1970-luku päättyi Emerson, Lake & Palmerin osalta melkoiseen pettymykseen. Kehnon Love Beachin jälkeen ELP vain katosi kartalta ja trion jäsenet alkoivat askarrella omien projektiensa parissa. Keith Emerson teki elokuvamusiikkia, Greg Lake kaksi sooloalbumia ja Carl Palmer päätyi Asiaan. 1980-luvun aikana trion jäsenet tekivät toisinaan myös yhteistyötä, mutta vain vähän aikaa kerrallaan. Lake ja Palmer soittivat hetken yhdessä, kun Lake käväisi Asiassa kokeilemassa John Wettonin saappaita. Emerson ja Lake kokeilivat yhteistyötä rumpali Cozy Powellin kanssa kekseliäästi nimetyssä Emerson, Lake & Powellissa, joka julkaisi yhden albumin. Ja vuosikymmenen lopussa Emerson ja Palmer tekivät yhden albumin Robert Berryn kanssa nimellä 3.
Kun miettii millaista musiikkia monet vanhat progedinosaurukset saivat aikaan 1980-luvulla, oli ehkä vain hyvä, ettei ELP lähtenyt tavoittelemaan tuolla vuosikymmenellä listamenestystä – tai että herrojen kalentereista ei löytynyt tuolloin sopivaa paikkaa reunionille. ELP:n kunniaksi voi sanoa, ettei paluu 1990-luvun alussa johtunut mistään sopivien tuulien odottelusta, vaan Black Moonia alettiin tehdä muutamien yhteensattumien ansiosta. Taustalla tosin saattoi vaikuttaa joku muukin kuin vain Lady Fortuna…
Kuvittelen tunnettujen yhtyeiden comebackien olevan musiikkibisneksen kannalta yleensä melko riskittömiä sijoituskohteita. Markkinoinnissa on helppo viitata entisiin meriitteihin ja aina löytyy faneja, jotka haluavat tutkia vanhojen suosikkiensa nykykunnon. Ei siis ollut mikään yllätys, että kun tietoja ELP:n jäsenten yhteisestä projektista alkoi tihkua, heräsi kiinnostus asiaan myös levy-yhtiöissä. Tulevan ELP-levyn julkaisijaksi valikoitui Victory Records, joka oli tehnyt sopimuksia monien muidenkin pitkän linjan artistien kanssa. Kuulostaako helpolta?
Keith Emersonilta oli jälleen pyydetty musiikkia elokuvaan. Musiikin tilaajana oli Phil Carson, Victory Recordsin pääjohtaja, joka 1970-luvulla oli ollut töissä Atlanticilla ja joka oli seuraillut trion jäsenten puuhailuja 1980-luvullakin. Carsonilla oli idea: Jos muutamaa Emersonin kappaletta olisi esittämässä ELP, sekä elokuva että musiikki saattaisivat kerätä enemmän huomiota. Emerson innostui asiasta ja kysyi Lakelta ja Palmerilta, olisiko näillä mielenkiintoa pienimuotoiseen yhteistyöhön. Kun trio päätyi yhteen, tuntui yhdessä soittaminen mukavalta ja sopivaa materiaaliakin alkoi syntyä – tai löytyä niistä kuuluisista pöytälaatikoista.
Black Moonin tuottajaksi tuli Mark Mancina, jolla oli hieman progekokemusta Yesin Union-albumin tiimoilta. 1970-luvun albumeillahan ELP-albumien tuottajaksi oli merkitty Greg Lake, mutta tällä kertaa yhtyeen jäsenet tuntuivat olevan tyytyväisiä saadessaan jonkun ulkopuolisen kertomaan mielipiteitään materiaalin toimivuudesta. Albumin moderni äänitystapa sen sijaan ei miellyttänyt. Valmiit kappaleet koottiin useampien ottojen palasista. Aiemminhan kappaleet oli äänitetty niin monta kertaa, että lopputulos kelpasi kaikille.
Albumi alkaa nimikappaleella ”Black Moon”, joka oikeastaan on melko onnistunut näyttö 1990-luvun ELP:n tyylistä. Alussa kuullaan melko turhia kosketinääniä, ennen kuin Carl Palmer alkaa soittaa äärimmäisen metallisilla rumpusoundeilla Queenin ”We Will Rock Youta”. Lyhyemmällä singleversiolla mennään suoraan asiaan. Keith Emersonin kosketinfanfaarin alkaessa ”Black Moon” muuttuu jäntevän tymäkäksi. Greg Laken mukaan sanoitusten ideana oli Persianlahden sodan aikana palavista öljylähteistä nousevan savun peittämä Aurinko, joka näytti oikeastaan mustalta Kuulta. Emersonin mukaan itse musiikilla ei kuitenkaan ollut mitään sodanvastaista tai muutenkaan tiedostavaa sanomaa. Kappaleen loppupuolella kuultava kelttiläissävytteinen kohta olisi toiminut hyvin koko kappaleen outrona, sillä vaikka seitsenminuuttinen kappale pysyykin kohtuullisen hyvin koossa, alkaa siinä olla pitkittämisen tuntua.
”Paper Blood” vie levyn tunnelman 1980-luvulle. Isot rummut, tarttuvaksi tarkoitettu kertosäe ja kaiken kaikkiaan kovin yksinkertainen rakenne tuntuu kirmailevan aikuisrockvaiheeseen päätyneen Genesiksen reviirillä. Kirmailu tosin ei kuvaa kappaleen aivan liian kömpelöä toteutusta. ”Paper Blood” pohjautuu Laken ja Geoff Downesin muutamaa vuotta aiemmin Ride The Tiger -sessioissa kirjoittamaan kappaleeseen nimeltä ”Money Talks”, jossa Lake pohdiskeli kontrastia rikkaiden ja köyhien välillä. Emersonin Hammondtyöskentely on kappaleen parasta antia.
Lue myös:
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1992
- Levyarvio: Tori Amos – Little Earthquakes (1992)
- Review: Yes – Close To The Edge (1972)
- Sarja: David Bowie – Stage (1978/2005)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells II (1992)
- Review: Camel – Stationary Traveller (1984)
Greg Lake sai 1970-luvulla ujutettua ELP:n albumeille ihan näppäriä akustisella kitaralla soitettuja kappaleita. Laken ja Geoff Downesin Ride The Tiger -sessioissa kirjoittama ”Affairs Of The Heart” on jatkoa tuolle perinteelle, tosin kappale on aika hengetön. Levy-yhtiössä kappaleeseen kuitenkin luotettiin niin paljon, että se julkaistiin singlenäkin.
Perinteitä ylläpitää myös levyn “pakollinen” sovitus klassisesta musiikista. Sergei Prokofjevin ”Romeo And Juliet” ei kuulu ELP:n onnistuneimpiin sovituksiin, Palmerin rumputyöskentely tuntuu kovin jähmeältä ja Emersonin valitsemat kosketinsoundit ovat aika hirveät. Tätä kuunnellessa on helppo ymmärtää, miksi nämä rakastavaiset päätyivät Shakespearen näytelmässä itsemurhaan.
”Farewell To Arms”, niinpä niin. Ernest Hemingwayn romaanin nimi oli innoittanut vuosikymmentä aiemmin punkyhtyettä Kollaa kestää, nyt näitä paluun tehneitä rockmuusikoita. Tarjolla on balladi, jollaisia ajan henki (Persianlahden sota, mutta myös Saksojen yhdistyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen) tuntuivat synnyttävän ihan liikaa. Minulle tulee mielikuva Emersonista ja Lakesta suunnittelemassa balladia, jonka aikana keikalla yleisö kaivaa sytkärit esiin. Kappaleesta tulee minulle mieleen Scorpionsin ”Wind Of Changes” – ja tämä ei ollut kehumista.
Emersonin kirjoittama instrumentaali ”Changing States” palauttaa jälleen uskon ELP:n osaamiseen. Palmer tosin on kadottanut soitostaan aiempaa rentoutta, mutta muuten tämä hieman elokuvamusiikkimainen kappale toimii mukavasti ja saa hymyn nousemaan huulille.
ELP:n sedät kertoivat levyn julkaisun aikaan musiikin virranneen heistä jälleennäkemisen riemun ansiosta. Siksi tuntuu hieman oudolta, että levylle on otettu mukaan tuottaja Mark Mancinan säveltämä ”Burning Bridges”. Eihän tämä nyt erotu muusta materiaalista hyvässä eikä pahassa, joten kappaleen valinta lähinnä hämmästyttää. Ehkäpä tuottajalla oli osuutta asiaan.
Vaihtelu virkistää! Pianolla – tai tietysti sillä Steinwaylla – soitettu ”Close To Home” on levyn muusta materiaalista poikkeavan äänimaailmansa ansiosta positiivista kuunneltavaa. Hetkittäin tunnelma on samankaltainen kuin joillain Trilogyn kappaleilla. Ei tämä miltään klassikolta kuulosta, pikemminkin studiolla sattumalta äänitetyltä Emersonin improvisoidulta sormiverryttelyltä.
”Better Days”. ELP oli todellakin nähnyt parempia päiviä. Kun biitti napataan Michael Jacksonin viisi vuotta aiemmin julkaistusta ”Smooth Criminalista”, voi vain pyöritella päätään. Olen sanaton.
Levy päättyy Laken kirjoittamaan balladiin ”Footprints In The Snow”. Näitähän Lakella tuntuu riittävän, eikä tämä tunnu mitenkään erityisen mieleenjäävältä. Albumin lopetuksena se ei toimi, jälkimakua voisi verrata väljähtäneeseen, huoneenlämpöiseen olueeseen – et todellakaan halua yhtään lisää samaa, vaan jotain kunnollista, jolla epämiellyttävän maun saa huuhdottua suusta.
Singleiltä löytyy myös yksi kappale, joka ei päässyt Black Moonille. ”A Blade Of Grass” on Emersonin soolona esittämä lyhyehkö pianoinstrumentaali, joka muistuttaa ”Close To Homea”. ”A Blade Of Grassin” poisjättö oli aivan fiksu ratkaisu, eipä tuo albumi olisi toista pianoinstrumentaalia kaivannut.
Kun Black Moon julkaistiin keväällä 1992, siitä ei muodostunut niin suurta myyntimenestystä kuin mitä levy-yhtiössä oli toivottu. Eihän ostavan yleisön reaktioita voikaan koskaan tietää etukäteen. Kriitikkojenkin antama vastaanotto oli vaihtelevaa, mutta yhtyeen jäsenet sentään tuntuivat olevan tyytyväisiä tuotokseensa ja odottivat kiertueelle pääsyä.
Nyt kuunneltuna Black Moonin materiaali ei tunnu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erityisen vahvalta eikä edes omaperäiseltä. Tuotantopuolikin tuntuu kovin vanhentuneelta ja muutamia ratkaisuja voi vain ihmetellä. Palmerin soitosta tuntuu kadonneen nuoruuden riemu ja näyttämisenhalu, joita monet tämän levyn kappaleet olisivat kaivanneet. Laken ääni oli pysynyt yllättävänkin hyvänä ja Emersonin sormet liikkuivat edelleen vikkelästi. Tosiasiassa Black Moon on melko johdonmukaista jatkoa Emersonin, Laken ja Palmerin 1980-luvun aikana tekemälle musiikille, eikä edelleen kunnianhimoinen trio onneksi yrittänytkään palata 1970-luvulle.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Emerson Lake & Palmer, progressiivinen rock, 1992
Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel – i/o (2023)
Tuottaja: Mark Mancina
Levy-yhtiö: Victory Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti