Ranskalainen kitaristi Richard Pinhas on kyllä melko kylmäpäinen äijä. 71-vuotiaana mies virittää sellaista scifihurmosmusiikkia että oksat pois.
Antelast kuulostaa miltei tribaalimaiselta musiikilta Arthur Narcyn paukutellessa ja Pinhasin soittaessa kitarallaan päälle.
Voisi miltei sanoa, että tämän suuntaista ennakkoluulottomuutta on totuttu kuulemaan itse King Crimsonilta eikä miltään elektronisprogressiiviselta poppoolta.
Ehkä tuo ajatus KC:sta ei olekaan niin kaukaa haettu tässä yhteydessä.
Pinhas on kertonut haastattelussa seuraavasti:
”Musically Robert Fripp was very important. I was lucky to meet him several times then to live all the ascent of King Crimson. But I was maybe more impressed by the music before the concerts of King Crimson, By the tapes of Fripp and Eno which passed in the background, sometimes things which were never been released on a disk. It has left a mark on this this period (around 1973 / 1974).”
Antelast ei selittele eikä anna mitään valmista. Livetallenne on nauhoitettu vuoden 2019 aikana ja jaettu neljään otokseen ikään kuin tuokioihin. Livetallenteissa yleensä kuultavat ihmisäänet ja taputukset on omavaltaisesti jätetty pois ja kappaleet feidataan alusta sisään ja lopusta ulos.
Tällainen mielikuva vahvistaa tuokiokuva-ajatusta. Kenties taustalla on ollut huima määrä muutakin jamittelua joka on rajattu ulos. En tiedä. Rajaus antaa kuitenkin levylle tiukan kehyksen ja linjan ja siitä ikkunasta on tirkisteltävä ohikiitävää maisemaa mikä on auki.
Levyn pihvi on Pinhasin ja Narcyn välinen mittelö tai yhteensoitto, miten sen ottaa. Kumpikin tuntuu luottavan täysin omaan tekemiseensä ja olevan niin liekeissä omassa maailmassaan että kuulija hämmentyy itsekin miten jollakin kumman tasolla nämä kaksi jaksavat kiinnostaa koko levyn mitan. Täytyy myös ihmetellä miten Pinhas tuossa iässä jaksaa koko levyn mitan vemputtaa kitarastaan mitä irti saa.
Livenä voikin olla tauko jos toinenkin paikallaan. Kombinaatiota täydentää Pinhasin luomat synteettiset sävyt jotka nekin ovat äkkivääriä ja synkkiä. Suurta yleisöä ei kosiskella ja levy rykäistään sellaisenaan kuin se on.
Lue myös:
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1992
Eikä koko levyllä ole oikeastaan sanottavammin melodiaa, kertsiä tai muuta tavanomaista kappalerakennetta! Tottumattomalle kuulijalle tämä on tietysti toisaalta haaste, mutta toisaalta seikkailumieliselle heittäytyjälle se tarjoaa melkoisen kokemuksen kohtuullisen abstraktia ilmaisua, tuskaa ja vimmaa. Eräänlaista kosmista ajelehtimista kenties.
Levyn tyyliä on vaikea määritellä. Toisaalta se on selvästi elektronista progressiivista musiikkia mutta siinä on avatgardea, jatsista ja improvisaatiosta ammennettua että musiikkia voisi luonnehtia myös varsin kokeilevaksi spacerokiksi. Pinhasin yhteydessä jopa ”Punk” on mainittu. Itse olen sitä mieltä, että se on ehkä jo harhaanjohtava termi musiikillisesti ajatellen, mutta kyllä miehen asenteessa on jotain todella kylmäpäistä. Pinhasin ja Narcyn avaruusalus vain on kovin ruttuinen, särmikäs ja se on ottanut osumaa. eikä kukaan tiedä mistä se on tullut tai minne se on menossa. Vastaavaa verrokkia oikein täytyy miettiä. Ehkä Markus Reuter?
Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotusta levyä kohtaan vaan tuotos niin sanotusti tyrmäsi nurkan takaa. Pikkaisen moitteita voisi antaa tuosta liveyleisönfeidaamisesta ja hiukan tukkoisesta soundista, mutta ei se nyt pahemmin haitannut muuten kuin että hyvin bassottelevan Florian Tatardin rooli jää hivenen taustalle. Tatard ja Narcy ovat vissiin aika tuoreita kavereita kun ei heistä oikein tietoa tahdo olla.
Heldon perustettiin 1974 ja oli aktiivinen vuoteen 1979 saakka jonka jälkeen tosiaan on ollu taukoa. Heldonin edellinen levy Only Chaos Is Real on vuodelta 2001 ja sitä en ole kuullut ja sitä edeltävä Stand By ilmestyi 1979. Nyttemmin mies on keskittynyt Heldonin kanssa livelevyihin.
Pinhas on soolona tehnyt kyllä tuossa välissä melkoisen tukun levyjä joko itse omalla nimellä tai jonkun kanssa. Noiden sisällöistä ei minulla ole kuin pintaraapasiun verran tietoa. Tältä vuodelta on yhteistyö japanilaisen ”noisemuusikko” Merzbowin kanssa.
Myös kansi on cool!
Paras biisi: ”Antelast One”
Kirjoittaja: OLLI SALO
Avainsanat: elektroninen musiikki, 2022, Ranska
Lue myös: Levyarvio: Mary Halvorson – Amaryllis (2022)
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti