Huoleton vuosi 2019. Deep Purple oli jälleen suunnannut Nashvilleen äänittämään jo kolmatta peräkkäistä albumia tuottajalegenda Bob Ezrinin kanssa. Edelliset julkaisut NOW What!? ja Infinite olivat olleet erinomaisia ja elinvoimaisia – Ezrin oli selvästikin onnistunut innostamaan yli 15 vuotta yhdessä soittaneen kokoonpanon uuteen loistoon. Samalla myös studioalbumien julkaisutahti oli kiihtynyt tasolle, jollaiseen yhtyeen ei vuosikymmentä aiemmin olisi uskonut enää koskaan yltävän.
Loppuvuodesta 2019 alkoi Kiinan suunnasta kuulua kummia ja pian vuodenvaihteen jälkeen uusi tauti alkoi levitä vauhdilla ympäri maailman. Deep Purplen uuden albumin julkaisuajaksi oli suunniteltu vuoden 2020 kesäkuuta, jonka jälkeen albumilta olisi saatu kesän keikoille esitettäväksi muutama uusi kappale. Koronapandemian ja siihen liittyneiden sulkujen vuoksi julkaisua lykättiin elokuulle, mutta eihän sekään lopulta helpottanut yhtyeen keikkailumahdollisuuksia. Kun Whoosh! lopulta julkaistiin, ei Deep Purple suunnistanut kiertueelle, vaan yhtyeen jäsenet jäivät eri puolille maailmaa perheidensä luokse.
Deep Purple oli kuitenkin tehnyt jälleen onnistuneen albumin. Se osoitti, että yhtye oli löytänyt tasapainon. Haastatteluissa yhtyeen jäsenet osoittivat senkin, etteivät he missään tapauksessa suhtaudu itseensä liian vakavasti. Kun eräs haastattelija kysyi Ian Gillanilta albumin nimen merkitystä, hän sai seuraavanlaisen selityksen: “Whoosh is an onomatopoeic word that, when viewed through one end of a radio-telescope, describes the transient nature of humanity on Earth; and, through the other end from a closer perspective, illustrates the career of Deep Purple.” Gillanin hölynpölyä on turha edes yrittää ymmärtää. Ian Paice sen sijaan totesi levyn äänitysten jälkeisten kuukausien osoittaneen, että ihminen on aiheuttanut planeetalle ongelmia, joiden vuoksi saatamme hävitä täältä levyn nimen tyylisellä nopeudella.
”Throw My Bones” käynnistää levyn vakuuttavasti. Alusta alkaen tulee selväksi, ettevät Purplemuusikot ole lähteneet keksimään pyörää uudelleen, vaan tällä levyllä lähinnä hiotaan kahdella edellisellä albumilla kehiteltyä tyyliä entistäkin paremmin soljuvaksi. Muistumia on kyllä aikaisemmastakin tuotannosta – oikeastaan ”Throw My Bones” kuulostaa hetkittäin pidemmälle kehitetyltä versiolta Rapture Of The Deepin avausraita ”Money Talksista”. Musiikki on Deep Purplen esittämäksi yllättävänkin raskasta, riffi on jyräävä.
“I don’t know what lies ahead
It’s all a mystery, man, I heard it said
You do your thing, you do your best
I take a guess at what happen next”
Joissain yhteyksissä väitetään, että Whoosh! olisi Deep Purplen ”aikatrilogian” kolmas osa. Kieltämättä ”Throw My Bonesin” sanoituksista löytyy jälleen ajatuksia niin ajan kulumisesta, äärellisyydestä kuin äärettömyydestäkin. Onneksi Ian Gillan ja Roger Glover eivät kuitenkaan heittäydy liian syvällisiksi.
Hieman oudolla kitarariffillä alkava “Drop The Weapon” muuttuu nopeasti hyvin rullaavaksi rockbiisiksi. Paicen ja Gloverin muodostama loistava komppiryhmä antaa taustatukea, kun Don Airey ja Steve Morse riffittelevät ja sooloilevat. Vaikka sanoituksissa käsitelläänkin luultavammin jengiväkivaltaa, voisi kappaleen kuunteluttaa muutamalla yksinvaltiaallakin.
“Little brother I’m telling you now
Your pride can take a hit
Little brother take a deep breath
Cool off man, forget about it”
Myös “We’re All The Same In The Dark” rullaa hämmästyttävän helpon kuuloisesti. Mitään suurta sanomaa kappaleella ei ole, mutta ”Baby won’t you be my friend / And love me right until the end” kuulostaa Gillanin laulamana hämmentävän sympaattiselta. Steve Morsen lyhyt kitarasoolokaan ei ole mitään pullistelua, vaan pikemminkin osoitus siitä, että kitaristi on kappaleen ehdoilla soittava mestari.
Synkkä “Nothing At All” on musiikiltaan raskas ja bluesahtava. Kappaleen sanoma on seitsemänkymppisen Gillanin laulamaksi yllättävänkin ajankohtainen – hänkään ei ole sulkenut silmiään ilmastonmuutokselta ja muilta planeettaamme uhkaavilta asioilta.
“Just a few of us walk arm in arm
It’s innocent and charming
But the children seem to be getting alarmed
Don’t worry kids, it’s nothing at allWhen I hear about the doom and gloom
That’s around the corner, and coming soon
I take a sip of mother’s ruin
And sit with my back to the wallIt’s nothing at all
Nothing at all
And the old lady smiled
It’s nothing at all
Then she blew all the leaves off my tree”
Gillan on kertonut, että laulua kirjoittaessaan hän ajatteli luontoäitiä vanhana naisena. ”Lehtien puhaltaminen puustani” tuntui sopivan runolliselta ilmaisulta siitä, mitä on odotettavissa. Sekä Airey että Morse soittavat kappaleella tunnelmaan sopivat soolot.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Don Aireyn uhkaavasti mörähtelevillä Hammondeilla alkava “No Need To Shout” on melko suora rockkappale. Gillanin on annettu olla kappaleella pääosassa, poliitikkojen tyhjistä puheista laulaminen tuntuu antavan laulajalle syyn kärkevämmän kielen käyttöön. ”No Need To Shout” on yksi harvoista tämän albumin kappaleista, joita Deep Purple on esittänyt keikoillaan.
“Step By Stepin” alussa kuultavat kirkkourut ovat ehkä turhan mahtipontiset, mutta pian ¾-tahtilajissa keikahteleva kappale alkaa liikkua musiikillisesti samankaltaisissa maisemissa kuin ”The Purpendicular Waltz” tai ”Above And Beyond”. Melodian melankolisuus ja Gillanin laulun pidätelty aggressiivisuus luovat kappaleelle tyylikästä jännitettä.
Whoosh! on jaettu kahteen näytökseen, jotka eivät kuitenkaan myötäile tuplavinyyliversion levypuoliskoja. ”Act 2” alkaa reippaalla rock’n’roll-kappaleella “What The What”. Don Airey hauskuuttaa perinteisellä pianonpimputuksellaan. Sanoituksiinkin on heitelty vanhoja rock’n’roll-kliseitä ”Speed Kingin” tyyliin. ”What The What” on hyvä näyte siitä, että Deep Purple osaa edelleen tehdä viihdyttäviä pikku rokkibiisejä.
Pääosin noin neliminuuttisia kappaleita sisältävä Whoosh! kuulostaa luultavasti juuri kappaleiden lyhyyden ansiosta napakalta albumilta. “The Long Way Round” on levyn ensimmäinen yli viisiminuuttinen kappale ja pidempi kesto käytetäänkin onnistuneesti dramaattisuuden lisäämiseen. Kappaleen väliosassa kuullaan samankaltaisia tehokeinoja kuin Perfect Strangersin avausraita ”Knocking At Your Back Doorilla”. Pienet vihjaukset menneeseen elävöittävät kappaletta hauskasti, mutta eivät soittajat silti heittäydy nostalgisiksi. Muun levyn tapaan myös ”The Long Way Round” kuulostaa tavallaan positiivisella tavalla ajattomalta – tai ainakin joltain muulta kuin vuoden 2020 musiikilta.
“The Power Of The Moon” alkaa rauhallisella introlla, mutta muuttuu nopeasti suoraksi rockiksi. Tiedän mielipiteeni olevan kerettiläinen, mutta tämänkin kappaleen urkusooloa kuunnellessa on pakko todeta Don Aireyn olevan soitossaan Jon Lordia rohkeampi kokeilija. Airey kulkee soitossaan sellaisilla alueilla, joille Jon Lord ei aikoinaan uskaltautunut. Tyylikkäässä kappaleessa on muutenkin vahva tunnelma. Ehkäpä kuu on vaikuttanut tällä kappaleella yhtyeen soittajiinkin.
“Who am I to talk about the lunacy at hand?
Burnishing the madness in my head
And who am I to mention that before it all began
Everything I heard was never said at all?
It’s the power of the moon
The power”
“Remission Possible” on puolitoistaminuuttinen instrumentaali, joka oikeastaan kuulostaa lähinnä jonkin julkaisematta jääneen kappaleen villiltä urkusoolokohdalta.
“Man Alive” palailee ajatukseen ihmiskunnan tuhoutumisesta. Paikoin jopa kauhuelokuvamaisissa tunnelmissa kulkeva kappale tasapainottelee vaikuttavan ja kornin rajoilla hieman samaan tapaan kuin Alice Cooper kappaleella ”The Black Widow” – jonka Bob Ezrin tuotti 1970-luvulla. Tunnelma on vahva, musiikki ja lyriikat – tätä sanaa pitää käyttää Deep Purplen kohdalla säästeliäästi – muodostavat kauniisti toimivan kokonaisuuden.
Suunnilleen vuodesta 2000 lähtien Deep Purplen albumeilta on etsiskelty vihjeitä siitä, että juuri kyseinen levy jää yhtyeen viimeiseksi. Act 2:n viimeinen kappale (ennen bonusraitaa) oli Ritchie Blackmoren ja Jon Lordin kirjoittama “And The Address”, joka oli yhtyeen yli 50 vuotta aiemmin julkaistun debyyttialbumi Shades Of Deep Purplen avausraita. Voisiko faneille enää selvemmin kertoa, että yhtye on nyt tehnyt täyden kierroksen ja on valmis suuntaamaan auringonlaskun suuntaan autuaammille keikkapaikoille? Jotain samansuuntaista voi päätellä myös albumin kannessa käytetystä yhtyeen logosta, joka sekin on napattu Shades Of Deep Purplelta.
”And The Address” soitetaan alkuperäisversiota kunnioittavasti, kuitenkin sopivasti päivitetyillä soundeilla. ”Man Aliven” synkkyyden jälkeen ”And The Address” tuntuu todella virkistävältä kuunneltavalta. Steve Morsen ja Don Aireyn sooloilujen ansiosta kappale ei edes erotu mitenkään erityisen selvästi muun albumin materiaalista. Morse tavoittaa soitossaan hienosti alkuperäisen version kitaran rock’n’roll-hengen.
Minkähän takia albumin kaikilta eri formaateilta löytyvä “Dancing In My Sleep” on merkitty bonusraidaksi? Hyvän grooven kuljettama kappale kuulostaa ”And The Addressin” jälkeen kieltämättä hieman irralliselta, mutta jossain muussa kohdassa albumia asiaan ei olisi kiinnittänyt lainkaan huomiota. ”Dancing In My Sleep” on oikeastaan tämän kokoonpanon tekemäksi melko yllätyksetön kappale.
Musiikillisesti Whoosh! ei aukonut uusia uria, pikemminkin Deep Purple päätyi hiomaan Bob Ezrinin kanssa kahdella edellisellä albumilla hyväksi havaittua tyyliä vielä paremmaksi. Yhtyeen groove on loistava ja vaikkei Gillan enää kiljunutkaan nuoruusvuosiensa tyylillä, ei hänen lauluaan voi moittia. Uusilla kappaleilla Gillan osoittaa olevansa tyylikäs tulkitsija. Jälleen kerran joudun harmittelemaan sitä, että keikoilla hän edelleen – luultavasti omasta tahdostaan – rääkkää ääntään vuosikymmeniä vanhojen kappaleiden kanssa. Tuoreemmasta materiaalista löytyisi kuitenkin runsaasti laadukkaita kappaleita, jotka sopisivat paremmin Gillanin nykyiselle äänialalle.
Vaikka joillain kappaleilla onkin mukana vakavampia teemoja, on Deep Purplen 21. studioalbumin jälkimaku positiivinen. Sanoitukset on tehty tutun turvalliseen tapaan: Vakavampia aiheita pohditaan epätavallisesta näkökulmasta, välillä sanoitukset taas ovat vain pöhköjä. Albumin julkaisun aikaan arvosteluissa jopa kiiteltiin sitä, ettei Deep Purple tehnyt teemoiltaan vakavaa albumia – koronan riivaamassa maailmassa ei kaivattu enempää synkistelyä.
Myös albumin graafista ulkoasua kehuttiin, vaikkei ”2000-luvun paras levykansi” välttämättä olekaan Deep Purplen kohdalla mikään huikea saavutus. Olikohan idea tomuksi hajoavasta astronautista peräisin Endgame-elokuvasta? Tuota astronauttiteemaa käytettiin myös kappaleiden ”Throw My Bones” ja ”Nothing At All” musiikkivideoilla.
Whoosh! otettiin positiivisesti vastaan. Purplefanit hankkivat levynsä jälleen välittömästi, minkä ansiosta albumi löytyi monissa maissa myyntilistojen kärkikymmeniköstä. Ykkössijat Suomessa ja Saksassa eivät olleet suuria yllätyksiä, mutta Brittilistan neljäs sija oli Deep Purplen paras saavutus sitten 1970-luvun.
Kun yhtyeen jäseniltä kyseltiin mahdollisesta seuraavasta albumista, tuntuivat kaikki suhtautuvan asiaan myönteisesti. Whoosh! jäi kuitenkin Steve Morsen osalta viimeiseksi Deep Purplen studioalbumiksi, jolle hän oli kirjoittamassa uusia kappaleita. Morse soitti kyllä myös vuonna 2021 julkaistulla Turning To Crime -albumilla, mutta kyseinen tuotos sisälsi vain coverversioita Deep Purplen jäsenten vanhoista suosikeista. Kun Deep Purple lukemattomien muiden yhtyeiden tavoin palasi vuonna 2022 esiintymislavoille, oli Morse mukana vain muutamalla keikalla. Vaimolla todettu syöpä sai hänet ensin pitämään taukoa keikkailusta, mutta hoitojen pitkittyessä Morse päätti jättää Deep Purplen. Loppukesästä uudeksi viralliseksi kitaristiksi valittiin Morsea jo muutaman kuukauden ajan keikoilla tuurannut Simon McBride.
Vaikka Steve Morsen vaimo onkin sittemmin kertonut toipumisestaan, oli hänen sairastumisensa varmasti Stevelle melkoinen kokemus. Se mitä meillä on nyt, voi olla hetkessä poissa. Whoosh!
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Machine Head (1972)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: earMUSIC
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti