Deep Purplen kokoonpano on muuttunut reilun 50 vuoden aikana lukuisia kertoja. Jokainen muusikko on tuonut yhtyeeseen jotain uutta. Loppuvuodesta 1994 mukaan tullut kitaristi Steve Morse toi yhtyeeseen tasapainoa, jota fanien rakastama Ritchie Blackmore ei pystynyt tarjoamaan.
Blackmoren lähdön jälkeen Deep Purple oli tulevien vuosien keikkatahtiin nähden viettänyt hiljaiseloa. Joe Satriani oli soittanut joulukuussa 1993 lyhyellä varoitusajalla kuusi keikkaa Japanissa sekä seuraavana kesänä parikymmentä keikkaa Keski-Euroopassa. Järjestely oli sovittu jo alun perin väliaikaiseksi, eikä Satrianilla ollut mielenkiintoa liittyä yhtyeen vakituiseksi jäseneksi. Satriani oli kuitenkin ehtinyt näyttää, että Deep Purple kelpasi faneille myös ilman tuittuilevaa Blackmorea. Uuden vakituisen kitaristin etsintä alkoi ja kaikkien toivelistalta löytynyt Steve Morse liittyi Deep Purpleen muutamaa päivää ennen 23.11.1994 Meksikossa soitettua uuden kokoonpanon ensimmäistä keikkaa.
Vuonna 2022 cd- ja vinyyliformaatissa julkaistu Bombay Calling on taltioitu Bombayssa Intiassa 8.4.1995. (Samana vuonna kaupungista alettiin käyttää virallisesti nimeä Mumbai.) Vaikka Morse oli siis ollut Deep Purplen jäsen jo reilut neljä kuukautta, oli keikka uudelle kokoonpanolle vasta kuudestoista, eikä setissä ollut tapahtunut kovin suuria muutoksia verrattuna Joe Satrianin aikaisiin keikkoihin. Yhtyeellä oli vielä viikkoa myöhemmin esiintyminen New Delhissä, jonka jälkeen loppuvuosi käytettiin tulevan Purpendicular-albumin äänityksiin.
Bombayn keikka kuvattiin, mutta sen jälkeen nauhat katosivat. Masternauhat kuitenkin löydettiin sattumalta loppuvuodesta 1999 ja yhtyeen management hankki ne käyttöönsä. Keikka julkaistiin virallisesti ensimmäisen kerran dvd-formaatissa vuonna 2000 nimellä Bombay Calling – Bombay Live ’95. Tuolloin dvd julkaistiin muutamien muidenkin purppurajulkaisujen tapaan ainoastaan Australiassa, muualla julkaisuja alkoi tulla vuodesta 2004 lähtien. Julkaisun nimi Bombay Calling on otettu It’s A Beautiful Day -yhtyeen samannimisestä kappaleesta, jonka teemaa varioimalla Deep Purple oli kehitellyt ”Child In Timen” vuonna 1969.
Vaikka uusi kokoonpano oli soittanut keväällä 1995 pari keikkaa Yhdysvalloissa, alkoi kiertäminen maaliskuussa 1995 Etelä-Koreasta ja Etelä-Afrikasta. Taktiikka oli siis sama kuin vuonna 1975, kun yleisön suhtautumista Tommy Boliniin alettiin testata mahdollisimman kaukana Britanniasta. Tällä kertaa yhtyeen kemiat olivat kuitenkin huomattavasti paremmat. Bombay Callingilla päästään seuraamaan ”nuorta” yhtyettä, jossa ainoastaan Jon Lord on yli viisikymppinen. Keikka vaikuttaa vapautuneelta ja hyväntuuliselta, aivan kuten muutkin Steve Morsen kanssa soitetut keikat seuraavan neljännesvuosisadan aikana.
Bombay Calling -dvd:n visuaalinen puoli ei ole aivan huippuluokkaa. Ilmeisesti intialaisilla kameramiehillä ei ollut juurikaan aiempaa kokemusta rockkonserttien kuvaamisesta. Lavan sivussa soittavaa Jon Lordia nähdään vain harvakseltaan ja hänen soolojensa aikana kuvassa saattavatkin näkyä Steve Morse, Roger Glover sekä takana korokkeella rumpujaan soittava Ian Paice. Paikallisen yleisön menoa ja meininkiä on mukava päästä seuraamaan. Rock on rajaton riemu, kuten tiedetään ja olihan kyseessä ”the best rock show ever staged in India”, kuten levyn kansiteksteissä aavistuksen verran puolueellisesti todetaan. Melko pitkätukkaisella Ian Gillanilla muuten näyttäisi olevan päällään sama liivi, jota hän käytti jo puolitoista vuotta aiemmin The Battle Rages On -kiertueella Blackmoren ollessa vielä mukana kuvioissa. Ja Gillanin congatkin näyttäisivät olevan vielä osa yhtyeen soitinarsenaalia!
Dvd alkaa lyhyellä haastattelulla, jonka päätteeksi aletaan kuulla keikan käynnistänyttä “Fireballia”. ”Fireballin” jättäminen pois cd:ltä oli järkevää, sillä suunnilleen puolivälistä alkavan kappaleen näkeminenkin on turhauttavaa. Energisesti soitettu kappale olisi kuitenkin käynnistänyt cd:n aivan toiseen tapaan kuin setin toinen kappale.
Cd:llä ensimmäiseksi kuultava “Maybe I’m A Leo” otettiin settiin mukaan jo Joe Satrianin ollessa kitaristina. Rauhallinen ja melankolinen Machine Headin kappale soi tyylikkäästi, eikä Steve Morse vaikuta tässä vielä siltä ylinopeutta kaahaavalta kitaristilta, jonka soitto vaati ainakin minulta totuttelua. Purpendicularin jälkeisellä kiertueella tilanne olikin toinen.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
“Black Night” on hyvän tuulen kappale, jonka älyvapaiden sanoitusten laulaminen tuntuu tuottavan Gillanille mielihyvää. Kohtuullisessa mitassa pysyvä versio toimii, vaikkei uudella kokoonpanolla tunnukaan olevan siihen uutta tarjottavaa.
Periaatteessa myös tämä Bombayn keikka oli osa The Battle Rages On -kiertuetta. Tuoreimman levyn nimikappale “The Battle Rages On” soitetaan tuttuun tyyliin ja vakuuttavasti. Varsinkin Jon Lordin jylhä soitto kuulostaa hyvältä.
“Woman From Tokyo” soitetaan likimain albumiversion tyylillä. Yksi tyylikkään kappaleen viehätysvoiman salaisuuksista on iskevän riffin lisäksi varmasti myös kitaran ja kosketinsoitinten – kappaleellahan kuullaan Hammondien lisäksi myös pianoa – kauniin tasapainoinen vuorottelu.
“The Purpendicular Waltz” on setin ainoa kappale, joka julkaistiin vasta seuraavana vuonna ilmestyneellä Purpendicular-albumilla. Ennen huuliharppuun tarttumista Gillan esitteleekin laulun olevan tulevalta albumilta. Jännittävän kulmikkaasti keinahteleva ”valssi” tuntuu soljahtavan hyvin vanhempien kappaleiden joukkoon. Kaihomielisesti vaikeroiva kitara kertoo yhtyeen olevan siirtymässä uuteen aikakauteen. Uusi Purple ei kuitenkaan hylännyt tavaramerkkejään, joihin Lordin yrmeästi murahtelevat Hammondit kuuluivat oleellisesti.
“When A Blind Man Cries” kuuluu kappaleisiin, joita ei Blackmoren aikana keikoilla kuultu. Sittemmin tästä kauniista balladista, joka oli aikoinaan kätketty vain ”Never Before” -singlen kääntöpuolelle, on tullut oleellinen osa Purplen keikkoja. Steve Morsen ja Jon Lordin eteerinen intro on jotain aivan muuta kuin mitä alkuperäisessä pikku kappaleessa kuultiin, mutta hienosti sekin tähän sopii. Monipuolisena kitaristina Steve Morse onnistuu soittamaan hienot soolot Jon Lordin säestäessä tyylikkäästi Hammondeillaan.
1980-luku kuitataan tällä keikalla yhdellä kappaleella, joka onkin itseoikeutetusti vuonna 1984 julkaistun paluukiekon nimikappale “Perfect Strangers”. Kappaleella ei kitarasooloa kuulla, joten lopputulos kuulostaa jokseenkin samalta kuin ennenkin.
Myös “Pictures Of Home” kuuluu kappaleisiin, joita Blackmore ei keikoilla suostunut soittamaan. Kitaristin vaihduttua siitäkin on tullut yksi niistä lähes kaikilla keikoilla kuultavista kappaleista. Vielä tässä vaiheessa yhtye tuntuu olevan aidosti innoissaan tällaisen ”uudelleenlöydetyn” kappaleen soittamisesta.
Purpleklassikko “Child In Time” oli Gillanille aina haastava laulettava. Tällä tallenteella kuullaan yksi viimeisistä kerroista, kun Gillan sitä esittää. Korkeimpien kiljahdusten aikana Jon Lord antaa selvästi taustatukea koskettimillaan, mutta kyllä Gillan silti ihan hyvin suoriutuu. Klassikkokappale päästetään eläkkeelle tyylikkäästi.
The Battle Rages Onin helmiin kuulunut “Anya” ei yllä aivan samaan majesteettisuuteen kuin Blackmoren aikoina. Steve Morselle oli tietysti annettu vapaat kädet soolojensa soittamiseen, mutta tälle kappaleelle ei uuden kitaristin tyyli oikein istunut. Huonoissa tunnelmissa valmistuneen The Battle Rages Onin kappaleet hävisivät luonnollisesti setistä tämän kiertueen päätyttyä, mutta yllättäen ”Anya” teki paluun ohjelmistoon Steve Morsen lähdettyä yhtyeestä.
Loppuilta meneekin sitten totuttuun tapaan vanhojen klassikoiden parissa. 1990-luvulla “Space Truckin’” ei onneksi enää venynyt samanlaisiin järjettömiin mittoihin kuin 1970-luvulla. Tällä keikalla Purpleviisikko soittaa siitä vielä tavallistakin tiiviimmän version, jonka päätyttyä Steve Morse pääsee esittelemään tyyliään kunnolla. Neliminuuttinen “Guitar Solo” on tulevien kiertueiden näytöksiin verrattuna yllättävän lyhyt.
Mukava blues “Lazy” soi rennosti Intiassakin. Gillanin huuliharppusoolo on oikeastaan aina ollut odottamani osa tätä kappaletta. Tällä kertaa Ian Paicen viihdyttävä rumpusoolo on sijoitettu ”Lazyn” loppuun.
Vaikka Lord ja Morse käyvätkin soittimillaan “Speed Kingin” aikana perinteisen kaksintaistelun, ei se vielä tämän keikan aikoihin ollut yhtä hurjaa kuunneltavaa kuin seuraavana vuonna. Joka tapauksessa mestarit sparraavat toisiaan vauhdikkaasti, eikä muunkaan yhtyeen energiataso tunnu laskevan, vaikka ollaankin jo varsinaisen setin viimeisessä kappaleessa.
Deep Purplen perinteinen keikkojen avauskappale “Highway Star” oli siirtynyt vuoden 1995 keikoilla ensimmäiseksi encoreksi. Klassikko soitetaan perinteiseen tapaan, eikä uusi kitaristi tietenkään voinut muuttaa klassista kitarasooloa.
“Smoke On The Water” oli ollut Deep Purplen vuoden 1984 uudelleenkokoamisen jälkeen keikkojen viimeinen encore lukuun ottamatta niitä kertoja, kun eräs tuittupäinen kitaristi ei ollut halunnut sitä soittaa. Perinteitä pidettiin edelleen yllä ja niin pääsevät intialaisetkin illan päätteeksi kuulemaan klassisen riffin ja laulamaan Gillanin mukana tuttua kertosäettä.
Jos tällä keikalla sattui olemaan joku, joka oli hankkinut vuonna 1994 ilmestyneen livelevy Come Hell Or High Waterin, niin tuskinpa hän ajatteli setin olleen kovin erilainen. Steve Morsekaan ei tunnu soittavan aivan omimmalla tyylillään, vaan pitäytyy soitossaan yllättävänkin lähellä Blackmoren tyyliä. Toki Morse kertoi myöhemminkin, että hänen on soitettava tietyt vanhat kappaleet ja niiden soolot tietyllä tyylillä, mutta mielestäni tällä taltioinnilla hänen soitossaan on varovaisuutta, joka onneksi myöhemmin katosi.
Bombay Calling ei ole mikään ehdoton hankinta yhtyeen faneille. Se on kuitenkin mielenkiintoinen arkistojulkaistu, jolta pääsee halutessaan kuulemaan ja näkemään Steve Morsea purppurapestin alkuaikoina. Hyvässä kunnossa oleva Gillan on tietysti eniten valokeilassa, mutta kyllä myös Lord ja Morse näyttävät vakuuttavasti taitonsa Gloverin ja Paicen pitäessä perustan kunnossa. Koko yhtye vaikuttaa innostuneelta ja elinvoimaiselta, kaikillahan oli varmasti takaraivossaan vahva tarve todistaa, ettei Deep Purple Blackmoren lähtöön kaadu. Selvemmin asia tuli todistettua vuotta myöhemmin yhtyeen päästessä esittelemään keikoilla uuden Purpendicularin materiaalia. Mutta tuskinpa kukaan uskoi vuonna 1995, että yhtyeen tarina ei ollut vielä tuolloin edes puolivälissä.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Machine Head (1972)
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: earMUSIC
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti