Levyarvio: Deep Purple – Purpendicular (1996)

Kun Ritchie Blackmore ilmoitti jättävänsä Deep Purplen syksyllä 1993, päättivät muut jatkaa jonkun soittotyyliltään (ja luonteeltaan) toisenlaisen kitaristin kanssa. Joulukuussa 1993 tuuraajaksi tullut Joe Satriani ilmoitti heti, ettei hän aio jäädä yhtyeeseen vakituiseksi kitaristiksi. Etsimistä jatkettiin ja Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice kirjoittivat kukin mieleensä tulleita vaihtoehtoja. Kuulemma jokaiselta listalta löytyi Dixie Dregsissä, Steve Morse Bandissa ja Kansasissa soittanut monipuolinen amerikkalainen kitaristi Steve Morse, joka oli voittanut Guitar Player -lehden ”Best Overall Guitarist” -äänestyksen viisi kertaa peräkkäin. 

Steve Morse on kertonut Deep Purpleen liittymisen käyneen helposti. Hänen manageriinsa oltiin yhteydessä ja manageri kysyi Morselta pitikö tämä Deep Purplesta. Morse vastasi myöntävästi, tosin hän oletti levy-yhtiön haluavan hänen tekevän tribuuttialbumin. Kun Morse oli ilmoittanut olevansa Deep Purplen käytettävissä, kävi Roger Glover tapaamassa häntä. Tarkoitus oli tietysti saada selville millaiselta mies vaikutti – yhtyeeseen ei haluttu uutta hankalaa kitaristia. Harjoitukset alkoivat muutamaa päivää myöhemmin. ”Ensimmäisenä päivänä soitimme Purplen kappaleita, toisena päivänä ehdottelin paria sovitusjuttua joihin suostuttiinkin ja kolmantena päivänä olimmekin jo keikalla Meksikossa! Sen keikan jälkeen minulle sanottiin että olen bändissä”, on Morse kertonut myöhemmin. Tuo keikka oli Mexico Cityssä 23.11.1994, eli melko tarkkaan vuoden verran Ritchie Blackmoren viimeisen Purplekeikan jälkeen.

Uusia kappaleita alkoi syntyä melko nopeasti ja uuden kokoonpanon soittamisen riemu kuului kappaleilta. Heti ensimmäisten harjoitusten aikaan sovittiin, että uudet kappaleet merkitään reilusti koko viisikon tekemiksi, sillä idea saattoi tulla kenen tahansa soitosta ja kaikki osallistuivat sovituksen tekemiseen. Ideoita testattiin rohkeasti, eikä jo ennen uuden albumin julkaisua keikoilla soitettu uusi materiaali jäänyt kulkemaan vain tuttuja ja turvallisia polkuja. Yhtyeen fan clubin kautta myyty cd-single ”Turtle Island Shuffle” osoitti myös sen, ettei yhtyeen huumorintaju ollut hävinnyt. Esittäjäksi oli merkitty Dick Pimple ja soittajien nimet on väännelty esimerkiksi Nigel Nailin tapaisiksi anagrammeiksi tai muuten maustettu perinteisellä brittihuumorilla. Itse ”Turtle Island Jam” oli pitkä jami, joka päätyi vuonna 2012 Gillanin ja Tony Iommin kokoamalle hyväntekeväisyyslevylle WhoCares.

Uuden kokoonpanon ensimmäinen studioalbumi Purpendicular kertoo jo nimellään, että yhtye on ottanut uuden suunnan. Samoin ääntyvä perpendicular tarkoittaa kohtisuoraa ja yhtye olikin tehnyt kuvainnollisesti 90 asteen käännöksen aikaisempaan nähden. Aloitusraita ”Vavoom: Ted The Mechanic” ei oikeastaan kuulosta aikaisemmalta Purplelta ennen kuin Ian Gillan alkaa laulaa tunnistettavalla äänellään. Steve Morsen sormilla soittama intro kuulostaa jännittävältä. Kun koko yhtye alkaa soittaa, vetää riffi ja groove mukanaan. Gillanin mukaan tositapaukseen perustuva tarina Tedistä on hauska ja se sisältää muutamia mieleenjääviä lausahduksia kuten ”And another thing I won’t discuss is religion, it always causes a fight.” Gillanin hieman rappia – tai toisaalta Fireballin ”No One Camea” – muistuttava laulutapa on tehokas ja antaa hyvin tilaa Jon Lordin ja Steve Morsen työskentelylle. Kappaleesta tulikin nopeasti yksi uuden kokoonpanon klassikoista.

Tunnelma vaihtuu melkoisesti, kun ”Loosen My Strings” alkaa. Kappale on toisaalta rauhallinen ja kaihoisan kuuloinen, toisaalta jopa uhmakas. Kappale kasvaa vähitellen ja Steve Morsen kitarasoolo on suorastaan lyyrinen. Sooloa kuunnellessa on helppo uskoa Morsen kehuja, joiden mukaan Lord ei ainoastaan löytänyt keikoilla hänen improvisoitujen soolojensa aikana välittömästi oikeita sointuja, vaan myös aavisti mihin suuntaan soolo jatkuisi. 

Seuraavana kuultava ”Soon Forgotten” esittelee jälleen erilaisen Deep Purplen. Riitasoinnuissa etenevässä kappaleessa on tyyliin täydellisesti sopivan epämääräinen Hammond-soolo. ”Soon Forgotten” soitettiin ilmeisesti vain yhden kerran keikalla keväällä 1995. Kyseinen keikka on julkaistu bootleggina ja sillä kuultava ”Soon Forgotten” todistaa sen, että jopa Deep Purple voi mennä kappaletta soittaessaan aivan sekaisin.

Albumin hienoimmat hetket kuullaan ”Sometimes I Feel Like Screamingin” aikana. Kauniisti kehittyvä kappale on yksi Deep Purplen levytysuran hienoimmista saavutuksista ja se julkaistiin myös lyhennettynä singleversiona. Steve Morsen mukaan kappale syntyi helposti – hän sattui soittamaan kitaraa ja Jon Lord ja Roger Glover alkoivat soittaa mukana ja kehitellä melodiaa eteenpäin. Albumilla kuultavalla kappaleella Steve Morsen ja Jon Lordin melodinen soitto ja komppiryhmän rento tuki muodostavat tyylikkään taustan Gillanin laululle. Sanoituksetkin ovat melankolisuudessaan onnistuneet ja kappaleen tunnelmaan sopivat. 

Ian Gillan tuntui siirtyvän uuden kokoonpanon myötä sanoituksissaan uuteen vaiheeseen. Hän kertoi näihin aikoihin haluavansa varmistaa etukäteen, ettei hän vahingossa loukkaisi ketään. Hän totesi myös sen, ettei viisikymppisenä enää ole niin luontevaa tehdä lauluja rock’n’roll-elämästä tai naisista – tosin ei hän jatkossakaan täysin luopunut noista rockin ikuisista aiheista. 

Lue myös:

”Cascades: I’m Not Your Lover” nostaa tempoa ja se on jälleen hieman tavallisempi rockkappale – tietysti Deep Purplen tapaan toteutettuna. Jon Lordin ja Steve Morsen unisonossa soittama nopea soolo osoittaa selvästi sekä urkurin että kitaristin löytäneen tasoisensa soittokaverin. Lordin piristyminen ja hakeutuminen valokeilaan oli tervetullut muutos Deep Purplen soundissa.

Purpendicularin yllättävän toimiva vaihtelu raskaiden ja rauhallisten kappaleiden välillä jatkuu myös seuraavalla kappaleella. ”The Aviator” taitaa olla Deep Purplen ainoa irlantilaissävytteinen kappale. Yllättävän hienosti yhtye ottaa tämänkin tyylin omakseen. Vaikkei kappale varsinaisesti lentämisestä kerrokaan, tuli idea sanoituksiin tiettävästi Steve Morsen lentoharrastuksesta. Lentäminen symboloi kauniisti vapautta. Kappaleen kitarasoolo on asiaankuuluvan eteerinen.

”Rosa’s Cantina” on synkkä boogie, jolla Jon Lord soittaa Hammondejaan tyylikkään perinnetietoisesti. Vaikkei kappaleella varsinaisesti hirveästi tapahdukaan, pitää Gillanin kertoma tarina ja tiukka soitanta sen koossa ja mielenkiintoisena. Rytmiryhmä soittaa esimerkillisesti ja Jon Lordin soolo on luonnollisesti tyylikäs.

Tätä levyä kuunnellessa on hienoa huomata, ettei yhtye halunnut päästä kappaleissa helpolla. Riffit eivät ole aivan yksinkertaisia, kappaleista löytyy useita erityyppisiä osia, eivätkä tahditkaan ole aina yhtä pitkiä. ”A Castle Full Of Rascals” on noiden ominaisuuksien ansiosta jossain progressiivisen ja raskaan rockin välimaastossa seikkaileva kappale. Jon Lord ja Ian Paice puskevat kappaletta hienosti eteenpäin. Progeriffin – joka tuo minulle mieleen edellisen albumin kappaleen ”Nasty Piece Of Work” – ja rocksäkeistön vaihtelu toimii hyvin ja tuo kappaleeseen mielenkiintoisen jännitteen.

”A Touch Away” on Deep Purplen soittamaksi poikkeuksellisen yksinkertainen ja kevyt kappale. Se tuntuu leijailevan Jon Lordin Hammondien ja Steve Morsen kitaroiden varassa jossain pilvettömällä taivaalla. Vaikka Gillanin laulamissa sanoituksissa onkin välillä hölmömmät hetkensä, tuntuvat kappaleen päättävät sanat ”Soft as a feather, and just a touch away” sopivan tunnelmaan täydellisesti.

Rauhallisesti alkava ”Hey Cisco” on albumin vauhdikkain kappale. Ian Paicen ei olisi voinut kuvitellakaan soittavan tähän tyyliin tätä levyä edeltäneiden kymmenen vuoden aikana. Sama vauhti ja päättäväisyys leimaavat koko yhtyeen soittoa. Varsinkin Paicen ja Roger Gloverin soittoa kannattaa kuunnella tarkemmin – tuon tasoiseen yhteensoittamiseen pääseminen vaatii vuosia. Energinen kappale on yksi levyn onnistuneimmista ja jälleen hyvä esimerkki siitä, että hurjempiakin ideoita testattiin ja toteutettiin rohkeasti.

Hieman yli tunnin mittainen Purpendicular on Deep Purplen studioalbumiksi poikkeuksellisen pitkä, eikä se tietenkään voinut sisältää pelkästään loistavia kappaleita. ”Somebody Stole My Guitar” ei ole huono, mutta kaiken uuden joukossa se tuntuu vaisulta, eikä tarina varastetusta kitarastakaan oikein jaksa innostaa. Kappale muistuttaa riffiltään ja toteutukseltaan ehkä eniten entistä Purplea. 

Albumin perusversion päättää ”The Purpendicular Waltz”, joka tiettävästi oli uuden kokoonpanon ensimmäinen yhteinen sävellys. Kappaleen vahva tunnelma tulee Steve Morsen kaihoisasta kitaramelodiasta, Jon Lordin Hammondeista sekä Ian Paicen soitosta, jossa iskujen paikka tuntuu vaihtelevan täysin satunnaisesti. ”The Purpendicular Waltz” onkin hieno päätös upealle albumille. Japanilaisessa ja amerikkalaisessa painoksessa bonusraitana oleva ”Don’t Hold Your Breath” on aivan perustellusti jätetty julkaisematta muualla – tämän kokoonpanon kappaleeksi se on valitettavan yllätyksetön.

Alkuvuodesta 1996 julkaistun albumin vastaanotto vaihteli. Ruotsissa ja Suomessa se nousi albumilistalla kymmenen myydyimmän levyn joukkoon, muualla myynti oli vaisumpaa. Brittilistan 58. sija ei yllätä – saarivaltio oli noihin aikoihin innostuneempi Spice Girlsistä ja tyttöenergiasta. Hienon albumin verrattain heikko menestys saattoi kyllä johtua myös siitä, että osa faneista ei suostunut edes tutustumaan uuteen kokoonpanoon. Ja tietysti faneista löytyi ja löytyy yhä niitä, joiden mielestä Deep Purple muuttui liikaa Blackmoren lähdettyä. 

Kyllähän Steve Morsen liittymisen jälkeen moni asia muuttuikin Deep Purplessa. Yhtye alkoi keikkailla huomattavasti aiempaa enemmän ja matkusti myös maihin, joissa se ei ollut käynyt aiemmin. Koko yhtyeen soitosta kuului aivan uudenlainen rentous. Varsinkin Ian Paicen soitto svengasi rennosti mutta tarkasti. Ja uusien kappaleiden myötä kuului pitkästä aikaa jo lähes unohtunut asia – Deep Purplen musiikki on monipuolista, ei pelkästään riffien kuljettamaa raskasta rockia. Kaiken kaikkiaan yhtye vaikutti jälleen demokraattiselta. Ulkomusiikillisista muutoksista pitää mainita se, ettei Jon Lord enää värjännyt hiuksiaan, vaan antoi harmaan näkyä. Ehkäpä se symboloi sitä, että yhtye oli lopultakin kasvanut aikuiseksi.

Nyt jo yli 25 vuotta vanhan Purpendicularin myötä Deep Purple siirtyi tasapainoisempaan vaiheeseen. Kaikesta päätellen Steve Morsen valinta kitaristiksi oli onnistunut ratkaisu.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 5 out of 5.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021
Kappaleet
  1. ”Vavoom: Ted the Mechanic” 4:16
  2. ”Loosen My Strings” 5:57
  3. ”Soon Forgotten” 4:47
  4. ”Sometimes I Feel Like Screaming” 7:29
  5. ”Cascades: I’m Not Your Lover” 4:43
  6. ”The Aviator” 5:20
  7. ”Rosa’s Cantina” 5:10
  8. ”A Castle Full of Rascals” 5:11
  9. ”A Touch Away” 4:36
  10. ”Hey Cisco” 5:53
  11. ”Somebody Stole My Guitar” 4:09
  12. ”The Purpendicular Waltz” 4:45
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: RCA

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑