You Are” tuo mukaan Sylvianin vokaalit ja siirtää levyn tunnelmia edes hieman lähemmäs popmusiikkia. Käytännössä kuitenkin hitaasti eteenpäin polkeva ja erilaisilla oudoilla kitarasoundeilla ja kilisevillä perkussioilla fiilistelevä kappale liikkuu varsin taiteellisilla vesillä. ”Every Colour You Are” on levyn kappaleista ehkäpä eniten David Sylvianin soololevyjen musiikkia muistuttavaa. Biisi päätyikin muutamaa vuotta myöhemmin myös Sylvianin ja Robert Frippin yhteisen kiertuebändin ohjelmistoon ja taltioitiin myös hienolle livealbumille Damage (1994).
”Red Earth (As Summertime Ends)” edustaa levyn selvästi improvisaatioihin pohjautuvien instrumentaalien parasta antia. Jansenin käsirummut ja perkussiot luovat vinkeästi poksahtelevan alustan Karnin muhevasti soivalle bassokitaralle ja erilaisille abstrakteille vongahduksille ja surahduksille. Phil Palmerin kirkkaasti soiva akustinen kitara ottaa hetkeksi päärooliin ja tuo häivähdyksen melodisuutta abstraktiin musiikkiin.
Singlenäkin julkaistu ”Blackwater” on levyn popmaisinta antia. Sylvian laulaa hunajaisesti vahvalla äänellään kevyesti napsuvan rytmiraidan ja utuisasti soivien kitaroiden päälle. Tunnelmassa on jälleen jotain kovin amerikkalaista. Ja tällä en viittaa lainkaan mihinkään suurkaupunkien kimallukseen tai popmaailman välkkeeseen vaan jonnekin pieniin jumalan hylkäämiin pölyisiin kyläpahasiin siellä kuuluisassa huitsin nevadassa.
Rain Tree Crow’s ei muodostunut niin demokraattinen yhtye kuin kvartetti alunperin kaavaili, mutta ei levy silti mikään puhdas David Sylvian -showkaan ole sillä Karnin paksusti kiemurtelevat nauhattomalla bassolla kutomat bassokuviot ja Jansenin jatkuvasti luovat ja rikkaat perkussio-osuudet ovat merkittävä osa levyn yleissointia. Barbieri tuntuu jäävän hieman syrjään, mutta toisaalta hän on aina ollut muusikko jonka vaikutus on salakavala; hänen koskettimiinsa ei välttämättä kiinnitä erityistä huomiota, mutta sitten kun ne otettaisiin pois äänikuvaan jäisi valtava aukko.
Lue myös
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Kirjoitin aiemmin että Rain Tree Crow ei kuulosta juurikaan Japanilta. Olisiko levyä sitten ollut mitään järkeä julkaista sen nimen alla kuten 3/4 yhtyeestä lopulta toivoi. Tavallaan ei, mutta itseasiassa koen, että jatkuvuutta olisi kuitenkin ollut riittävästi. Rain Tree Crow’n debyytin on nimittäin hyvin helppo kuvitella olevan vaikka Japanin kahdeksas studioalbumi. Siis jos todellisuudessa vain viisi studiolevyä tehnyt bändi ei olisi lopettanut toimintaansa vuonna 1982 ja olisi jatkanut uusien levyjen tekemistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Lopputulos olisi tässä skenaariossa voinut hyvinkin olla jotain juuri Rain Tree Crow’n kaltaista.
Alunperin Rain Tree Crow’sta piti tulla pitkäaikainen projekti ja nelikko oli pohdiskellut jo yhdessä toista ja kolmattakin albumia. Totta kai kiertämäänkin oli tarkoitus lähteä. Tämä kaikki romuttu kivuliaan levytysprosessin myötä.Levyn julkaisun jälkeen Karn vannoi, että hän ei työskentelisi enää ikinä Sylvianin kanssa. Kymmenisen vuotta myöhemmin hän kuitenkin jo pohdiskeli, että Rain Tree Crow -reunioni voisi olla kiinnostava kokeilu samalla itsensä masokistiksi luokitellen. Tämä ei koskaan toteutunut. Karn ja Sylvian eivät työskennelleet enää koskaan yhdessä. Karn kuoli aivosyöpään vuonna 2011. Myöskään Barbieri ja Sylvian eivät ole tehneet enää sittemmin yhteistyötä. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa ja veljekset Sylvian ja Janseen ovat soittaneet useastikin yhdessä. Ehkä ikimuistoisemmin lyhytikäiseksi jääneessä Nine Horses -projektissa.
Rain Tree Crow -projekti taisi jättää kaikille osallistujille aika kitkerän maun, mutta jos sitä tarkastelee puhtaasti musiikillisen annin pohjalta on se ansiokas osa Sylvianin, Karnin, Jansenin ja Barbierin mittavaa ja omaperäistä katalogia.
Parhaat biisit: ””Big Wheels in Shanty Town”, ”Every Colour You Are”, ”Red Earth” ”New Moon at Red Deer Wallow”, ”Black Crow Hits Shoe Shine City”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: David Sylvian – Secrets Of The Beehive (1987)
Kappaleet
- Big Wheels in Shanty Town (7:08)
- Every Colour You Are (4:46)
- Rain Tree Crow (2:04)
- Red Earth (As Summertime Ends) (3:38)
- Pocket Full of Change (6:08)
- Boat’s for Burning (0:45)
- New Moon at Red Deer Wallow (5:12)
- Blackwater (4:19)
- A Reassuringly Dull Sunday (1:22)
- Blackcrow Hits Shoe Shine City (5:14)
- Scratchings on the Bible Belt (2:46)
- Cries and Whispers (2:31)
Rain Tree Crow
David Sylvian: laulu, sähkö- ja slide-kitarat (4), Hammond (1,5,9,10), e-piano (1,2,10), syntetisaattori (4,8-10), banjo (11), basso (7), urkuharmooni ja marimba (11), lyömäsoittimet (3), intiaanirumpu (4), Fx, käsittelyt, torvisovitukset (1), koskettimien-ohjelmointi Richard Barbieri: syntetisaattorit, piano (9), äänet (11), koskettimien ohjelmointi Mick Karn: basso, saksofoni, bassoklarinetti, pillit, tabla, torvisovitukset (1) Steve Jansen: rummut, lyömäsoittimet, Hammond (1,5), tamburiini (6), marokkolainen rumpu (7), marimba (9,11), käsitelty piano (11), tietokoneohjelmointi
Muut muusikot:
Djene Doumbouya: laulu (1) Djanka Diabate: laulu (1) Bill Nelson: kitara (1,8) Phil Palmer: slide (2) & akustinen (4) kitara The Phantom Horns: torvet (1) Brian Gascoigne: orkestraatio (4) Michael Brook: käsittelyt (5,11), lyömäsoittimet (9), congas (4)
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti